Apu

40 vuotta räjähdyksestä: Lapua ei unohdu



40 vuotta räjähdyksestä: Lapua ei unohdu

Lapuan patruunatehtaan lataamo räjähti tuntemattomasta syystä 13.4.1976 kello 7.42. Kari Manu menetti onnettomuudessa äitinsä Ainon. Matti Pouhula puolestaan säilyi hengissä sattuman ansiosta, mutta vakavasti loukkaantuneena.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Aki Paavola, A-lehtien kuva-arkisto

Tuuli äityy pyörteiseksi puhuriksi. Aurinko paistaa taivaalta, joka on täysin sininen ja sees. Lapuan patruunatehtaalla pian 40 vuotta työskennellyt Kari Manu, 60, etenee hänelle surullisen tuttua reittiä, joka johtaa Lapuan kappelilta Simpsiön hautausmaan sisempiin osiin.

– Tämä rivi on kokonaan heitä, Manu viittaa vasemmalle.

Hautakivet ovat isoja ja pieniä, tummia sekä vaaleita, mutta yksi piirre kaikissa on sama: vainajan kuolinpäivä.

– Minun äitini lepää hieman edempänä, Manu sanoo ja jatkaa kevään lämmössä sulaneen lumen kuraannuttamalla käytävällä.

Pian hän seisahtuu keltaisen kevätkukkansa kanssa kivelle, jossa lukee:

MANU, Aino Susanna,

os. Saranpää.

8.5.1933 – 13.4.1976.

Kari Manu muistaa, että räjähdysonnettomuuden ja siunaustilaisuuden välinen aika oli tuskallisin. 

– Kun äiti sitten saatiin haudattua tänne Simp-siön hautausmaalle, siinä vaiheessa helpotti.

Kun Kari Manun äiti tuona huhtikuun aamuna kuoli valtion omistaman Lapuan patruunatehtaan räjähdysonnettomuudessa, henkensä menetti myös 39 muuta ihmistä.

Äkkiarvaamatta vain räjähti.

Syytä ei vieläkään tiedetä. Perinpohjaisissa tutkinnoissa raunioista sentään selvitettiin, että räjähdys alkoi pulttipistoolin patruunoiden latauskoneelta sen korjauksen yhteydessä. Ja selvisi myös, että räjähdys eteni ruutivinttiin, jossa säilytettiin yli 600 kilon ruutierää.

Patruunatehdas avattiin Lapualla 31.1.1925. Vuonna 1976 tapahtuneen räjähdyksen pelastus- ja raivaustöissä uurasti 217 henkilöä. Ensimmäiset palomiehet saapuivat paikalle viisi minuuttia räjähdyksen jälkeen.

Uhrien siunausta viimeiselle matkalleen 24.4.1976 kello 11 johti piispa Yrjö Sariola Lapuan tuomiokirkon edessä. Tasavallan presidentti Urho Kekkonen oli mukana tilaisuudessa jakamassa menehtyneiden omaisten tuskaisaa taakkaa. Surujuhlaa seurattiin televisiosta kautta maan.

Mutta kaiken virallisen osanoton keskellä jokainen uhrien läheinen joutui kovan paikan eteen. Kuinka jatkaa elämää eteenpäin?

Tuolloin parikymppinen Kari Manu muistaa hautajaispäivän kylmänä, mutta kirkkaana.

– Valkoiset arkut tuotiin kirkon eteen. Äiti oli takimmaisessa rivissä kahdeksantena oikealta. Virallisia puheita en muista. Tuijotin vain yhteen kohtaan. Äidin arkkuun.

Tilaisuuden päätyttyä vainajat kuljetettiin armeijan kymmenen kuorma-auton lavoilla Lapuan kappelin läheiselle Simpsiön hautausmaalle.

– Kullakin lavalla oli neljä arkkua, Itse kävelimme surusaatossa, Manu muistelee.

Surusaatto kulki kir­kolta kahden kilometrin matkan Simpsiön kappelille. Piispa Yrjö Sariola siunasi patruunatehtaan räjähdyksen uhrit Lapuan tuomio­kirkon edessä 24.4.1976.

Räjähdyspäivän aamuna Kari Manun arki alkoi kuin milloin muulloin tahansa.

– Luin kotona kaikessa rauhassa lehteä. Äiti oli jo lähtenyt töihin.

Kun Manu hieman ennen kahdeksaa kuuli kovan kolahduksen, hän ensin ajatteli naapurin huonekaluauton rämähtäneen viereisen maantien monttuihin.

Pian pirahti perheen lankapuhelin.

– Äidin veljen vaimo soitti ja kysyi, onko äiti tullut kotiin. Vastasin, että ei. Puhelu oli lyhyt, sieltä tuli vain käsky avata radio.

Kun Aino Manun kohtalosta ei tullut mitään tietoa, eikä hän myöskään ollut palannut kotiin, piti lähteä selvittämään tapahtunutta.

– Minut neuvottiin isäni kanssa Seinäjoen keskussairaalaan, jonne loukkaantuneita oli viety. Siellä oli täysi kaaos päällä, emmekä löytäneet äitiä.

– Meidät ohjattiin palaamaan Lapualle ja sitten taas ajamaan uudelleen Seinäjoelle. Mutta vaikka kuinka kyselimme, mistään ei löytynyt äitini nimistä hoidokkia.

Totuus hiipi vääjäämättä nuoren miehen eteen. Sen aiheuttamia tuntoja Kari Manu ei muista.

– Olin kai jollakin tavalla suojelevassa shokissa, kun viiden ihmisen ryhmissä päästettiin ruumiskellariin. Hiiltyneeksi palaneen äidin saattoi tunnistaa vain sormuksista.

Kari Manu muistaa ikuisesti kellarin seinille kasatut mustat säkit. Siellä sai tuntea hätääntyneen tuskan ja kuulla lohduttoman itkun.

– Patruunatehtaan ympärillä näin Keuruun varuskunnan pioneeripataljoonan sotilaita vartioimassa aluetta. Se kiinnitti huomioni, sillä olin vastikään itse päässyt sieltä armeijan käyneenä pois.

Valkoiset arkut tuotiin Lapuan kirkon eteen. Koko Suomi seurasi siunaustilaisuutta television kautta. Presidentti Kekkonen kunnioitti tilaisuutta läsnäolollaan.

Kari Manu siivoaa haudalta loppuunpalaneet kynttilät ja kaivaa vielä routaiseen maahan narsissit.

– Äiti oli ääneen toivonut, että hänet sitten joskus haudataan arkussa ja peitetään itse, ja että haudalla pitää olla ruusu joka äitienpäivänä.

Kun hautajaispäivän viralliset ohjelmat olivat ohi ja Kekkonenkin jo matkasi kohti Helsinkiä, Kari Manu kävi isänsä ja veljensä kanssa lapioimassa hautakuopan umpeen.

– Äidin toive toteutui, ja olen vuosikymmenet pitänyt huolta myös äitienpäiväruususta.

Surutyönsä Kari Manu teki omissa oloissaan, ajellen autollaan ympäri maakuntaa.

– Pahin aika oli räjähdyksen ja hautajaisten väliset 11 päivää. Sen jälkeen hieman helpotti, kun tiesin äidin olevan nyt täällä omassa haudassaan.    

Kari Manu muistaa äitinsä iloisena, huolehtivaisena perheenemäntänä.

– Hän piti meidät, kolme miestä hyvissä oloissa. Vaatteemme olivat puhtaat ja ruoka aina valmiina…

Uudessa, oudossa tilanteessa olisi pitänyt nopeasti mukautua.

– Isä oli linja-auton kuljettaja, joka äidin kuoleman jälkeen oli lähes aina ylitöissä. Ensimmäiseksi äidin kuoleman jälkeiseksi jouluaatoksikin isä pestautui töihin kirkkoajoon, ja me olimme veljeni kanssa kaksin kotona.

Kuusta ei taloon hankittu saati koristeita.

– Kävimme kaksistaan Centrumissa. Velipoika osti itse itselle lahjaksi LP-levyn ja minä itse itselleni herätyskellon. 

Patruunatehtaan entisissä  tehdas­rakennuksissa on nyt Kulttuurikeskus Vanha Paukku. 

Kun patruunatehtaalla 40 vuotta sitten räjähti, tuolloin 33-vuotias Matti Pouhula, 73, oli aamuseitsemältä tullut asemiinsa lataamorakennuksen toiseen kerrokseen.

– Aamu oli niin kaunis. että ajoin ensimmäistä kertaa sinä keväänä polkupyörällä töihin.

Varttia vaille kahdeksan lankapuhelin pirahti, ja Pouhula sai tehtävän etsiä paria työkaveriaan lataamon ulkopuolelta.

– Viidessä minuutissa olin ehtinyt viiden metrin päähän ulkoseinästä.

Silloin pamahti.

– Itse en tajunnut räjähdystä. Ensimmäinen muistikuvani ulostuloni jälkeen on Seinäjoen keskussairaalan teho-osastolta, jossa valkotakit tiedustelevat veriryhmääni.

Seuraavaksi tulivat tehokkaasti toimineet tutkijat, jotka jo onnettomuuspäivänä löysivät Pouhulan vuoteen viereen tiedustelemaan tapahtumista.

– Olin ruumiiltani rikki kuin pellolla äkeen alle joutunut sammakko.  

Pouhula ei tiennyt mitään omista vaiheistaan, saati aamupäivän tragedian mittasuhteista.

Myöhemmin hän kuuli, että hengissä selvinnyt työtoveri Markku Mäkelä haki raunioista loukkaantuneita sekä kuolleita.

– Minä makasin romujen alla niin, että näkyi vain vähän kämmentä. Markku osui vahingossa astumaan sen päälle ja kertoi huutaneensa, että täällä on vielä yksi.

Siitä onnekkaasta sattumasta alkoi Pouhulan sairaalamatka.  

– Kun hengissä selvinneet työkaverit ensimmäistä kertaa tulivat sairaalaan, he eivät tunnistaneet minua harsojen takaa sairaalahuoneessa. Minä sitten kysyin, että ketä te etsitte? He vastaisivat, että sinua.

Matti Pouhula kertoo saaneensa sairaalassa rauhoittavia, jotta saattoi katsoa televisiosta siunaustilaisuuden ja hautajaiset.

Äitienpäiväksi hän pääsi kotiin ja kesäloman jälkeen töihin, takaisin patruunatehtaalle, väliaikaistiloissa jatkaneeseen lataamoon.

Pelolle hän ei halunnut jättää sijaa.

– Serkkuni kuoli räjähdyksessä, mutta hänen vaimonsa pelastui, koska oli aamulla heti mennyt käymään terveydenhoitajan vastaanotolle.

Kohtalo jos mikä on arvaamaton.

Onnettomuudesta loukkaantuneena selvinnyt Matti Pouhula kertoo, että räjähdys tapahtui latauskoneessa, jollainen on museoitu Lapuan Kulttuurikeskus Vanhaan Paukkuun.

Nyt  73-vuotias Matti Pouhula avaa kangaskääröstä isohkon lasinpalasen.

– Puolen vuoden päästä onnettomuudesta tämä löytyi niskastani, kun olin valitellut särkyjä. Keuhkoihini on koteloitunut samanmoinen sirpale.

Räjähdyksessä Pouhulan lapaluu halkesi, kylkiluita katkesi ja keuhkoihin pääsi verta.

– Mutta henki säilyi.

Silti suurin onni onnettomuudessa oli vajaat pari vuotta aikaisemmin tapahtunut iloinen perhetapahtuma.

– Myös vaimoni työskenteli lataamossa, mutta räjähdyksen sattuessa hän oli äitiyslomalla kotona tuolloin puolivuotiaan, lopulta ainoan poikamme kanssa.

Pouhula on jo eläköitynyt patruunatehtaalta, nykyisestä Nammo Lapua Oy:stä. Lapuan Larva-teatterin puuhamiehenä näyttelemistäkin harrastava Kari Manu sen sijaan jatkaa edelleen asentajana firman palkkalistoilla.

– Tulin töihin 20.9.1976, puoli vuotta räjähdyksen jälkeen. Siitä tulee nyt syksyllä kuluneeksi 40 vuotta.

Manulla oli aie hakeutua jo aikaisemmin patruunatehtaan leipiin.

– Kun vapauduin armeijasta, olin hetken Turussa töissä ja mietin paluuta Lapualle. Onneksi sieltä ei vielä alkuvuodesta löytynyt paikkaa.

Se ehkä pelasti Kari Manun hengen. Hänen äitinsä oli kuollessaan 42-vuotias. Isä puolestaan kuoli kolmisen vuotta sitten kahdeksankymppisenä.

Muistokappelissa kulttuurikeskus Vanhassa Paukussa on valokuva jokai­sesta uhrista. 

Patruunatehtaan lataamon paikalla on nyt peltihalli, jossa on kauppa. Tehtaan säilyneissä, punatiilisissä rakennuksissa toimii kulttuurikeskus Vanha Paukku.

Muistokappelissa on jokaisen 40 onnettomuudessa menehtyneen valokuva ja Patruunatehtaan museossa kerrotaan 1925 avatun laitoksen pitkästä historiasta. 

Lapuan kulttuurisihteeri Tuula Ylisaari muistaa räjähdyspäivän hyvin.

– Olin lähdössä kouluun ja söin keittiön pöydän ääressä aamupalaa. Kerrostalomme heilahti sen verran, että isä luuli pamahduksen tapahtuneen talomme kellarissa.

Koulussa sitten selvisi, mitä oikeasti oli tapahtunut.

– Tuli tietoa, kuinka moni oli kuollut. Samalla epätietoisuus loi tuskaa, koska niin monen oppilaan vanhempia oli patruunatehtaalla töissä. Koulupäivästä ei tietenkään tullut mitään.

Ylisaari kiittää kulttuurikeskus Vanhaa Paukkua, joka on tuonut alueelle uutta elämää. Räjähdys on tavallaan läsnä aina, mutta se on myös jo historiaa.

– Näin parhaiten muistamme ja kunnioitamme onnettomuudessa menehtyneitä tuttujamme, hän sanoo. ●

Lähteenä käytetty Arto Juurakon kirjaa

Patruunatehtaan räjähdys (Edita 2006).

Teksti Hannu Koskela, kuvat Aki Paavola ja A-lehtien kuva-arkisto

Julkaistu: 12.4.2016