Image

133 % | PMMP

133 % | PMMP

PMMP:n Mira ja Paula kolmekymppisiä perheenäitejä. Sillä ei ole oikeastaan mitään tekemistä yhtyeen menestyksen kanssa. Nyt he kertovat, millä on.
Teksti Niklas Thesslund
Kuvat Perttu Saksa
Mainos

 

Tällaista on ehkä olla aikuinen. Paula Vesala ahmii puuroa niin kuin vain oksennustaudista edellispäivänä toipunut voi. Mira Luodilla on silmätulehdus. Silti he puhuvat lastensa vaivoista. Siitä, ettei Paulan nelivuotias poika päässyt kolmeen viikkoon päiväkotiin tulehduskierteen vuoksi. Ja siitä, kuinka Mira tuskastui lastensa sairasteluun niin, että vei koko perheen homeopaatille. Tämä oli diagnosoinut lasten luonteet ja taudinkuvat hetkessä, ja onnell…

”Vittu mitä paskaa, mä en tajua, miten joku voi uskoa homeopatiaan”, Paula Vesala keskeyttää. Alkaa kiivas väittely.

Vesala on sähäkkä ja mielipiteellinen kuin talk­show’n vakiovieras. Luoti on hiljaisempi, häntä voisi pitää arkana, ellei väliin aina silloin tällöin purskahtaisi nippu kirosanoja tai kaikuvaa naurua.

Kaapelitehtaan kahvilaan aamiaiselle tuodun PMMP-kaksikon puheenaiheesta kuuluu, että Vesala ja Luoti ovat liki kymmenen vuotta vanhempia kuin laulaessaan rusketusraidoista. Se kuuluu myös uudelta Rakkaudesta-levyltä, jonka sanoituksissa vilahtelevat pyykkikasat, univelat ja tahto ja jaksaminen. Vanhoilta levyiltä tuttu punkvaikutteinen kohkaus puuttuu lähes täysin, mutta silti albumi on tunnistettavaa PMMP:tä. Se vetoaa laajaan kuulijakuntaan, mutta on samaan aikaan kaukana harmittomien soittolistaradioiden tarjonnasta. PMMP on kuin pussillinen irtokarkkia: vallaton sekoitus eriparisia asioita.

Työnnetään siis käsi pussiin. Katsotaan mitä sinne on pantu ja missä suhteessa.

29% KANTAAOTTAVUUTTA.

PMMP on ärhäkkä yhtye mutta silti ehdottomasti valtavirtaa.

PMMP on aina ollut äksy ja valtavirran raameissa odottamattomasti käyttäytyvä yhtye. Se on ollut kapinallisempi kuin Maija Vilkkumaa, Jenni Vartiainen, Anna Puu tai Chisu ja arvaamattomampi kuin lajityypillisesti vihaiset heviyhtyeet. Sillä on ollut Sweatmasterin kaltaisten autotallirockbändien raivo ja samanlaista, päävirtaan mahtuvaa punkhenkistä vimmaa kuin Apulannalla. Samaan aikaan PMMP on tehnyt tärkeitä, kantaaottavia sanoituksia. Amnestyn parisuhdeväkivaltaan puuttuvan kampanjan mukaan nimetty Joku raja on tästä paraatiesimerkki.

Jos ajatellaan, että kapina olisi rockmusiikin polttoainetta, niin menettääkö perheen perustanut ja lapsia tehnyt artisti jotain tästä? Lapsiperhe on kuitenkin kunnollisuutta ja sopeutumista.

Paula: Se riippuu siitä, millaista ajattelee kapinan olevan. Onko se puberteettista, vanhempia ja heidän ikäluokkaansa vastaan nousevaa, vai yhteiskunnallista, esimerkiksi yleisiä kauneusihanteita rikkovaa? Mä en esimerkiksi voi ymmärtää miten tietyt puolueet yhä korostavat ydinperheen auvoa, vaikka todellisuus on vähän erilainen. Onko päiviräsästen mielestä muka parempi olla väkivaltaisessa alkoholistiydinperheessä kuin tulla homon adoptoimaksi? Mä luulen, että aika moni juoksisi kiljuen homoparin kasvatettavaksi sieltä kirves ja ryyppy -perheestä.

Mitä kotimaisen musiikin kantaaottavuudelle kuuluu?

Paula: Mä olen ollut kuulevinani vähän sellaista väkisinkantaaottavuutta, yritetään oikein väkisin sanoa jotain tosi suurta. Ehkä se on hieman kornia. Ajattelen, että popmusiikissa itu on siinä, että sanotaan jotain aika pientä, joka oikeassa kontekstissa onkin aika suurta. Toisaalta yksi nerokkaimmista poliittisista sanoituksista on Mikko Saarelan Uraani halkeaa. Mutta meilläkään kaikki biisit eivät ole popbiisejä. Siitä saa liikkumavaraa, yrittääkö sitä pientä vai sitten jotain muuta.

Mira: Kantaa saa ottaa jos tykkää. Mun kantaaottavuus on ehkä sitä, että olen pitänyt kaverini punkbändin Shitter Limitedin paitaa, läiskinyt niiden flaboja jonnekin ja kertonut bändin tarinoita eteenpäin.

Tehän kai olette mieluummin rock kuin pop?

Paula: Rumban toimittaja oli raivokkaasti sitä mieltä, että me ollaan puhtaasti pop ja mä olin vaan, et miten sä voit. Se on biisikohtaista.

Suuri on helposti kömpelöä.

Paula: Se onkin taitavinta, että kykenisi nostamaan yksittäis­tapauk­sen yleisemmälle tasolle. Jos vaikka tekisi ternimaitokeisarista jutun, niin yrittäisi sanoa sillä muutakin kuin vain kertoa Petteri Jussilasta. Mutta toiset tekee kantaaottavuuden tosi hyvin, vaikka Paleface ja Asa. Olavillakin [Uusivirta] on ollut tapana viitata niin, että viittaukset tuntuvat orgaaniselta osalta tekstiä. Ehkä kömpelöintä on sirotella mainintoja: droppailla nimiä tai yksittäisiä lausahduksia, että kyllä nyt on oikein luettu.

Luitteko Matti Apusen Paleface-kolumnin Hesarista?

Paula: Luin, se oli musta ihan hirveä. Musta paras vastaus oli jossain blogissa, että pitäiskö Varrella virran -kappaleessa analysoida tehtaan päästösuodatinmallia ja päästörajoitusten ajanmukaisuutta. Palefacen teksteissä on assosiatiivinen ote, ja ehkä Apunen ei tullut ajatelleeksi, että aika monia ahdistavat nämä yleismaailmalliset pelot ja sitä ahdistusta helpottaa, kun asioista ylipäänsä puhutaan. Musiikilla on omituinen voima, että siitä voi saada helpotusta. Että vihdoin, vihdoin, on jotain yhteistä. Ihan vain siitä tulee mielettömästi lohtua, että joku muukin välittää.

19% PERIAATTEELLISUUTTA.

PMMP on lastenkin suosiossa, mutta ­musiikin tekeminen lapsille söisi suosiota.

Lastenmusiikki on ollut vuosikymmenen taitteen kotimainen musiikki-ilmiö. Ipanapa-kokoelmat ovat tehneet suomalaiselle lastenmusiikille sen minkä Pixar maailmalla autoanimaatioille: tarjonnut laatua, jota vanhemmatkin arvostavat. Ilmiö on kuitenkin laajempi. Hevisauruksen sopimusriitoja puitiin lehtien kulttuuriuutisissa. PMMP:n lastenlaulu­levyä Puuhevosta on sitäkin myyty noin 40 000 kappaletta.

Onko lapsista tullut aiempaa tärkeämpi kohderyhmä?

Paula: Silleen joo, mutta on härskiä, miten Yle syrjii lapsia, mä olen siitä tosi raivona. Lapsille ei tehdä enää radiota, tekisi mieli tehdä vasta­vetona kuunnelma lapsille. En voi ymmärtää, miten Yle voi kilpailla viihde­ohjelmistossa kaupallisten kanavien kanssa, se on musta rikollista. Mä luulen, et muusikot ovat tehneet Paukkumaisseilla ja Ipanapoilla oman osansa, ne ylläpitää jotain semmoista, mihin ne itse uskovat. Musta se on kulttuuritoimintaa ja hienoa.

Lapset ja sellaisten vanhemmat ovat todella kaksi eri yleisöä. Te ette suostu olemaan koko perheen yhtye, joka lähtisi perhe- ja puuhapäiville.

Mira: Me ollaan sekin pari kertaa kokeiltu ja se on ollut meille ihan hirveetä, sellaista, että on jouduttu pitämään krismöte.

Paula: Helpotti valtavasti, kun asia sovittiin keikkamyyjien kanssa. Keikkaprofiloinnilla on viestitty, että me ei olla koko perheen bändi.

Mira: Eka kerta oli, kun mentiin Veturipuistoon tuuraamaan TikTakia. Paikka oli täynnä niitä peltoripäitä ja meidän piti keksiä ennen keikkaa, mitä sanotaan kirosanojen tilalla.

Paula: Mira sitten keksi, että sanotaan aina kirosanan kohdalla kluu. Kun tietää, millaiseen tapahtumaan on menossa, ei tarvitse rajoittaa itseään. Eikä kyse ole vain lapsista. Meidät myytiin Espoo-päiville, jossa yleisö oli varsin vanhaa. Pariterapiaa-biisissä Mira alkoi tehdä jumppaliikkeitään, ja mummot lähti rollaattoreillaan veke, se oli niin hyvännäköistä.

Mira: Jos se ilmanussintafiilis iskee, niin ei sitä voi keskeyttää.

Teitte kuitenkin Puuhevonen-lastenlaululevyn, vaikka ette suostu esiintymään lastentapahtumissa. Miksi?

Paula: Just sen takia. Tehtiin jotain, joka on vain lapsille. Se on statement siitä, mikä meidän mielestä sopii lapsille. Me ei olla koskaan keikkailtu sillä levyllä, pyynnöistä huolimatta.

Tuntuu että perheellisessä muusikossa ei ole enää mitään ihmeellistä. Onko tämä vain pienten lasten vanhempien tulkintaharhaa?

Mira: En tiedä. Nyt kun tuolla teatterissa pyörii, niin nehän on melkein kaikki kasvanut siellä teatterissa, hirveen monet on näyttelijöiden lapsia.

Paula: Onhan se tosi rankkaa. Ei lapsille vaan meille, siinä tehdään tuplatyöt. Toisaalta se on ihanaa. Mä oon oikeasti tosi ylpeä meidän lössistä. Tuntuu, että keikkabussi on sellainen intialainen bussi. Että kun se pysähtyy jonnekin, ulos lentää kanoja, juoksevia lapsia ja eläimiä.

Mira: Mehän ollaan vielä sikin sokin toistemme lasten kummeja. Niillä riittää leikittäjiä, bändin pojat hoitavat niitä vapaallakin.

Muuttaako lasten saaminen nais- ja miesmuusikoiden elämää samalla tavalla?

Paula: Se on varmaan perhekohtaista. Mä olen vastuussa lapsesta, se kiertää mun mukana tai on mun kanssa kotona. Se ei ole koskaan isän kanssa rundilla eikä hänen rundisuunnitelmia tule tehtyä sitä kautta. Me suunnitellaan meidän rundit ja asiat lasten ehdoilla, meidän lapset on saman ikäiset ja hoito-ongelmat yhteiset. Mun aikataulut menee niin, että mun pitää voida selviytyä niistä yksinkin lapsen kanssa. En voi ottaa vastaan mitään, mistä en selviytyisi keikkaleskenä muksun kanssa. 

Uudella levyllänne on monta sanoitusta perhe-elämästä. Rakkaalleni-kappaleessa on esimerkiksi rivit ”Kuuntelen ja kuuntelen / yksinäinen ihminen / Et voisi vielä lähteä / on lapset liian pieniä / Sulle annan kaiken kaiken / maallisen ja maanalaisen”. Levyltä paistaa pettymys.

Mira: Mä olin tosi ihmeissäni, kun ensimmäisessä kuuntelussa joku sanoi, että levystä jäi sisäänpäin kääntynyt fiilis.

Paula: Mun mielestä se on levy aktivismista. Siitä, että ihmiset ovat aktiivisia pettymyksistä huolimatta. Laulujen ihmiset ovat tehneet ratkaisunsa ja aikovat toteuttaa ne. Rakkaalleni on tehty suuresta päättäväisyydestä.

Mutta onko tehtyjen ratkaisujen ja päätösten syynä pettymys?

Paula: Niin, musta se on realistinen levy. Se maailma, jossa ne hahmot elävät, on tämä maailma, jossa mekin eletään. Musta vaikka Koko show -biisissä on tosi positiivinen sävy, että ei ainakaan kannata elätellä mitään fantasioita. Veden varaan -levyllä oli vielä näitä haaveita, jotka eivät tule toteutumaan. Taajama-kappaleen mies ei tule koskaan autostaan, vaan ajelee sillä vieläkin, ja San Francisco -biisin poika tuskin päätyi sinne San Franciscoon.

Mira: Eikä Pariterapiassa menty terapiaan.

Paula: Mentiinhän.

Mira: Ei kun joo, mentiin terapiaan mut ei erottu.

Paula: Ei kun se äijä alkoi ryypätä ja kaikki meni ihan vituiks.

Mira: Mut siinä kuitenkin yritetään.

Paula: Ne on yhdessä vielä. Ehkä pitäis tehdä jatko-osa, jossa ne alkaa molemmat dokata ja pyörii tuolla mellerinä ja pyykkönä.

14% EI-HELSINKILÄISYYTTÄ.

Suomalaiselle rock­bändille on etua siitä, että sen juuret eivät ole Helsingissä.

Vantaan Tulisuudelma, Turun Ruisrock, Tammerfest, Rotuaari Piknik Oulussa, Ilosaarirock Joensuussa, SuomiPop-festivaali Jyväskylässä, Twin City Festival Torniossa, Itä–Länsi-bileet Sotkamossa, Qstock Oulussa ja Vauhtiajot Seinäjoella. PMMP:n heinäkuun kiertuekalenterissa ei ole ainuttakaan keikkaa Kehä kolmosen sisäpuolella. Koko kesänäkään niitä ei ole kuin neljä, joista yksi levykaupassa. Suomeksi lauletussa rockissa menestys hankitaan yhä keskustalaisen uutteralla kiertämisellä maakunnissa.

Paula Vesalan juuret ovat pohjoisessa Keski-Suomessa, Kärsämäellä, Pihtiputaalla, Viitasaarella ja Kuopiossa, Mira Luodin taas Porissa, Loimaalla ja Turussa. Uuden levyn julkaisukeikka soitettiin juuri Loimaalla.

Meillä oli jutun lähtökohtana ajatus, että teistä on tullut kymmenessä vuodessa Suomen suurin bändi.

Paula: Mun mielestä tää lähtökohta on ihan mahtava, kun se ei pidä ollenkaan paikkaansa. Me ollaan esiinnytty ihan tosi paljon sellaisina iltoina, että on vaikka Popeda ja me, Apulanta ja me tai Yö ja me. Kaikki nuo kolme ovat maakunnissa aina paljon odotetumpia kuin me. Ihan aina.

Jokainen noista bändeistä?

Paula: Joo. Kyllä Popeda on tuolla maakunnissa yksi isoimmista. Se on musta hassua, että se ei näy medioissa, mutta se on ihan hirveän tärkeä bändi suomalaisille. Ja eihän siitä ole edes ihan kauhean monta vuotta, kun oltiin Iisalmen Olusilla ja jengi oli vaan, et mikäs bändi tää on tää PMMP, et ne ties ehkä Pikkuveljen. Et on siinä jotain harhaa, mut totta kai, hirveen hyvinhän meillä menee.

Mira: Mut niinkin on käynyt, että kun meidät pantiin Mamban kanssa samaan, sinne ei tullut ketään.

Onko bändille hyötyä siitä, jos sen juuret eivät ole Helsingissä?

Paula: Joo, olen ihan samaa mieltä. Mutta silloin kun Ultra Bra oli iso bändi, kirjoiteltiin, että miten se voi mennä maakunnissa läpi, kun ne laulaa raitiovaunuista. Mä en voi ymmärtää, että mitä se haittaisi.

Niin, kyllähän rockmuusikot olivat perinteisesti ne, jotka toivat vaikkapa flanellipaidat ja risat farkut maakuntiinkin. Tässä tyyliasiassa valtikka on kyllä varmaan siirtynyt tavallisille ihmisille, bloggareille.

Paula: Totta. Varmaan maaseudullakaan ei ole enää niin ahdistavaa, kun on blogikavereita. Mulla esimerkiksi oli yläasteella tosi vahva ulkonäkökapina. Tein itse sanomalehtihameita ja mulla oli ska-tukka: punainen sänki ja pitkät mustat pulsarit ja niskatukka. Jos jengi tuli, et hyi vittu, ootpa ruma, niin mä yritin maksimoida sen. Etsin siitä päälle räkimisestä vahvuuksia. Mua tsemppaa se, että haukutaan, oon kritiikistä mielissäni, se on mun polttoainetta. Mira taas on semmoinen positiivisen tsempin ihminen, se on hyvä kombo.

Tuo tapahtui ilmeisesti Viitasaarella. Pienellä paikkakunnalla yhdenmukaisuuden paine on valtava, pystyykö yhteisölle sitten näyttämään tuolla tavoin?

Paula: Ei sille pysty näyttämään, mut pystyy ehkä itse selviytymään. Pihtiputaalla oli taas ihanaa, solidaarisempaa, siellä oli punkkileima. Me asuttiin yhdessä vaiheessa vanhalla poliisiasemalla, ja sen vieressä oli sellainen autiotalo, jossa treenas punkbändit Napa ja Reikä. Pihtiputaalta on Ratsiat ja muut ja siellä on ollut Saapasjalkarock. Se treeniautio­talo teki muhun vaikutuksen, haahuilin siellä ja ihmettelin niitä kortsuja, se oli kyllä vaikuttavaa.

Mira: Mulla oli vahva Pearl Jam, Soundgarden ja Nirvana -vaihe, tilattiin armeijakaupasta liian isot maiharit. Mun lempparit oli jonkun miehen farkut, jotka löysin Ruisrockista. Ne oli revitty täyteen reikiä ja ne päällä mä liehustin. Toi on ollu semmoinen vahva ja tietoinen vaihe. Ajattelin, et mä pesen itteni kissankusella, et ne kissat on jumalia.

17% JORIA.

Kahden naisen bändi tarvitsee Jori Sjöroosin kaltaista taustavelhoa.

Broken Bells, The Black Keys, Death From Above 1979, Gnarls Barkley, The Chemical Brothers, Daft Punk, Outkast. Menneitä ja tulevia Flow-artisteja sekä sellaisiksi sopivia – ja kaikki miehiä. Pet Shop Boys, Erasure, Hall & Oates, Simon & Garfunkel, lisää miehiä. Entäpä naisduot sitten. t.A.T.u., Nylon Beat, Shampoo, Baccara, The Weather Girls, Me & My, Salarakkaat.

Ainoastaan levytyssopimuksen saaneella kolmossivun tytöllä on suurempi riski leimautua hömpäksi kuin popmusiikkia tekevällä naisduolla. Kaikki mikä on tapahtunut Rusketusraidat-kappaleen jälkeen on kuitenkin tehnyt leiman lyömisestä mahdotonta. Syitä ovat Paula Vesalan sanoitukset sekä yhteistyöprojektit esimerkiksi Pekka Kuusiston ja paraikaa Kerkko Koskisen kanssa, hurjat lavaesiintymiset sekä tietenkin yhtyeen säveltäjä, tuottaja Jori Sjöroos. Musiikkidiggareiden suitsuttamat Fu-Tourist, This Empty Flow ja Magenta Skycode ovat tuoneet Sjöroosille uskottavuutta, joka nostaa samoissa piireissä myös PMMP:tä.

Voiko ajatella niin, että Jorin mukanaololla on ollut merkitystä rock­poliisien suosion voittamisessa?

Paula: Varmasti joo. Varmaan noin voi ajatella, en mä osaa sanoo.

Tarvitseeko naisduo miesduoa enemmän Jorin kaltaisen salaperäisen taustavelhon?

Paula: En mä usko tuollaisiin. Me ollaan aina oltu raivona viisihenkinen bändi, ei naisduo. Meillä oli salaa esikuvana Shampoo ja Shakespears Sister, joka on ollut mulle kyllä aina ihan vitun kova. Mutta ehkä Jorin epäsuomalainen melodiakerronta ja meidän esiintyminen on aika hyvä match. Musadiggaripiireissähän Jori on aina ollut tosi cool.

Mira: Me oltiin tavattu Jorin kanssa, kun sillä oli Fu-Tourist, siksi mä sitä ehdotinkin. Se oli tehnyt yhdelle tyttöbändille biisin, josta ne ei tykänny, mutta musta se oli ihan sikahyvä. Siitä se idea ehdottaa Joria varmaan tuli.

Paula: Totta. Kun me alettiin tehdä sen kanssa, jengi ei huolinut sen juttuja. Omatkin kaverit sanoivat, että älkää tehkö tollasen kanssa, tehkää jonkun Makin kanssa. Mutta sitten kun breikattiin, Jorin edessä oli jonoa. Miralla on ollut aina vilpittömän jumaloiva suhde Jorin musaan. Enhän mä olisi ilman Miraa edes tututustunut koko tyyppiin.

Moni asia näyttää ulospäin paljon mietitymmältä tai brändätymmältä kuin onkaan.

Paula: Niin, se on kummallista. Oikeastihan me ollaan tehty kaks edellistä levyä Jorin himassa. Jori on itseoppinut musiikkinero, joka tekee kaiken kotonaan. Me ollaan ystävyksiä.

21% MELANKOLIAA.

PMMP on suosittu tutusta syystä: moni laulu kertoo surusta.

Samuli Putro rakensi Zen Cafen koko tuotannon krapulapäivistä vuokra-asuntojen petaamattomilla sängyillä. Anni Sinnemäen tekstit Ultra Bralle olivat vielä tarkempia, kuulaita filmiruutuja kohtaamisten silmänräpäyksestä.

PMMP pussillisena irtokarkkia kiteytyy tietenkin yhtyeen sanoituksissa. Vaikkapa tällaisissa:  Koko kesä festaroidaan / vaikka rahaa ei oo / kutsuin koko suvun rippijuhlaan / oon nero! Tai: Joki joutava laineillaan / mua lastuna vie mukanaan, / ja ensin mä vapisin aaltojen alla. / Opin olemaan antautumalla. / Pohjallakaan ei yksinään olla: / alakulo on seurana haikeuden.

Esimerkit ovat totta kai samalta levyltä, Leskiäidin tyttäriltä. PMMP:llä on aina ollut toinen jalka kesätyörahoilla ostetuissa Converseissa ja toinen syvällä kylmässä vedessä. Nopeat, nuoruudesta kertovat rockpalat ja melankolia ovat taattu menestysresepti, rivi alakulo on seurana haikeuden suorastaan pääsylippu kotimaiseen perinteeseen. Kolmen vuoden takainen Veden varaan -levy oli tämän kaiken kiteytymä, hukkumis­teemaisia kansilehtiään myöten.

Voiko yksi teidän suosion syy juuri olla kappaleiden surumielisyydessä?

Paula: Veden varaan -levyähän pidettiin synkkänä ja masentavana, mutta mun mielestä se ei ole sellainen. Mä toteutan mun synkimpiä synkistelyitä jossain muualla. Mulla on muutenkin vähän eri käsitys lohdullisuudesta, tykkäsin esimerkiksi Thomas Vinterbergin Submarinosta valtavasti. Se oli mulle paras leffa vuosiin. Mutta sen nyt voi vetää ihan suoraan, että mun isä on hukkunut Iijokeen ennen kuin mä olen syntynyt. Veden varaan -levyllä oleva Lautturi on ehkä mun viimeinen paluu siihen teemaan, naula siihen arkkuun. Taajama kertoo mulle Viitasaaresta ja mieshenkilöstä, San Francisco on pikkukylältä, Viimeinen valitusvirsi on päihderiippuvaisesta lähiomaisesta, että kyllä, aika kansallista on. Ja olenhan mä aina ollut sellainen Kalevala-rakastaja.

Myös Mira, olet menettänyt isäsi varhain. Ovatko nämä tapahtumat vaikuttaneet esimerkiksi ystävyytenne syntyyn tai lujuuteen?

Mira: Ainakin osataan ymmärtää toisiamme ja suhtautumistamme miehiin.

Paula: Mun pojalla on Miran isän nimi toisena nimenä. Kumpikaan meistä ei halua jatkaa mitään oman isänsä perintöä, mutta toistemme isien perintöä voidaan aivan hyvin jatkaa.

Koetteko sitten yhtyeenä kuuluvanne suomalaisen surun jatkumoon?

Paula: Joo, ilman muuta, en mä ainakaan pyri siitä pois. Se, että tarjotaan onnellinen loppu, jossa solmitaan langat yhteen, on musta amerikkalainen käsitys hyvästä draamasta. Ymmärrän hyvin, että [tanskalaiselokuvista] Kosto voitti Oscarin eikä Submarino. Pitää aina sitoa langat ja tarjota toivo… Vitut tarvii, oikeesti. Kunnon tragedia, joka jää vaivaamaan ja jossa lankoja jää purkamatta, on mulle mestariteoksen merkki. Puhdistus on yksi sellainen.

Mitä Mira Paulan tekstejä laulavana tästä ajattelet? Pitääkö kuulija päästää tuskistaan?

Mira: Se vaihtelee tekstien mukaan, että onko ne vaikka punktekstejä. En mä tiedä onko mitään vapauttavampaa kuin laulaa, että älä vittu puhu jos et vittu osaa. Tarviiko sitä sitten muuta, siinä se on.

Paula: Kauheeta, että sä luet meidän tekstejä, pitäis vaan kuunnella musaa.

Kuinka lyriikkavetoinen bändi te sitten mielestänne olette?

Paula: Mä aina toivon, että ei ollenkaan. Kyllä mä tajuan, että olen aina ollut aika tarinavetoinen kirjoittaja, mutta kyllä se on musta aina helpottavaa, kun osa ei kuuntele yhtään niitä sanoja.

Tarkastelutaso, jolla sanoituksissa liikutaan, on tärkeää. Ismo Alangon Kun Suomi putos puusta on mielettömän hieno teksti just tässä mielessä. Mikä on teidän suhteenne kotimaiseen sanoitusperinteeseen?

Paula: Mä oon kunnellu sitä biisiä aika paljon kyllä. Mä ostin sen levyn vasta pari vuotta sitten, kuuntelin sen kokonaan niin, että istuin autossa Kalasataman sillan alla. Ismo oli 30, kun se teki sen levyn, voi hitsi, mä ajattelin. Juice ei taas ole mulle kolahtanu koskaan. Mä en oo niin riimittelijä, vaikka harrastankin sitä uudella levyllä enemmän kuin koskaan. Mut onhan siellä jotain, Musta aurinko nousee on mestariteos, ja onhan Kaksoiselämää ihan älyttömän hieno teksti.

Kuinka tärkeää sanoittamisessa sitten on hakea yhteistä nimittäjää, osata kiteyttää sellaista, jonka mahdollisimman moni osaa napata?

Paula: Tosta mä en osaa sanoo mitään. Tavallaan mä en ole muuttunut yhtään, yritän tehdä vain biisin kerrallaan, sillä lailla kuin huvittaa, sillä tavalla, mikä kuulostaa omaan korvaan hyvältä sillä hetkellä. Mä en oikeasti yritä mitään, ehkä mulla ei ole myöskään resursseja. Mä nautin tällaisesta vapaamuotoisesta tekemisestä, kukaan ei tule sanomaan, että tämä ei aukee mulle. Mä inhoon sitä. Tai että voisiko tää olla vähän selkeempi, mä vihaan noita pyyntöjä. Mut sit jos mä teen muille, niin teen sitä niin kauan, että siihen ollaan tyytyväisiä.

Elämäntilanteiden muuttuminen kuuluu tietenkin sanoistakin, uudella levyllä keitellään univelkapuuroa.

Paula: Se on ihan luonnollista, mun pitää pysyä vapaana. Elämän­tilanteet kuuluvat levyiltä totta kai, mutta en mä ole koskaan ajatellut niitä. Kun on tehnyt paljon tekstejä, sitä on käynyt tietyt aiheet jo läpi. Jossain vaiheessa sitä lapsuudesta kirjoittamista ei enää jaksa ja nuoruuskin meni jo, enkä mä koskaan oikein edes tykänny siitä. Mut ehkä vois sanoo, että kirjoitan Miralle. Hän on tuommoinen kolmekymppinen kahden lapsen äiti, ja jos se puhuttelee häntä, niin ehkä joku muukin voi päästä kärryille.

Kahta viikkoa myöhemmin saman kuppilan pöydälle on laskettu vastaprässätty Rakkaudesta-vinyyli. Levy on valmis, mutta Imagen analyysi PMMP:n menestystekijöistä vielä tarkistamista vaille. Yhtyeellä itselläänkin voi olla selitys menestykselleen ja siksi Paula ja Mira ovat saaneet jutun kommentoitavakseen. 

Kello on neljä iltapäivällä. Haastattelu on minuuttiaikataulutetun päivän viimeinen ja Paulalla ja Miralla on yhä päällään vaatteet ja meikit aiemmista kuvauksista. Molempien irtoripset ovat niin pitkät, että niillä voisi vinkata ulkoa taksin. Naiset ovat hilpeästi väsyneitä, mutta oman suosion tarkastelua se ei estä. Analyysistä puuttui iso pala Miran kakkua, Paula sanoo ja tarkoittaa yhtyeen tarttuvan arvaamatonta esiintymistä keikoilla.

Paula: Koko livemeininki on alun perin Miran tuomaa. Me oltiin semmoisia vössyköitä me muut ja sit yks hullu tuli ja…

Mira: pilas kaiken…

Paula: tartutti meihin jonkun…

Mira: kupan…

Paula: areobic-kärpäsen [sic].

Mira: On voitu laittaa korkkarit jalkaan ja ajatella, että otetaan tänään tosi iisisti, kun on ääni ihan skeidana. Et mä laitan nää puolen metrin korot ja seison vaan paikallaan. Sit onkin niin, et on menny puol minuuttia ja korkkarit on lentäny hevon vittuun ja sit vaan riehutaan entistä raivokkaammmin. Lavalla vaan purkautuu kaikki, ilot ja surut, se on mun tapa ilmaista musiikkia.

PMMP:ssä taitaa olla kyse juuri tästä. Loppuun asti kestävästä arvaamattomuudesta, joka yllättää bändin itsensäkin ja ylittää leikitellen tavanomaisuuden rajat. Tässä odottamattomuudessa päärooli on Miralla. Kokonaisuudesta sen osuus on Paulan ja Miran laskujen mukaan tasan 33 prosenttia.

Image 6-7/2012

Julkaistu: 5.9.2012