Näin Apu-retkikunta valloitti yli seitsemän kilometriä korkean Pik Leninin 1985 Tadžikistanin ja Kirgisian rajalla
Elokuussa 1985 Apu-retkikunta nousi korkeammalle kuin yksikään suomalainen retkikunta aikaisemmin. 7 134 metriä korkea Pik Lenin sai kohdata voittajansa.
Vuonna 1985 toimituspäällikkö Matti Saari kirjoitti Apu-lehdessä: ”Olimme nyt viimeisenä päivänä tulleet kohtaan, missä jokainen virhe olisi kohtalokas. Jokainen kompastuminen, jääraudan takertuminen lahkeeseen, horjahtaminen, edellä kulkevan liukastuminen, ja mikä tahansa rytmin menetys, kaikki saattaisivat johtaa putoamiseen ja se olisi pitkä putoaminen. Harjanne kapeni koko ajan ylös mentäessä, vasemmalla ammotti tyhjyys. En enää katsellut maisemia. Seurasin vain jalkojeni hitaita liikeratoja.
Lumi tuiskusi pitkin vuorenharjanteen pintaa, hyinen pakkanen puri vaatteiden läpi ja tuuli iski vihaisesti paksujen hansikkaiden verhoamiin sormiin. Välillä oli pysähdyttävä haukkomaan henkeä ohuessa ilmassa. Matka lyheni hitaasti. Kukaan ei puhunut mitään.”
Jossain edessä häämötti Pik Lenin -nimisen vuoren huippu. Niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana.
Neuvostoliitto ehti ensin
Pamirin vuoristoalue sijaitsee Keski-Aasiassa ja ulottuu Pohjois-Afganistanista Venäjän kaakkoiskulman halki Kiinaan.
Entisen Neuvostoliiton alueella Pamirin, ja sen jatkeen Tienšanin, vuoristossa on viisi yli 7 000 metrin korkeuteen yltävää vuorta, joista kolmanneksi korkein on Tadžikistanin ja Kirgisian välinen rajavuori Pik Lenin (7 134).
Jos huiputtaa kaikki viisi yli seiskatonnista, pääsee liittymään eliittiryhmään, joka tunnetaan nimellä Snow Leopards.
Pik Leninillä on monta nimeä. Ennen vallankumousta se oli nimeltään Kaufman Peak – vuori sai nimensä 1870-luvulla vaikuttaneen Turkestanin kenraalikuvernööri Kaufmannin mukaan.
Nykyään sitä kutsutaan Pik Leninin lisäksi myös Ibn Sina Peakiksi. Tosin Kirgisian viranomaiset väittävät, että vuoren nimi on Pik Sary Tash ja Tadžikistan ilmoittaa, että virallinen nimi on Abu Ali ibni Sino.
Oli mikä oli, vuoren huiputti ensimmäisen kerran vuonna 1928 saksalais-itävaltalaisretkikunta, ja se oli siihen aikaan korkein ihmisen huiputtama vuori. Neuvostoliittolaiset saavuttivat huipun ensi kerran 1933.
Helppo vai vaarallinen?
Vuori tunnetaan ”helppona seiskatonnisena”, koska se vaatii vähemmän teknisiä taitoja kuin muut yhtä korkeat vuoret. Helppous on silti jo ajatuksena absurdi, sillä niissä korkeuksissa mikään ei ole helppoa.
Ammattikiipeilijät moittivat mainetta typerän harhaanjohtavaksi, sillä se houkuttelee jopa aloittelevia kiipeilijöitä uhmaamaan vuorta, joka on yhtä vaarallinen kuin muutkin. Pik Lenin tarjoaa kiipeilijöille ikävän cocktailin surullisen epävakaata säätä, vakavia lumivyöry- riskejä, raivoisia tuulia, railoja sekä kovaa pakkasta.
Juuri Pik Leninillä on tapahtunut koko tähän- astisen vuorikiipeilyhistorian pahin onnettomuus. 13. heinäkuuta 1990 maanjäristys järisytti vuorta ja aiheutti massiivisen lumivyöryn.
Muutamassa sekunnissa 5 300 metrin korkeudessa sijainnut II-leiri pyyhkiytyi pois ja leirillä yöpyvistä 45:stä kiipeilijästä 43 hautautui lumivyöryn alle. Kaksi selviytynyttä kuuli toverinsa huutavan apua tunteja lumivyöryn jälkeen. He epäonnistuivat pelastusyrityksissä, koska leirin tuhonnut lumi oli kovaa kuin betoni.
Mutta välillä vuori löytää voittajansa. Vuonna 1985 suomalaisen Apu–Pamir-retkikunnan kuusi jäsentä huiputti Pik Leninin. Kyseessä oli ensimmäinen suomalainen vuorikiipeilyretkikunta sekä myös ensimmäinen onnistunut suomalaisnousu yli 7 000 metrin korkeuteen.
Ensimmäisenä suomalaisryhmästä huipulle astunut Apu-lehden silloinen toimituspäällikkö Matti Saari pitelee kansikuvassa Apu-lippua. Otsikossa lukee ”Siinä oli henki mennä”. Se ei ollut liioittelua.
Samaan aikaan huipulle yritti 49 muuta kiipeilijää, joista kahdeksan onnistui ja kolme kuoli: Pamirin eri reiteillä yksi espanjalainen, yksi venäläinen ja Pik Leninillä virolainen vuorikiipeilijä.
Veljeskunta kokoontui muistelemaan
Elokuussa 2020 Pik Leninin valloituksesta tuli kuluneeksi 35 vuotta. Alun perin viidentoista miehen joukosta kolme on poissa: Avun valokuvaaja Markku Lepola, metsänhoitaja Heikki Ravela sekä Kim Pennanen.
Lokakuussa 2020 retkikunta kokoontui joukolla muistelemaan matkaansa Järvenpään Sotaveteraanien Veljesmajalle. Vuonna 1985 vuorelle lähti miesjoukko, jonka nuorin oli 22-vuotias ja vanhin 42-vuotias. Lokakuun alussa järjestettyyn tapaamiseen saapui ryhmä charmikkaasti harmaantuneita herroja.
Leveitä hymyjä, koronatervehdyksiä (kyynärpäillä kolauttelua kättelyn sijaan), kuulumisten vaihtoa. Kun hälinä loppuu, Apu-retkikunnan johtaja Veikko Karhumäki johtaa miesjoukon hiljaiseen hetkeen, joka pidetään kolmen poisnukkuneen muistoksi.
– 35 vuotta on pitkä aika. Joillekin pidempi kuin ihmiselämä, Karhumäki sanoo ja painaa päänsä.
Jokainen tietää, mitä Karhumäki tarkoittaa. Retkikunnan nuorimman jäsenen Kim Pennasen kuolemaan johtanut putoaminen ystävänsä Markku Mäen kanssa Länsi-Alpeilla, Aiguille du Courtes-vuorella elokuussa 1986 iski syvälle retkikunnan sydämiin. Pennanen oli vain 22-vuotias.
Juna Moskovaan
Suomalaisen vuorikiipeilyn katsotaan alkaneen vuonna 1954, kun Matti A. Jokinen nousi Toblerone-suklaasta tutulle Matterhornin huipulle (4 478 m) vuorioppaan johdolla. Vuonna 1962 Jokisen johdolla perustettiin Suomen Alppikerho SAKE, joka on maamme ensimmäinen ja vanhin kiipeilyseura.
Pamir-projekti käynnistyi vuonna 1983, kun Alppikerho liittyi kansainväliseen kiipeilijöiden kattojärjestöön UIAA:han ja sai auki suhteet itään. Kerhon puheenjohtaja Veikko Karhumäki tutustui Neuvostoliiton edustajaan, tri Boris Romanoviin, joka edesauttoi retken onnistumista. Lupa Neuvostoliiton viranomaisilta heltisi tammikuussa 1985.
– Ensimmäisen retkikunnan pääsy Pamirille vaati parin vuoden työn, Karhumäki muistelee.
Vuorikiipeily ei vielä siihen aikaan ollut kovastikaan mediassa näkyvillä. Vasta Veikka Gustafsson räjäytti pankin kiivettyään Everestin huipulle keväällä 1993.
Kerholla oli siihen aikaan satakunta jäsentä, joista 13 ilmoittautui Pamirille. Päärahoittajaksi ryhtyi Apu-lehti, jonka päätoimittaja Veli-Antti Savolainen lähetti retkikunnan mukaan reissua raportoimaan toimituspäällikkö Saaren ja valokuvaaja Lepolan. Vuotta aikaisemmin Saari oli hiihtänyt Jussi Kauman johtamassa suomalaisessa Huurre-retkikunnassa pohjoisnavalle.
Osa ryhmästä teki ennen Pamirille lähtöä harjoittelumatkan Euroopan korkeimmalle vuorelle, Mont Blancille, joka kohoaa 4 807 metrin korkeuteen.
Matka alkoi 27.7.1985: ensin junalla Moskovaan, sitten lento Kirgisian toiseksi suurimpaan kaupunkiin Osiin ja sieltä yhdeksän tunnin bussimatka kolmensadan kilometrin päässä sijaitsevaan, 3 600 metrin korkeudelle rakennettuun perusleiri Achik-Tashiin. Pik Leninin kiipeilysesonki on lyhyt ja kestää vain heinäkuun alusta elokuun loppuun, joten perusleiri on aina ruuhkainen.
"Siellä tulivat ensimmäiset merkit, mitä tämä vaellus todella tulisi olemaan. Pakkasta oli lähes 20 astetta ja tuulta 10–20 metriä sekunnissa, kun illan pimetessä ankkuroimme Jussin kanssa ensimmäisen suomalaisen teltan jäiseen hankeen.”Matti Saari Apu-lehdessä 1985
Vuoristotauti vaarana
Ihmistä ei ole luotu vuorikiipeilyyn. Noin 5 500 metrin korkeudessa on vain puolet happea merenpinnan tasosta, 6 000 metrin yläpuolella elintoiminnot alkavat kärsiä ja 8 000 metrissä alkaa niin sanottu kuolemanvyöhyke, jolla hapen määrä ei enää riitä ylläpitämään elämää pitkään.
Koska ihminen ei ole tottunut siihen, että saa käyttöönsä alenevan ilmanpaineen takia vähemmän happea, seuraa vuoristotauti. Se iskee yksilöllisesti ja oireet ovat yleensä lieviä: päänsärky, pahoinvointi, hengitysvaikeudet ja unihäiriöt. Tautia kuitenkin pahentaa nestehukka, kylmyys sekä voimakas fyysinen rasitus – kaikki, mikä on tyypillistä vuorikiipeilyssä.
Jos kiipeilijä ei ota oireita vakavasti ja jatkaa nousuaan liian korkealle liian nopeasti, tila voi johtaa hengenvaaralliseen aivo- tai keuhkoödeemaan. Ainoa hoitokeino on tuoda sairastunut mahdollisimman nopeasti alemmas ja toimittaa sairaalahoitoon.
Pahimmillaan vuorilta tuodaan alas ihmisiä, joilla on sekavuutta, hallusinaatioita, tasapainovaikeuksia sekä ajattelukyvyn heikentymistä. Korkealla ihmisen luuydin alkaa myös tuottaa lisää punasoluja kompensoimaan hapenpuutetta kudoksissa ja samalla verestä uhkaa tulla niin paksua, että se ei kierrä kunnolla. Paleltumien vaara etenkin raajoissa kasvaa.
Kehoa voi kuitenkin auttaa sopeutumaan korkeuseroihin. Akklimatisointi, eli kehon sopeuttaminen ohuempaan ilmaan, on käytännössä leiriltä toiselle vaeltamista – suomalaisretkikunnan sanoin ”kuin juoksisi maratonin joka päivä kolme viikkoa”. Vuorelle perustetaan leirejä eri korkeuteen, ja niistä tehdään sopeutumismatkoja joko ylemmäs tai alemmas, kunnes keho on lopulta sopeutunut niin, että voi yrittää huipulle.
Pik Lenin on yleensä kolmen viikon ponnistus, johon sisältyy useita sopeutumisretkiä ja lepopäiviä. Täydellisen akklimatisoitumisen saavuttamiseen menee yleensä 10–14 päivää.
Leiri Paistinpannussa
Ryhmän perusleiri eli BC (Base Camp) sijaitsi alppiruusujen peittämällä niityllä. Sen palveluihin kuului esimerkiksi telttasauna ja ruokailujurtta. Ensimmäiset vuoristotaudin oireet iskivät jo perusleirillä: päänsärkyä ja hengen haukkomista. Myöhemmin vuori tarjosi myös voimakasta pahoinvointia, yleistä haluttomuutta sekä ruokahaluttomuutta.
Kiipeilijöiden tukikohta itse vuorella oli I-leiri eli ABC-leiri, (Advanced Base Camp), joka sijaitsee 4 400 metrin korkeudella. Matkaa BC:ltä ABC:lle oli noin viitisentoista kilometriä ja noin 800 korkeusmetriä.
II leiri perustettiin 5 300 metriin, painaumaan, jota kutsutaan Paistinpannuksi. Se on tunnettu epätavallisen korkeista lämpötiloista. Toppavarusteisiin pukeutuneelle kiipeilijälle tulee nopeasti hiki paahtavassa helteessä. Porotus myös lisää lumivyöryjen riskiä.
Niillä main vuori alkoi panna todella vastaan. Koska miehet joutuivat kuljettamaan itse varusteita ylemmäs ja ylemmäs, reput painoivat reilusti 20 kiloa.
Syvässä lumessa eteneminen oli usein hidasta ja tuskallista, vuoristotauti uuvutti ja päänsäryn takia alussa yksinkertaisetkin toimet vaativat suuria ponnistuksia.
Leireillä aika kului torkkumiseen, veden sulattamiseen, teenkeittoon, ruuanlaittoon ja syömiseen.
Vasta vuorella selvisi, että amerikkalaisten, Sveitsistä ostettujen keittimien hienot polttoainesuuttimet eivät suostuneet toimimaan venäläisellä, matalaoktaanisella bensiinillä.
Vuori olisi saattanut jäädä suomalaisilta valloittamatta, elleivät venäläiset olisi lainanneet muutamaa Smell-bensiinikeitintä.
Vaarallinen tuuli
Leiri III sijaitsi 6 050 metrin korkeudessa, vaarallisella harjanteella. ”Siellä tulivat ensimmäiset merkit, mitä tämä vaellus todella tulisi olemaan. Pakkasta oli lähes 20 astetta ja tuulta 10–20 metriä sekunnissa, kun illan pimetessä ankkuroimme Jussin kanssa ensimmäisen suomalaisen teltan jäiseen hankeen”, Saari kirjoitti Apu-lehteen.
Pik Leninillä leirien etäisyydet ja niiden väliset korkeuserot ovat suuria, siirtymät saattoivat kestää jopa seitsemän tuntia. Osa reitistä kulki railottunutta jäätikköä, jolla kivenvyörymät ja lumivyöryt pyyhkivät säännöllisesti perusreittiä.
”Me puskimme läpi tuulen… Kivet muljahtelivat ikävästi jääraudan alla. Joka kerta kun käännyn rinteessä tunnen, että yksikin virhe merkitsisi vääjäämättömästi putoamista.”
III-leiripaikan alapuolella Saari putosi äkkiä railoon, mutta pääsi itse ylös. Kaksi päivää aikaisemmin oli tapahtunut vielä pahempaa. Mies kompastui liukuun jäisellä, kivisellä rinteellä ja alkoi kiitää alaspäin kohti vuolaana kohisevaa jäätikkövirtaa. Putoamisen pysäytti kapea kohouma jäässä, joka sattumalta osui kengän kannan alle. ”Seisoin pitkään paikoillani ja haukoin henkeäni. Sitten kokosin taas itseni ja etenin vaivalloisesti kohti ylhäällä odottavaa Jussia.”
– Se oli fyysisesti ja henkisesti kovaa työtä. Ehkä jopa raskaampaa kuin etukäteen kuvittelimme. Kun yrittää jaksaa eteenpäin parinkymmenen asteen pakkasessa, viiltävässä tuulessa, kuuden kilometrin korkeudessa… Muutaman kerran huomasi jopa miettivänsä luovuttamista, miehet kertoivat lokakuisessa tapaamisessa.
Päivien kuluessa huipulle yrittävä suomalaisjoukko kutistui. Retkikunnan johtaja Veikko Karhumäki sairastui ruokamyrkytykseen, Petri Lintinen putosi railoon ja venäytti polvensa, Kim Pennanen sairastui nielu- ja ientulehdukseen, Juha Nurmi oli heikentynyt vatsataudista ja Heikki Ravelakin tunsi voimiensa hupenevan – heidän korkeusennätyksekseen jäi kolmosleiri.
Kenneth Nordströmin oli käännyttävä noin 6 900 m korkeudesta varpaiden tunnottomuuden ja paleltumisen takia. Pekka Peltonen heräsi huonovointisena nelosleirissä ja teki paluupäätöksen Jarmo Forsbergin kanssa. Avun valokuvaaja Markku Lepola kiipesi kahdesti raskaassa lastissa kuvauksiin kakkosleiriin.
Jokaisen huiputusyrityksen keskeyttäneen ratkaisu oli oikea. Mikään vuori ole sen arvoinen, että sille voisi menettää varpaansa, sormensa – tai henkensä.
Onnettomuus
Kuolema kulki kannoilla. Vuorella tuli vastaan kaksi venäläistä vuoristo-opasta, jotka vetivät ahkiolla aivoödeemaan sairastunutta saksalaista kiipeilijää. joka oli löydetty tiedottomana teltastaan.
Juuri kun Saari oli lähdössä huiputusyritykseen, tuli tieto, että espanjalainen kiipeilijä oli pudonnut jäiseltä rinteeltä toisella reitillä. ”Silloin ymmärsin lopullisesti, että tämä oli totista leikkiä.”
Järkyttävin onnettomuus tapahtui vasta, kun huippu oli jo vallattu. Laskeutuessaan alaspäin ensimmäinen suomalaisryhmä pysähtyi kolmosleiriin juttelemaan virolaisen retkikunnan kanssa. ”Juodessani emalimukista virolaisten keittämää teetä en tiennyt, että teetä tarjoillut tyttö ei enää koskaan palaisi omin voimin siitä jyrkästä rinteestä, joka johti nelosleiristä huipulle”, Saari kirjoitti.
”Hänen ruumiinsa löydettiin kaksi päivää myöhemmin 1,5 kilometriä tuon jyrkän harjanteen alapuolelta.”
Kiipeilijällä on oltava hyvä kunto, pitkä pinna ja motivaatiota, mutta myös tukkoisesta nenästä on hyötyä. Vuorilla ei ole suihkuja, joten loppuaikana kiipeilijät lemuavat teltoissaan kuin uuhilauma.
Leireistä viimeinen, IV leiri, perustettiin 6 400 metrin korkeuteen. Matkalla kolmosesta neloselle tuuli oli niin kova, ettei taukoja voinut pitää. Tosin tuulensuojaa ei paljaalla rinteellä ollutkaan. Taistelutahto alkoi silti nousta.
”Kun vihdoin olimme ylhäällä IV leirissä ja pystyttämässä telttaa, Jussi (Kauma) tulee viereeni ja sanoo: – Matti, jos jotkut tällä ilmalla menevät ylös, niin ne olemme me. Kukaan muu ei ole tottunut toimimaan tällaisissa olosuhteissa. He eivät tiedä millaista on silloin, kun palelee koko ajan.”
Me koimme tämän tunteen useasti silloin, kun me vaelsimme pohjoisnavalle.
Torstaina 15. elokuuta keskiyöllä tapahtui ihme. Lumipyry loppui ja taivas oli pilvetön. Kello 08.30 Matti Saari, Stig Björk, Jussi Kauma ja Jukka Kujala lähtivät huiputusyritykseen. Alempana IV-leirille olivat tulossa Kenneth Nordström, Mikko Valanne ja Taisto Vanhapelto, joista kaksi viimeistä pääsi seuraavana päivänä huipulle.
Meitä ei pysäyttäisi mikään
Pik Leninin huiputuspäivä vaatii 9–14 tuntia. Matkaa IV-leiriltä on useita kilometrejä ja korkeusmetrejäkin kertyy lähes 800.
Sauvoista oli suuri etu. Niillä saattoi työntää väsyvää kehoa jyrkässä rinteessä. Askel lyhenee. Vauhti hidastuu, Lopulta on kysymys siitä, että alitajunta pakottaa lihaksiston tottelemaan. Ottamaan aina uuden askeleen, kunnes huippu vapauttaa lihaksiston ponnistelusta.
Loppuharjanne oli kivikkoinen. Nousimme Jukan kanssa kohti viimeistä huippua. Mutta huipun takana olikin taas uusi huippu. Ja taas uusi ja entistä korkeampi huippu.
Missä helvetissä oli Pik Lenin?
Vaellus oli kuin pahaa unta. Mutta meitä ei nyt pysäyttäisi mikään...”
Ja sitten äkkiä – harjanteen takana ei ollutkaan enää uutta harjannetta, ei enää uutta huippua.
Oli vain yksi huippu, ja sen yläpuolella kirkkaana aukeava taivas.
35 vuotta sitten
- 9.2.1985 Suomessa alkoivat ns. sokeripalarokotukset poliota vastaan.
- 11. 3.1985 Mihail Gorbatšovista tuli Neuvostoliiton johtaja.
- 20.4.1985 Virolaiset Raivo Roosna ja Aleks Lepajõe pidätettiin epäiltyinä kahdesta Helsingissä tehdystä ryöstöstä. Tillanderin kultasepänliike oli ryöstetty 17. huhtikuuta ja Helsingin Osakepankin Käpylän konttori seuraavana päivänä. Ryöstösaaliiksi oli kertynyt koruja ja kultakelloja yli miljoonan markan arvosta sekä vajaat 100 000 markkaa rahaa.
- 1.9.1985 Yhdysvaltalais-ranskalainen retkikunta löysi RMS Titanicin hylyn.
