Elvis oli kuin e-pilleri. Kumpikin vapautti nuorison – ja kummankin vaikutukset levisivät Suomessa paljon hitaammin kuin yleisesti luullaan.

Ehkäisypillerit saivat myyntiluvan Yhdysvalloissa vuonna 1960, mutta suomalaisnuorten sukupuolielämää ne alkoivat mullistaa merkittävästi aikaisintaan 1970-luvulla.

Elviksestä taas kuultiin Suomessa jo 1950-luvun puolivälissä, mutta rockin kuningas pysyi täällä vuosikausia kuriositeettina ja marginaali-ilmiönä kuten hänen edustamansa musiikkityylikin – ja oikeastaan koko kaupallinen länsimainen nuorisokulttuuri.

Elviksen todellinen nousu Suomessa osui vasta vuoteen 1963, mikä johtui epäilemättä pitkälti siitä, että elokuvateattereihin oli alkanut vuosikymmenen alussa virrata solkenaan Elviksen b-elokuvia.

Syksyllä 1963 Elviksellä oli Suomen listalla peräti kolme top 5 -hittiä, muiden muassa hänen ensimmäinen täkäläinen listaykkösensä, Devil in Disguise. Mikään niistä ei tosin enää edustanut edes likimain rock’n’rollia, esimerkiksi The Walls Have Ears oli putipuhdas tango.

Sitten Suomeen vyöryi vallankumous.

Marraskuussa Devil In Disguisen syrjäytti listahuipulta korvia raastava vääntö ja huuto. Herkimmät aikuiset uumoilivat sen ennakoivan peräti maailmanloppua.

The Beatlesin Twist And Shout nousi Suomen listaykköseksi lähes puskista, ilman varsinaisia ennakkovaroituksia, vieläpä pari kuukautta ennen kuin Beatles teki läpimurron Yhdysvalloissa.

Hyvin harva Suomessa oli kuullut yhtään mitään mistään Piitleksestä, ennen kuin Twist And Shout alkoi yhtäkkiä pyöriä lähes tauotta nuorison suosimien kahvibaarien jukebokseissa ja luistelukenttien levynsoittimissa – ja silloin tällöin jopa Suomen Yleisradiossa, vaikka kaikki populaarimusiikki oli siellä vielä siihen aikaan hyvin tiukasti säännösteltyä karkkipäiväherkkua.

”Koko maailma meni sekaisin. Se oli niinku niin hirvee jyräys”, muistelee Pepe Willberg tapausta kirjassa Yeah! Yeah! Tässä tulemme – Beatles Suomessa (Vienonen & Niemi, Teos, 2017).

Voi perustellusti sanoa, että Twist And Shoutin nousu listaykköseksi oli se hetki, jolloin rock’n’roll lopulta sai pysyvän sillanpääaseman Suomessa.

Toki rock’n’roll tunnettiin Suomessa entuudestaan. Leffateattereissa ympäri maan, pikkukaupunkeja myöten, oli 1950-luvun loppupuolella pyörinyt useita aihetta käsitteleviä elokuvia, esimerkiksi Rock Around The Clock, Rock Rock Rock, The Girl Can’t Help It, Loving You ja Jailhouse Rock.

Keikkamarkkinoillakin pyöri joitakin satunnaisia alan yrittäjiä kuten Rock Devils, Loukialan veljekset ja Suomen ensimmäinen virallisesti kilpailutettu rock-kuningas Kaj ”Rock-Jerry” Järnström, mutta laajassa mitassa rokki ei lyönyt Suomen tanssilavoilla läpi vielä pitkään aikaan.

Levymyyntitilastoissa ei rock’n’rollia juuri näkynyt, eikä edes Rock Devils voinut soittaa keikoillaan kuin yhden setin mökämusaa illassa.

Pääasia lavoilla oli nimittäin parinmuodostus, ja sitä tahdittamaan tarvittiin rauhallisempaa ja perinteisempää iskelmämusiikkia, etenkin tangoa.

Tilanne lavoilla ei muuttunut ratkaisevasti edes alkuvuodesta 1963, jolloin Suomen yli pyyhkäisi hurja rautalanka-aalto.

Brittiläisen The Shadowsin moderninviileä instrumentaalityyli oli innostanut lukemattomat suomalaispojatkin rakentelemaan lankkukitaroita ja muuntelemaan putkiradioita vahvistimiksi.

Uuden tyylin ytimessä oli vahvasti kaiutettu sähkökitara, ja sitä säesti tavallisesti trio, johon kuului komppikitara, sähköbasso ja rummut – sittemmin klassiseksi kivettynyt rockbändin kokoonpano.

Rautalankabändit joutuivat tyytymään samaan kohtaloon kuin varhaiset suomalaiset rock’n’roll-artistit. Ei tullut kuuloonkaan, että koko tanssi-illan olisi voinut tiluttaa twist-komppiin perustuvaa menomusaa.

Se, että rautalankapumppujen runko-ohjelma koostui ruotsalaisen Alpens Ros -rautalankahitin rohkaiseman esimerkin mukaan twistiksi sovitetuista iskelmistä ja ikivihreistä, oli korkeintaan lieventävä asianhaara.

Niinpä rautalankabändit soittivatkin yleensä tanssiyhtyeen lämmittelynumeroina – elleivät ne sitten ottaneet lusikkaa kauniiseen käteen kuten Suomea ahkerasti kiertänyt ruotsalaisbändi The Adventurers: kun yhtye havaitsi, että kuuminta hottia suomalaislavoilla oli letkajenkka, se alkoi levyttää vanhoja jenkkoja rautalankasoundein.

Resepti toimi erinomaisesti, mistä paras todiste on Jan Rohde & The Adventurersin levyttämä Matalan torpan balladi. Sen englanninkielinen versio, Doin’ The Jenka, syrjäytti joulukuussa 1963 Twist And Shoutin Suomen listan kärjestä ja jämähti sinne peräti kolmeksi kuukaudeksi.

Letkajenkkabuumin keskellä Beatles näytti aluksi jäävän Suomessa samantapaiseksi kuriositeetiksi kuin koko rock’n’roll, lapsi- ja setämieskoomikkojen hupinumeroksi à la Vesa Enne ja Eemeli.

Se oli vain harhaa. Keväällä 1964 nimittäin repesi.

Tammikuussa listalle nousi kolme Beatlesin kappaletta, helmikuussa viisi ja maaliskuussa seitsemän.

Huhtikuussa 1964 oli 71 myydyimmän levyn listalla kaikkiaan käsittämättömät 14 Beatles-kappaletta. Niistä All My Loving pysyi peräti neljä kuukautta Iskelmä-lehden listan ykkösenä.

Sinä keväänä kaupallinen nuorisokulttuuri vyöryi Suomeen niin, että tanner järisi.

Beatlesin ottivat omakseen ennen kaikkea 50-luvun taitteessa syntyneet tytöt, mutta pian osa pojistakin alkoi saada närkästyttäviä vaikutteita uusilta esikuviltaan.

Poikien moppitukka näytti aluksi huvittavalta muotioikulta, liian typerältä jatkuakseen kovin pitkään, mutta toisin kävi, ”beatles-tukka” alkoikin nopeasti yleistyä ympäri Suomea.

Vanhempien ja etenkin opettajien sarkastinen hymähtely hapantui kärttyisäksi marinaksi. Hermot päreilivät opettajanhuoneissa ja kotiruokapöydissä pahasti jo siitä, jos pojalla oli tukka otsalla, mutta varsinainen sota syttyi vasta, kun hiukset alkoivat kasvaa kauhistuttavalla tavalla yli korvien ja kauluksen.

Aikuiset pitivät uutta tukkamuotia niin perverssinä, että julkinen taistelu poikien hiusten pituudesta jatkui pitkälle 1970-luvulle saakka.

Vuosi 1964 oli siinäkin mielessä kaupallisen nuorisomuodin merkkivuosi Suomessa, että tuon yhden vuoden aikana Suosikki-lehti nelinkertaisti levikkinsä ja nousi suomalaisten poplehtien ylivoimaiseksi ja pitkäaikaiseksi markkinajohtajaksi.

Suosikin maanvyörysuosion selitys piili kolmessa päätekijässä: Beatlesissa, päätoimittaja Isto Lysmässä ja kustantaja Mauri Linterassa. Viimeksi mainittu oli suomalaisen aikakauslehdistön self-made man, jonka kosketus tuntui muuttavan kaiken rahaksi.

Musiikki-Fazerilta ostettu Suosikki ei ollut poikkeus. Lintera osasi bongata maailman muodit ja vaatia Lysmää tykittämään niitä näyttävästi lehtensä sivuilla.

Isto Lysmä oli entinen Helsingin Sanomien urheilutoimittaja, jota nuorisokulttuuri ei olisi voinut vähemmän kiinnostaa, mutta hän oli niin sanottu luova hullu.

Lintera haistoi aivan oikein, että Lysmän asenne ja huumorintaju oli kerrassaan omiaan Suosikin tapaiseen lehteen.

Niinpä Lysmä sitten Linteran siunauksella muokkasi Suosikista iloisen, vitsikkään, hullun ja yllättävän nuorisoaviisin, joka onnistui jopa kehittämään skandaaleja.

Tunnetuin lienee manipuloiduin hääkuvin varustettu valeuutinen Beatlesin jäsenten naimisiinmenosta. Pajunköysi oli harvinaisen paksua: Ringo esimerkiksi oli Suosikin mukaan nainut peräti turkulaisen tytön.

”Mää parkusin, mää tuntitolkulla parkusin, silmät punaisena. Voi kauhja, koko maailma romahti siihen paikkaan”, kertoi salolainen Beatles-fani Anja Päivärinta teinitytön reaktiosta kirjassa Koit ny rauhottu! (Vienonen & Lähteenmäki, Teos, 2009).

Beatlesia ei yrityksistä huolimatta saatu Suomeen esiintymään, mutta syksyllä 1964 saimme oman ”koti-Beatlesimme”, kun managerilegenda Leo Heinonen keksi tuoda tänne birminghamilaisen kitarabändin nimeltä The Renegades.

Ruokottomat Renet aiheuttivat vuosina 1964–1965 ennennäkemätöntä teinihysteriaa ympäri Suomea.

Kuusikymmenluvun puolivälissä nuorison popkulttuuri levisi hyökynä monilla eri tantereilla.

Ensinnäkin Suomessa koettiin ainutkertainen buumi, kun parissa vuodessa perustettiin puolisentusinaa nuorisolehteä, muun muassa Pop, Seitsemäntoista, Stump ja Intro.

Toiseksi televisio lähetti 1960-luvun puolivälissä kahdella kanavalla enemmän pop-ohjelmia kuin koskaan ainakin ennen 1990-lukua.

Listalähetys Kahdeksan kärjessä oli radion kuunnelluimpia ohjelmia, ja myös nuori Markku Veijalainen muokkasi merkittävästi suomalaisnuorten musiikkimakua ja samalla levymyyntitilastoja omassa pop-ohjelmassaan.

Nuorison pukeutumismuotikin mullistui 1960-luvulla perusteellisesti. Popparilahkon edustajat alkoi tunnistaa jo kaukaa tukasta ja värikkäistä vetimistä, ja suurimpiin kaupunkeihin perustettiin ensimmäistä kertaa putiikkeja, jotka myivät pelkästään nuorisomuotia.

Harmittomampien virtausten ohessa nuoriso tutustui aivan uudella tarmolla myös päihteisiin.

Tiukka alkoholipolitiikka alkoi vähitellen liberalisoitua, viinakorteista luovuttiin, ja keskiolut tuli ruokakauppoihin. Nuoriso sai alkoholia entistä helpommin, ja sillä oli myös rahaa käytössä enemmän kuin koskaan ennen.

Elintaso Suomessa nousi hurjaa vauhtia.

Kaikille ei viina riittänyt. Kuusikymmenluvun puolivälissä levisi ympäri Suomea erikoinen muoti testata erilaisten apteekki-, kemikalio- ja rautakauppatuotteiden päihdyttäviä ominaisuuksia.

Kaikkea kokeiltiin: tinneriä nuuskittiin, kenkävoidetta syötiin ja hammastahnaa vedeltiin haavoihin. Yksi suosituimmista päihteistä oli rasvanpoistoon tarkoitettu puhdistusaine Renol, jota myytiin ruskeissa pulloissa apteekeissa ja kemikalioissa.

Samoihin aikoihin suuren maailman poppareiden esimerkin innostamana tutustuttiin myös varsinaisiin huumeisiin. Suomessa sai jo 1960-luvulla pikkukaupungeissakin kannabista, amfetamiinia ja jopa LSD:tä, jos vain tiesi, keneltä kysellä.

Kun kaiken päälle vielä lisätään nuorison väkevä politisoituminen ja vasemmistoradikalismi, voi yleistää, että 1960-luvun puolivälissä Suomeen ilmaantui parissa vuodessa ensimmäistä kertaa nuoriso sellaisena kulttuurisena ilmiönä kuin sitä sittemmin on tarkasteltu. ●