Apu

50 vuotta sitten: Kahdeksan surmanlaukausta Pihtiputaalla perjantaina vuonna 1969

50 vuotta sitten: Kahdeksan surmanlaukausta Pihtiputaalla perjantaina vuonna 1969
Kahdeksan surmanlaukausta 50 vuotta sitten on kirjoitettu tulikirjaimin historiaan. Etenkin, kun Mikko Niskanen teki niistä tv-sarjan. Apu raportoi murhenäytelmää keväällä 1969.

Kevääseen 1969 asti Pihtipudas tunnettiin lähinnä kivikautisesta asutuksestaan, Tahko Pihkalasta ja journalistien hellimästä mummosta, jonka käsityskyvylle juttuja piti mitoittaa.

Keskellä maaliskuista päivää Korppisten kylässä, parinkymmenen kilometrin päässä kirkolta, kajahti kahdeksan laukausta, jotka sinkosivat pitäjän valtakunnan otsikoihin.

Apu raportoi Pihtiputaan tapahtumista tuoreeltaan. Pasasen perheessä vallitsi apeat tunnelmat.

Kolme vuotta myöhemmin valmistui Mikko Niskasen tv-sarja Kahdeksan surmanluotia, joka kanonisoi Pihtiputaan laukaukset tunnetuksi palaksi suomalaista rikoshistoriaa.

Mikko Niskanen esitti pääroolin Jussi-palkitussa tv-elokuvassaan Kahdeksan surmaluotia.
Elokuva kuvattiin Niskasen kotikylässä Liimattalassa.

1960-luvun Korppinen on pieni sivukylä Pihtiputaan itäpuolella. Sen leipä on kiinni metsässä ja ”kynnen kokoisissa” pienviljelijätilkuissa. Lisätulot porisevat pontikkapannuina kuusien kätköissä.

Pakkanen räimii talon nurkkia Korppisten Kanalanmäellä maaliskuun seitsemäntenä päivänä 1969.

Sekatyömies Tauno Pasasella, 34, on takanaan viikon kestänyt juopottelu. Pontikan lisäksi hermoa on kiristänyt edellisöinen valvominen lehmien poikimista odotellessa.

Pasasella on 34 hehtaarin tila, siitä 2,5 hehtaaria viljeltynä. Viitisen vuotta aiemmin vanhemmilta ostettu mökki on harmaa ja rapistunut. Velkaa on vaimon mukaan ”monta tuhatta” ja viekas viina vie aika ajoin miehen mukanaan. Kymi-yhtiöltäkin on tullut potkut viinan takia.

”Tuntuu niin kuin tämän perheen elämä olisi eilispäivänä umpisolmuun sidottu”, kirjoittaa Avun toimittaja Irja Sievinen.

Taitava ampuja

Puoliltapäivin Pasanen hermostuu kesken syönnin, vaimon mukaan ”itseensä, koko elämiseen”. Hän alkaa riehua puukon ja sitten aseen kanssa.

Vaimo ja 16-vuotias poika pakenevat naapuriin. Mies ampuu kaksi laukausta heidän peräänsä. Koira piiloutuu sängyn alle.

Pasasen käytyä kolistelemassa ovea naapuri hälyttää poliisit, jotka Pasasen äkkipikaisuuden tuntien saapuvat paikalle aseistettuina. He lähtevät nousemaan perätysten kapeaa, hankien reunustamaa polkua Pasasen talolle.

Naapurit tuntevat Pasasen taitavana ampujana – sorsa saattoi pudota sadankin metrin päästä. He tietävät myös, että selvänä Pasanen on sopuisa ja mukava, juovuksissa silmittömästi suuttuva.

He varoittavat poliisia ovellaan riehuneesta miehestä, mutta nämä saapuvat luottavaisin mielin.

Tuttu mies, eiköhän se puhumalla rauhoitu niin kuin ennenkin.

Pasasella on 7x33 millin lintukivääri avotähtäimellä. Hän rikkoo ulko-oven lasiruudun ja alkaa tulittaa 50 metrin päässä lähestyviä poliiseja, joiden palveluspistooleille matka on liian pitkä. Ensimmäisenä Pasanen ampuu miehen, joka kantaa varmistamatonta konepistoolia.

Luodit ovat tarkkoja: kahta poliisia otsaan, kahta muuta keskivartaloon. Nuorimman poliiseista Pasanen ampuu kamarin ikkunasta. Pihapolulla hän ampuu kahta miestä vielä lähietäisyydeltä.

Tapahtuma on ohi minuutissa. Poliisit eivät ole ehtineet ampua laukaustakaan.

Vanhempi konstaapeli Veikko Riihimäki, nuoremmat konstaapelit Mauno Poikkimäki ja Onni Saastamoinen sekä konstaapeli Pentti Turpeinen makaavat elottomina hangella. Riihimäki on 53-vuotias, Poikkimäki nuorimpana 31.

80 prosenttia Pihtiputaan poliiseista on poissa, kahdeksan alaikäistä lasta jäänyt vaille isäänsä, Pasasen lapset mukaan lukien 12.

Pasanen iskee luodikkonsa pystyyn lumeen ja kävelee rauhallisena naapuriin.

”Soita nimismiehelle, siellä on neljä ruumista. Nyt tuli tehdyksi se, mitä ei olisi pitänyt tehdä.”

1,21 promillea veressä

Nimismies hälyttää apuvoimia naapuripitäjistä.

Pasanen ei tee vastarintaa. Hänen verestään mitataan 1,21 promillea alkoholia.

”Niin kait ne minua syyttää”, vastaa hän tokkuraisena kuulustelijalle putkassa.

Ruumiit viedään hevosella pois. Lumeen jää neljä veristä kuoppaa, joiden ohi Pasasen äiti kulkee raskain askelin.

”Viimeksi näin Taunon eilen. Hän tuli heinäkuormaa hakemasta. Iloisesti hän tervehti minua silloin kuorman päältä.”

Vaimo kertoo, ettei miehellä ole ollut töitä – vuosi sitten oli hakkuita, sitten ei, kesä meni naapurin apuna peltotöissä, talvella ojankaivuuta hirmupakkasissa, routamaassa.

”Kortistoon pyrki, ajettiin ulos. Se vei miehen mielen katkeraksi. Mökkivelkaa on, lehmille on heinät ostossa, neljä lasta huollettavana. Rahaa olisi ollut pakko saada”, vaimo kertoo.

Pelkän humalan nimiin vaimo ei tapahtunutta laske, ”järjen täytyi heittää, muuta selitystä en keksi”.

Vaimon mielestä talossa asui aivan tavallinen perhe, joka riiteli niin kuin muutkin.

”Hyvä mies hän on ollut. Hän on meidät elättänyt. Nyt on seinä vastassa kaikkialla.”

Tunsi poliisit

Poliisitutkinnassa Pasanen myöntää tunteneensa poliisit, osa tuttuja jo lapsuuden ajoilta, mutta kostoaikeet hän kiistää.

Pasanen on ollut useita kertoja syytteessä juopumuksesta, viinojen luvattomasta hallussapidosta ja valmistuksesta, viimeksi alkuviikosta. Useasti poliisit ovat käyneet rauhoittamassa riehuvaa miestä, ja kerran hänet on pidätetty Pasasen saunassa.

”Kun eivät aina olisi heti soittaneet paikalle poliisia. Se olisi rauhoittunut varmasti muutenkin”, äiti arvelee.

Mielentilatutkimuskin nostaa esiin ”poliisiparanoian”. Muistot poliisin kovista otteista ovat ehkä nostaneet painetta ja vihaa, joka purkautui.

”Normaalitilassa hän kykenee hallitsemaan käyttäytymistään alistumalla ja vetäytymällä, mutta humalassa ja ahdistuspaineen kasvaessa hänellä ei ole älyllisiä eikä emotionaalisia resursseja tilanteen ratkaisemiseksi, vaan kontrolli saattaa pettää”, tutkimus toteaa.

Pasanen katuu tekoaan.

Hän kertoo juoneensa viinaa kymmenvuotiaasta ja harkinneensa itsensä ampumista, koska ei ollut päässyt siitä eroon.

Hovioikeus katsoo Pasasen olleen täydessä ymmärryksessä.

Hän saa nelinkertaisen elinkautisen rangaistuksen ja lähetetään Vaasan lääninvankilan kautta Riihimäelle.

Tragedia katkaisee Mikko Niskasen depression

Ohjaaja Mikko Niskaselle aihe tulee keskelle pitkään jatkunutta henkilökohtaista masennusta. Hän on nukkunut yöt unilääkkeillä, valveilla ajatukset kiertävät kehää.

Pihtiputaan tragedia katkaisee depression. Samoilta Keski-Suomen saloilta kotoisin olevana hän uskoo tunnistavansa pienviljelijäin ahdingon.

”Aavistin, ei, tiesin, jo aivan heti, että Pihtiputaan laukaukset päättivät pitkän ja johdonmukaisen tapahtumaketjun. Tajusin, että taustalla on kokonainen ongelmakenttä. Tajusin myös, että tässä on minun tehtäväni. En valinnut tehtävää, tehtävä valitsi minut”, hän toteaa kirjassaan Vaikea rooli.

Niskanen alkaa kerätä materiaalia elokuvaan, vaikka ajatus siitä on epämiellyttävä sekä poliiseille että yleisemminkin.

Niskanen siirretään Yleisradion koulutusosastolta tv-teatteriin, että hän pääsee työhön käsiksi. Hän lavastaa tapahtumat kotikyläänsä Liimattalaan. Vankilassa Pasasen tavattuaan hän päättää esittää pääroolin itse, vaikka ”tiesin tarkalleen kuinka raskaaksi se minulle tulisi”.

Elokuvansa alkutekstissä Niskanen ilmoittaa: ”Jokaisella saattaa olla oma totuutensa. Tämä on se totuus jonka minä olen nähnyt ja kokenut itse tässä elämänpiirissä syntyneenä ja sitä elämää eläneenä ja näitä asioita tutkineena.”

Niskanen nostaa näkyviin rakennemuutoksen autioittaman maaseudun ja maataloustukien varaan hylätyt pientilat, kasvottoman virkavallan ja sen ahdingon, josta tragediat nousevat yhteiskunnan suuressa ravistuksessa.

”Ei ossaa muuta kuin huutaa ja sen tempun ku tekkee ni ne tukkii turvan”, pohtii päähenkilö Pasi poliisin pahnoilla.

Niskasen Pasi on nurkkaan ajettu mies, olosuhteiden uhri. Yhteiskunta vie, korpikuusen kyyneleet vierivät, eikä hoitoon ohjausta tunneta. Elokuva näyttää rikoksen melkein onnettomuutena, mutta ei häivytä teon raakuutta.

Tauno Pasanen hyväksyi, Liisa-vaimo ei

Niskanen etenee vaikeuksista voittoon. 80-minuuttiseksi tv-elokuvaksi suunniteltu tarina venähtää yli viisituntiseksi sarjaksi ja Yleisradio uhkaa sulkea jo rahahanat. 

Kahdeksan surmanluotia alkaa televisiossa 29. maaliskuuta 1972. Niskanen saa Jussi-palkinnon ohjauksesta ja miespääosasta, ja samana vuonna tulee Valtion elokuvataiteilijapalkinto.

Tauno Pasanen pitää elokuvaa ”kuin suoraan sielustaan reväistynä”, joskin valittaa virheitä yksityiskohdissa. Vaimo Liisa on jyrkempi: ”suuri valhe koko näytelmä”.

Tragedia ei pääty Pihtiputaalle. Vuosia Pasanen anoo turhaan presidentti Kekkoselta armahdusta. Niskanen sanoo allekirjoittaneensa anomuksen elokuvallaan.

”Elokuvan alussa pappi sanoo, että pitäisi uskoa enemmän armahdukseen kuin kostoon, enemmän rakkauteen kuin vihaan. Se kuvastaa minun tunteitani”, Niskanen toteaa vuonna 1981.

Seuraavana vuonna Mauno Koivisto, pian presidentin virkaan astuttuaan, myöntää armahduksen.

Pasanen jää vaimonsa kanssa Riihimäelle. 40-vuotinen liitto päättyy eroon vuonna 1992, mutta he tapailevat yhä toisiaan.

Vielä toinen tragedia

Elokuussa 1996 Pasanen hankkii heille viikonlopuksi väkijuomia, mukaan lukien puoli ämpärillistä itse tekemäänsä kiljua.

Viikonloppu päättyy traagisesti, kun Pasanen kuristaa entisen elämänkumppaninsa hengiltä. Kummatkin ovat 2,4 promillen humalassa.

”Kyllä minulla alitajunnassa oli, että olin tönäissyt tai tehnyt jotain Liisalle”, Pasanen kertoo oikeudessa.

Riihimäen käräjäoikeus tuomitsee Pasasen seitsemäksi vuodeksi vankeuteen täyttä ymmärrystä vailla olevana tehdystä taposta. Hän vapautuu ehdonalaiseen helmikuussa 2000.

Vuonna 2019 Tauno Pasanen elää yhä.

Tauno Veikko Pasanen

  • Syntynyt 19.4.1934 Pihtiputaalla. Elää yhä.
  • Surmasi neljä poliisia 7.3.1969.
  • Presidentti Mauno Koivisto armahti 1982.
  • Surmasi entisen vaimonsa vuonna 1996.

Julkaistu: 7.3.2019
Kommentoi »