1990-luvulla pankkiryöstöt olivat Suomessa muoti-ilmiö – tekijät olivat juoppoja, toheloita ja ammattilaisia

Pilvinen heinäkuun päivä on puolessa, kun 29-vuotias juvalainen nuorimies astuu Etelä-Savon Osuuspankin Anttolan konttoriin. Eletään syvintä lamavuotta 1993.

Mies on humalassa ja rahaton. Hän kävelee kassalle ja ilmoittaa haluavansa nostaa rahaa tililtään.

– Teillä ei valitettavasti ole täällä tiliä, virkailija toteaa.

Nuori mies päättää muuttaa asiointiaan lennosta.

– Tämä on ryöstö. Minulla on ase, mies ilmoittaa.

Uhkailu tepsii sen verran, että pankkivirkailija näyttää kassalipasta, joka on melkein tyhjä. 29-vuotias sieppaa kourallisen seteleitä ja juoksee ulos. Virkailija säntää hänen peräänsä ja huutaa ovelta:

– Ryöstö, ryöstö!

Kaksi kuljettajaa viettää aikaa pankin viereisessä taksinkuljettajien tauko­tuvassa. He ryntäävät ryöstäjän perään. Toinen kiertää rakennusta vastakkaiseen suuntaan tullakseen ryöstäjää päin.

Ryöstäjä juoksee näin umpikujaan, josta taksikuski hänet nappaa.

Vasta poliisin tultua paikalle taksimiehelle valkenee, että ryöstäjällä olisi voinut olla ase. Tällä kertaa ei ollut.

Kohteina postit, kaupat, konttorit ja yksityisihmiset

Vuosina 1991–93 Suomessa tehtiin yli 300 pankki- ja postiryöstöä, keskimäärin joka kolmas päivä. Anttolan tapauksen kaltaisia törppöjen ryöstäjien huonosti sujuneita ”operaatioita” nähtiin paljon.

Pankkiryöstöaalto alkoi nopeasti. Pelkästään vuonna 1991 ryöstöjä tehtiin 106, yli kaksi kertaa enemmän kuin edellisenä vuonna. Määrää voi verrata myös 1970-lukuun, jolloin kahdeksan vuoden jaksolla 1970–77 tehtiin yhteensä 98 pankki­ryöstöä.

Tilastoihin on laskettu myös postiryöstöt, sillä postit olivat Postipankin konttoreita. Lisäksi 1990-luvun alussa ryöstettiin ahkerasti kauppoja, konttoreita ja yksityis­ihmisiä.

Miksi satojen suomalaisten mielestä oli yhtäkkiä hyvä idea ryöstää pankki?

Ryöstäjät olivat yleensä nuoria miehiä. Vaikka rikollisuuden kasvun takana pelättiin olevan itämafia, ulkomaalaisia ryöstäjiä oli vain muutamia.

Helsingin poliisissa toiminut rikoskomisario Seppo Sillanpää luokitteli 1990-luvun alun pankkiryöstäjät kolmeen kategoriaan: juoppoihin, toheloihin ja ammattilaisiin. Pankkiryöstöbuumista voidaankin puhua nimenomaan siksi, että samasta rikostyypistä innostuivat varsin erilaiset ihmisryhmät.

Pankkiryöstöbuumi muistetaan parhaiten laman köyhdyttämistä tai velkaannuttamista ihmisistä, jotka epätoivoissaan ryhtyivät ryöstämään pankkeja. Näitä Sillanpään toheloiksi ristimiä ensikertalaisryöstäjiä liikkui etenkin vuonna 1991. Joukossa oli velkaantuneita yrittäjiä, jotka saattoivat tuntea erityistä vihaa pankkeja kohtaan.

Konkurssin tehneiden yrittäjien omaisuutta pakkohuutokaupattiin pilkkahintaan, joka ei riittänyt velkojen maksuun. Näin pankki vei kaiken, mutta jätti velan. Pankkien maine oli lama-aikaan huono.

"Kakkuryöstäjä" ei koskaan jäänyt kiinni

Epätoivoisia tavisryöstäjiä esiintyi jopa aikakauden lauluissa, kuten Miljoonasateen Meitä jyrätään -kappaleessa 1992. Toheloiden ryöstöt olivat todellisuudessa monesti vähemmän runollista säätämistä.

Tohelot tiesivät, että ryöstäjä tarvitsisi pakoauton, mutta he eivät osanneet varastaa sitä. Niinpä he käyttivät omaa tai vaimon autoa.

Tohelot jännittivät. He saattoivat vaania tuntikausia pankin ulkopuolella rohkeutta keräämässä. Tällöin he saattoivat löytyä helposti valvontakameroiden nauhoilta tai kerätä silminnäkijähavaintoja.

Silti toheloiden ryöstöt olivat poliisille monesti vaikeita tutkia. Ryöstäjistä ei ollut sormenjälkiä eikä muitakaan tietoja. Jos tohelo onnistui ryöstössään, hän saattoi innostua jatkamaan ryöstelyä, kunnes lopulta mokasi niin, että jäi kiinni.

Muutama 1990-luvun selvittämättä jäänyt ryöstö vaikuttaa siltä, että asialla saattoi olla fiksu tavis, joka ymmärsi lopettaa hyvän saaliin saatuaan. Tällainen ryöstäjä oli kuuluisa ”Kakkuryöstäjä”, joka tuli pankkiin täytekakun kanssa muka juhlistamaan suurta talletusta, mutta ryöstikin pankin. Hän teki viitisen muutakin ryöstöä, mutta lopetti, kun oli jäädä kiinni. Myös yhden selvittämättä jääneen ryöstön tehnyt, oppineen näköinen ”Professori” on jäänyt tutkijoiden mieleen. Hänen ryöstöään Seppo Sillanpää on kuvannut ”laadukkaaksi”.

Sillanpään juopoiksi kutsumat ryöstäjät tekivät tekonsa humalassa tai krapulassa. Rahaa oli saatava heti viinaan. Juoppojen rikokset olivat usein puolivillaisia. Viimeisillä rahoilla ostettiin leikkipyssy tai veitsi ryöstön tekemiseen. Naamioitumista ei jaksettu miettiä, enintään vaihtovaatteet oli varattu.

Juopot jäivät helposti kiinni. Joskus riitti, että heidät haettiin lähimmästä kapakasta kesken ensimmäisen tuopin. Uudenvuodenaattona 1991 kotkalainen pariskunta oli ilmeisesti päättänyt kohentaa juhlabudjettiaan ryöstämällä postin puukolla uhaten. He jatkoivat ryöstö­paikalta taksilla suoraan ravintolaan ja pyysivät kuskia odottamaan edustalla. Kun poliisi tuli etsimään ryöstäjiä, kuski osoitti heidät ravintolasta.

Honda-liiga oli suunnitelmallinen, mutta urautunut – ja sekoileva

Iso osa 1990-luvun pankkiryöstöbuumista liittyi huumeisiin. Näin oli etenkin ammattilaisten tekemissä ryöstöissä. Pankkiryöstöillä rahoitettiin huumeiden käyttöä – tai maksettiin huumevelkoja.

1990-luvun alussa amfetamiini levisi vankiloissa. Ammattirikolliset velkaantuivat isommille konnille. Velat kuitattiin pankkiryöstöillä vankilalomien aikana.

Honda-liigaksi kutsuttu ammattirikollisten joukko teki 13 rahalaitosryöstöä ja lisäksi joukon muita rikoksia. Jengi sai nimensä tyypillisestä pakoautostaan, varastetusta Honda Civicistä. Lisäksi pakoautoon oli usein vaihdettu rekisterikilvet ja tavaramerkkiin kuului myös jauhe­sammuttimen tyhjentäminen hylättyyn autoon jälkien sotkemiseksi.

Honda-liigan jäsenten huolellinen valmistautuminen rikoksiin itse asiassa johti poliisit heidän jäljilleen. Hiukan urautuneen jengin toimintaa alkoi olla helppo seurata tarkkailemalla Honda-, rekisterikilpi- ja jauhesammutinvarkauksia.

Suunnitelmallisuudesta huolimatta Honda-jengin toiminta oli melkoista sekoilua. Joukko oli vahvassa heroiinikoukussa ja teki ryöstönsä huumeissa.

Huumekauppiaat myivät ryöstäjille velaksi heroiinia 20 000–30 000 markkaan asti, mutta vaativat sitten rahojaan heti. Jengin oli pakko ryöstää pankki, minkä jälkeen kierre alkoi uudestaan.

Erään kerran ryöstäjät simahtivat huume­päissään autoonsa ja nukkuivat ohi pankin sulkemisajan. He joutuivat rikkomaan ikkunan päästäkseen sisään.

Toisen kerran poliisi löysi varastetun Hondan, jossa oli jauhesammutinkin valmiina. Rosvoilta oli jäänyt ryöstö väliin, kun he olivat pöllyissään unohtaneet, minne auto oli parkkeerattu.

Pankkiryöstöbuumin synnystä syytettiin myös mediaa. Televisiossa näytetyt valvontakameroiden tallennukset toimivat suorastaan oppimateriaalina tuleville ryöstäjille. Homma ei näyttänyt vaikealta. Kenties se sai jotkut ajattelemaan, että mitäpä jos minäkin koittaisin.

Television rikollisistakin ehkä otettiin mallia. Ryöstöissä heiluttiin ampuma­-aseiden kanssa, kun vielä 70-luvulla ryöstäjällä oli useimmiten puukko tai kirves. Joskus henkilökuntaa ja asiakkaita peloteltiin laukauksella kattoon kuten elokuvissa. Takaa-ajajia saatettiin ammuskella.

Kuin suoraan Ankkalinnasta oli tapaus Hämeenlinnan seudulla keväällä 1993. Rikollisveljekset pakenivat Hämeenlinnan keskusvankilasta sahaamalla kalterit poikki ja laskeutumalla lakanaköyden avulla maahan. Viikkoa myöhemmin he ryöstivät Urjalan Osuuspankin, kuten kelpo konnien kuuluu, ja jäivät sitten kiinni.

Kuten fiktiossa, sivulliset pyrkivät toisinaan sankareiksi. Etenkin juopot ja tohelot jäivät monesti kiinni, koska joku ulkopuolinen seurasi heitä ja raportoi liikkeistä poliisille. Tätä helpotti uusi teknologia, eli kännykät ja autopuhelimet.

Sankaruudessa oli vaaransa. Suodenniemen Säästöpankin ryöstössä marraskuussa 1991 metsänhoitoyhdistyksen miehet päättivät pysäyttää pankkiryöstäjät. Tuloksena oli yksi kuollut ja yksi haavoittunut metsän­hoitoyhdistyksen edustaja.

Raskaimpia ryöstöt olivat pankkien henkilökunnalle. Jotkut konttorit ryöstettiin moneen kertaan, Kansallisosakepankin Oulunkylän konttori peräti neljästi. Ryöstöjä seuranneet virkailijoiden pitkät sairauslomat tulivat monesti pankeille kalliimmaksi kuin ryöstö­saaliit.

Ryöstäjille saattoi päätyä vain satasia ja isommatkin saaliit saatiin usein pian takaisin. Silloin kun ryöstäjät ehtivät käyttää saalistaan, se meni yleensä päihteisiin.

Mutta toisiakin käyttötapoja oli. Luumäellä helmikuussa 1991 pankin ryöstäneet liikemiehet maksoivat saaliilla yritystensä vanhoja velkoja. Kansallispankin Munkkiniemen konttorin kesällä 1993 ryöstänyt 18-vuotias taas lahjoitti osan saaliistaan luonnonsuojeluun, muun muassa Greenpeacelle. Lahjoituksia ei peritty takaisin.

Pankkiryöstöt vähenivät 1990-luvun puolivälissä lähes yhtä nopeasti kuin olivat yleistyneet. Turvatoimet kehittyivät. Väripanokset alkoivat pilata saaliita.

Lisäksi suuri osa pienistä konttoreista lakkautettiin. Sitä jopa perusteltiin ryöstöjen ehkäisyllä.

2000-luvulla pankkiryöstöjä on tehty enää muutama vuodessa, sillä pankeissa ei enää säilytetä juuri ollenkaan käteistä. Tasan 20 vuotta buumin alusta – vuonna 2011 – ei tehty enää yhtään pankkiryöstöä.