46 vuotta Avussa: Ritva-Liisa "Ippa" Relanderin ainutlaatuinen ura alkoi vuonna 1949

Hän saapui Avun toimitukseen Karjalohjalta 19-vuotiaana ylioppilaslakki kutreilla keikkuen vuonna 1949. Isä oli Karjalohjan rovasti, Apu-lehden perustajan ja silloisen päätoimittajan Yrjö Lyytikäisen ystävä. Ritva-Liisa Relanderin oli määrä tulla Apu-lehteen harjoittelijaksi.

Vuonna 1933 perustettu Apu oli muuttunut työttömien tueksi myytävästä lehdestä viihdelukemistoksi, jonne juttuja käännettiin paljon ruotsista. Ippa osoittautui taitavaksi kääntäjäksi ja tarkaksi oikolukijaksi.

Sitten vuonna 1953 Apuun laskeutui sankarireportteri Matti Jämsä. Hänestä ja Ippa-lempinimen saaneesta Ritva-Liisasta tuli parivaljakko. Ippa oli Jämsän, pelottomanhurjan Don Quixoten, oma Sancho Panza, joka kirjasi Jämsän sankariteot talteen ja Avun lukijoiden nautittavaksi. Jämsän tempaukset toimitettiin lehteen sujuviksi, huumorin sävyttämiksi tarinoiksi toisen Avun voimahahmon, Mirja Sassin alias Jamin, kanssa vuorotahtiin.

Suomen ensimmäinen nainen aikakauslehden toimituspäällikkönä

Ipasta kasvoi vuosikymmenten aikana ammattitoimittaja, Avun toimituksen tukijalka, raudanluja ammattilainen, joka tuki ja kannusti kollegoitaan. Ipan osaaminen ja taidot huomattiin. Hieman vastaan haraten hän suostui vuonna 1969 Suomen ensimmäisenä naisena aikakauslehden toimituspäällikön tehtävään Apuun ja hoiti tätä toimitustyön pyörittäjän ja keskushahmon urakkaa 65-vuotiaaksi asti.

Ippa pysyi Avun toimituksessa 46 vuotta, kunnes hän jäi eläkkeelle vuonna 1995.

Tein itse pitkän päivätyön Avun palveluksessa ja siitä parikymmentä vuotta yhdessä Ipan kanssa, hänen alaisuudessaan. Kun yritän ravistella esiin kuvaavia muistoja ja merkittäviä huomioita ihmisestä, josta piti hyvin paljon, osumia ei tahdo heti tulla. Löytyy hajanaisia, hassuja, sopimattomia välähdyksiä, erikoistilanteita, läheltä piti -menoa ja oivalluksia siitä, miten vähän sitä oikeasti läheisestä työtoveristaankin tietää. 

Muutama asia on kuitenkin heti selvää. Ritva-Liisa Relander alias Ippa oli Apu-lehden sielu ja selkäranka, sivistys, kantava voima, moraali. Käsittämättömän ahkera, lojaali, sitkeä, lehmänhermoinen arjen pyörittäjä.

Oli kirjoituskone, puhelin, toimituksessa hyllyt täynnä haku- ja tietokirjoja, lehti- ja arkistomappeja, lisänä kirjastot, jos niissä käyntiin riitti aikaa. Tärkein hakemisto oli oma yleissivistys, lukeneisuus ja laaja-alaisuus. Tieto ei totisesti ollut yhden klikkauksen päässä.

Vierestä ja takaa nousi miehiä

Jutut toimitettiin toimituspäällikön pöydälle liuskoille naputeltuina tarinoina, joita Ippa korjaili terävällä lyijykynällä pienellä, ikimuistoisella käsialallaan. Taittaja sommitteli kuvat ja tekstit paikoilleen paperiskeemoille piirtäen, latoja latoi, oikolukija luki, sinikopiot kiersivät toimituksen kautta tarkistettavina, autot suihkivat materiaaleja painoon.

Miehet ja pojat Ipan vierellä vaihtuivat tasaiseen tahtiin. Vierestä ja takaa nousi aina uusia uraa tekeviä miehiä, joille toimituspäällikön paikka usein oli välietappi kohti päätoimittajan tai ehkä julkaisujohtajan asemaa.

Toimituspäälliköitä oli Avussa aina kaksi, toinen aina mies. Siinä oli sikäli järkeä, että päälliköt vetivät neljän viikon ja numeron pätkän vuorollaan, silloin oltiin töissä viikonloput, koska lehti meni kiinni tiistaina, myöhemmin maanantaina. Lomallakin lehdestä näki, kuka oli ollut toimituksessa vetovuorossa: Ippa teki perhelehteä ja haistoi silti uutisaiheet, miehillä sisältö tahtoi painottua omien intressien mukaan: yliannos metsästystä, urheilua tai kotikylän aiheita.

Laskujeni mukaan Ipan kausi kesti 12 miespäätoimittajaa ja pari kakkospäätoimittajaa päälle.

Apu tavoitti joka kolmannen yli 15-vuotiaan suomalaisen

Yleisaikakauslehtien menestyksen ja merkityksen määrää voi nykyään olla vaikea hahmottaa tai edes uskoa. Muutamien medioiden ja kahden tv-kanavan 1970-luvulla Avun levikki oli 350 000, lukijamäärä 1,5 miljoonaa. Tulin itse Apuun toimittajaksi 1974, ja silloin oli ilo aloittaa haastattelupyyntö maailmalle: ”Apu tavoittaa joka kolmannen yli 15-vuotiaan suomalaisen.”

Rahaa tulvi ikkunoista ja ovista, ja sitä myös meni. Reaaliaikaista uutisantia oli hyvin vähän. Avun toimitus kiiti eri puolille maailmaa, kun isot uutiset niin vaativat. Maanjäristyksiä, sotia, kaappauksia, shaahin kruunajaiset, häitä ja hautajaisia, maailman seitsemän ihmettä, valtiovierailuja, olympialaisia, laulukisoja, filmifestivaaleja, tähtihaastatteluja.

Avun toimituksen koko oli noihin aikoihin 30–40 henkeä, tuplasti nykyinen.

Aikakauslehtijournalismikin oli kuin elämäntapaintiaanin elämää: matkalaukku eteisessä, aina valmiina ja Ippa päivysti toimituksessa kaiken ankkurina ja koordinaattorina. Iltamyöhään ja viikonloput hän oli ottamassa vastaan viestejä ja lähetyksiä maailmalta, hiomassa tekstejä, tarkistamassa ja venymässä. Ei koskaan hutiloiden, oli kiire millainen vain, vaan aina hillittynä, rauhallisena ja vielä tyylikkäänäkin.

"En tiedä, miten hän sai sen yhtälön toimimaan"

Tähän osuu ihmettelyni aiheista ehkä suurin: Ippa oli myös perheenäiti, Sepon puoliso ja kahden pikkutytön, Tainan ja Ullan äiti. Minulla ei ole pienintäkään käsitystä siitä, miten hän sai sen yhtälön toimimaan. Varsinkin sen jälkeen, kun hän jäi varhain leskeksi 1970-luvun jälkipuoliskolla.

Aika oli hyvin kosteaa – niin yritysmaailmassa, politiikassa, urheilussa kuin lehtimaailmassakin. Alkoholilla lotraaminen oli maan tapa, jota paheksuva sai pikkusieluisen maineen. Ippa oli sydämellinen ihminen ja tahtoi kaikille hyvää. Hän ei aikakauden örvellystä paheksunut, hän hyväksyi ihmiset sellaisina kuin nämä olivat. Ei tuominnut, ei puhunut pahaa selän takana. Hän yritti auttaa, kuunteli, eikä hätistänyt huoneestaan sitä, jolla oli paha olo, vaikka lehden aikataulut olisivat miten poltelleet.

Ippa säilytti luontaisen auktoriteettinsa, osin varmaan myös siksi, että hänellä ei ollut mitään tarvetta pyrkiä muuhun. Ippa varmasti tuhisi joskus harmissaan, kun jokin raja tuli ylitetyksi tai joutui pahasti pettymään.

Hurlumhein ja toilausten keskellä Ippa säilytti ihmeellisen viattomuutensa, innostui rusoposkiseksi, kun eteen tuli jotain suurta tapahtumaa. Tai silloin, kun Salmisen Esko saapui esiintymään Ipan kunniaksi järjestettyyn juhlaan – kihersi kuin runotyttö.

Uusi tekniikka, tietokoneet ohjelmistoineen, nettiyhteydet, koko muuttunut tekemisen ja ajattelun tapa saapuivat vähän ennen Ipan eläköitymistä. Siihenkin hän sopeutui, kääri hihat ja päätti ottaa asiat haltuunsa, kykeni muuttumaan ajassa, vaikkei se varmaan helppoa ollut. Monet hänen ikätoverinsa työlääntyivät niin, että jättivät alan.

Avussa suurin muutos tapahtui heti Ipan lähdön jälkeen. Tulivat formaattitaitot, pikkupalojen palstat, valmiiseen muottiin tekeminen – ihmisten suitsiminen, persoonallisuuksien tasaaminen. Kuten monen uuden edessä, aloitettiin ylilyönneillä, linjaa tarkistettiin, sitten palattiin puolivaiheille.

Ehti elää eläkkeellä 23 vuotta

Eläkkeellä Ippa ehti elellä 23 vuotta, silloinkin itsenäisenä ja omana itsenään. Hän seurasi aikaa ja Avun tapahtumia, kutsui tuttua Avun väkeä lounaalle, puhkesi hyväksi kokiksi, viihtyi saarimökillä, kunnes arki siellä kävi hankalaksi.

Taina-tyttären poika Tomas oli rakas, ainoa lapsenlapsi, jota Ippa mielellään hoiti ja kuskasi. Toinen tytär, Ulla, avioitui Kanadaan. Siellä Ippa kävi kylässä vähintään pari kertaa vuodessa. Välit olivat läheiset ja silti täysin riippumattomat.

Ritva-Liisa ”Ippa” Relander kuoli 11.1.2019, 88-vuotiaana. Sairauskohtaus pysäytti hänet täysissä voimissa kesken joulupuuhien paria viikkoa aikaisemmin.

Hautajaisten muistotilaisuudessa istui iso pöydällinen entistä Avun väkeä muistelemassa Ippaa yhteen ääneen: viisas, sitkeä, hauska, rakas.