”Et sä voi koko päivää vaan pelata” – Suomalaisvanhempien yleisin lause syntyi 1980-luvulla, kun Nintendo syrjäytti ulkoleikit
1980-luvulla lasten maailma mullistui, kun merkkilelut, ulkomaiset sarjat ja ensimmäiset pelikoneet löivät läpi. Kun lapsista tuli kohderyhmä, myös leikki siirtyi sisälle.
Kun mietin 1980-lukua, mietin usein Juhanin kotia. Niin monet lapsuudenmuistot vievät sinne – sekä minulla että samaan vuonna 1980 syntyneiden kaveriporukkaan kuuluneella juontaja Ile Uusivuorella. Me olimme jostain vähän 1980-luvun puolivälistä eteenpäin paljon Juhanin luona.
– Siellä oli Commodore 64 ja hulluna leluja, Ile hehkuttaa.
Asunnosta Helsingin Munkkivuoressa saisi jälkikäteen mietittynä lähes oppikirjamaisen kuvan siitä, miltä 80-luvun puoliväli näytti. Ile muistaa akvaarion, me molemmat vesisängyn. Se kai hajosi joskus, Lego-palikan takia. Lankapuhelin oli komeassa lasivitriinissä eteisessä.
Ile muistaa yhä, miten puhelimella soitettiin usein numeroon 059. Se oli kuin nimetön keskusteluryhmä tai puhelinneuvottelu: kuka tahansa saattoi soittaa ja jutella muiden linjoilla olevien kanssa mistä hyvänsä.
Oli kaksipesäinen kasettisoitin ja pelipistooli Nintendon Duck Hunt -peliä varten. Ja VHS-nauhuri, totta kai. Sellainen ei ollut enää harvinaisuus. Muistan, että katsoimme salaa juuri Juhanin luona ranskalaista erotiikkaklassikkoa Emmanuellea nauhalta. Sen ensiesitys oli ollut Suomen televisiossa 1987. Ile muistaa Juhanin perheen joltain Lanzaroten lomareissuilta tuomia piraattileffoja.
– Yltäkylläisyyden hienoutta oli, että siellä oli usein kokista ja juustonaksuja, Ile heittää.
