Apu

100-vuotias Keijo Virtamo on legendaarisen Ässä-rykmentin miehiä – Lajinsa viimeisiä

Keijo Virtamo on tietoviisas, musiikin ja liikunnan suuri ystävä. Hän on veteraani, joka ei halua puhua haastattelussa sodasta, vaan lempeydestä, rakkaudesta ja rauhasta.
Kuvat Petri Mulari

Satavuotiaan katse on tutkiva, mutta ystävällinen ja lämmin. Legendaarisen Ässä-rykmentin riveissä taistelleella Keijo Virtamolla on aikaa tutkia katseellaan nuorempiaan; mitä nämä ajattelevat, näkevät ja kokevat.

Hieman Virtamo harmittelee haastattelun päällekkäisyyttä tv-tarjonnan kanssa. Haastattelu Oulunkylän kuntoutussairaalassa osuikin ajankohtaan, kun televisiosta tulisi Jääkärin morsian. Erityisesti hän olisi halunnut kuulla sen laulun, jonka säveltä hän alkaa hyräillä. Siitä on helppo tunnistaa, että veteraani tarkoittaa Sam Sihvon kappaletta Elon mainingit korkeina käyvät.

– Antaa tuon telkkarin olla auki tuossa taustalla, niin se tulee sieltä sitten, hän sanoo.

Näin vanhus tekee huomaamatta myös selväksi, että pitkästä iästään huolimatta hänellä ovat tallella yhtä lailla hoksnokka kuin sävelkorvakin.

Keijo Virtamo on Ässä-rykmentin mies ja musiikkimies, joka on aina rakastanut myös liikuntaa. Se on hänen elinvoimansa salaisuus.

Kansallisesti tunnetuksi Keijo Virtamo ei kuitenkaan tullut näistä ansioistaan, vaan ihan toisista asioista. Hän itse kertoo siitä mainion esimerkin.

Rykmentin muistotilaisuutta pidettiin kirkossa, ja veteraani istutettiin tasavallan presidentti Sauli Niinistön viereen.

– Presidentti sanoi, että hahaa, tässähän on monista tietokilpailuista tuttu mies! Vastasin olevani iloinen, että nekin asiat vielä muistetaan. Silloin meitä entisiä ässäläisiä oli enää kolme jaksanut tulla paikalle, ja hän kutsui meidät kaikki Linnaan vuoden 2012 vastaanotolle.

– Sotaan ei olisi pitänyt koskaan lähteä. Se olisi pitänyt jo etukäteen ymmärtää. Ihmisten olisi pitänyt koettaa lempeydellä ja rakkaudella suhtautua toisiinsa ja pitää yhtä, ettei sotaa syntyisi, Keijo Virtamo sanoo.

Helsinkiläisten rykmentti Kuolemajärvellä

Helsinkiläisistä kootun Ässä-rykmentin legenda syntyi jo talvisodassa. Kallion ja Sörnäisten kaupunginosien asevelvolliset koottiin kahdeksi pataljoonaksi, osoitteena Jalkaväkirykmentti 11. Ässä-lempinimensä rykmentti sai joukko-osastotunnuksestaan, joka sattui olemaan S.

Talvisodan ensimmäiset kuukaudet JR 11 piti linjansa Kuolemajärven lohkolla. Sodan lopulla Viipurinlahden parin viikon yhtäjaksoisissa lopputaisteluissa tappioluvut nousivat raa’an korkeiksi.

Rykmentin vahvuus oli rauhan tultua 854 miestä, vajaa kolmannes sotaan lähteneistä. Koko talvisodan aikana ässät eivät kertaakaan jättäneet asemiaan käskyttä.

Keijo Virtamo ei joutunut vielä talvisotaan. Hän oli saanut opintojensa vuoksi lykkäystä eikä ollut aloittanut asepalvelusta. Se alkoi sodan myötä tammikuussa 1940.

– Minut pantiin aliupseerikouluun Järvenpäähän. Siellä sitten helmikuussa 1940 kutsuttiin pihalle riviin ja sanottiin, että tulee jako kahteen. Ykköset jäisivät jatkamaan koulutusta, kakkoset lähtisivät rintamalle. Minuun osui ykkönen. Professori, oopperalaulaja Wäinö Solan pojasta Jaakko Solasta oli tullut hyvä kaverini, ja hän sai kakkosen. Viiden vuorokauden kuluttua tuli tieto, että hän oli kaatunut.

– Sen sijaan kaverini Keravalta sanoi, että oli se nyt kurjaa, kun hän ei päässyt taistelemaan, vaan piti jäädä koulutukseen.

Kun jatkosota alkoi, tämä kaveri kaatui heti sodan toisena päivänä.

Ässä-rykmentin joulu Karhumäessä 1941. Helsingin Sörnäisten, Harjun, Kallion ja Vallilan alueiden kasvateista koottu joukko oli Talvisodassa Jalkaväkirykmentti 11, jatkosodassa Jalkaväkirykmentti 26. Uusi kirja Ässät jyllää (Gummerus) kertoo näiden stadin kundien tarinan jatkosodassa.

"Vierestä kaatui mies, minä pelastuin"

Virtamo kävi Reserviupseerikoulun Niinisalossa välirauhan aikana. Hän on muistellut lämpimästi RUK:n kuoroa ja orkesteria, joka pääsi esiintymismatkalle Helsinkiin. Yliopiston salin etupenkissä oli kuuntelemassa itse ylipäällikkö Mannerheim.

Pian RUK:n jälkeen jatkosota syttyi. Virtamo määrättiin täydennysupseerina

Ässä-rykmenttiin. Nyt se tunnettiin numerolla Jalkaväkirykmentti 26. Hän toimi kranaatinheitinkomppaniassa tulenjohtajana.

– Jouduin heti ensimmäisenä sotapäivänä rintamapartioon. Siinä vierestäni kaatui mies, mutta minä pelastuin.

– Olen siitä iloinen, että minut osattiin sijoittaa kranaatinheitinkomppanian tulenjohtajaksi. Siinä joutui olemaan jokusen kymmenen metriä linjan takana. Näin en koskaan nähnyt tarkkaan sitä ihmistä, jonka joutuisi hengiltä ampumaan – vihollinen oli aina siellä vähän matkan päässä, hän miettii nuoruutensa raskaita sotavuosia

Sotatie katkesi kertaalleen Juustjärvellä lokakuussa 1941, kun Virtamo haavoittui ”lievähkösti” reisiin ja pohkeisiin. Toivuttuaan hän palasi sotapalvelukseen. Ässän tie oli päättynyt, ja uusi komennus tuli Äänisen Rannikkoprikaatiin. Siinä porukassa aliluutnantti Virtamo palveli jatkosodan ajan rauhan tuloon asti.

Keijo Virtamo on ollut Oulunkylän kuntoutussairaalan asiakas keväästä lähtien, siihen asti hän tuli yksin kotonaan toimeen.

Tupla tai kuitti

Sodan jälkeen Keijo Virtamo ei juurikaan pitänyt yhteyttä entisiin rintamatovereihinsa. Yhteys palasi myöhemmin Ässien perinnetilaisuuksissa.

– Ässästä on muodostunut mielirykmenttini, jonka tilaisuuksissa olen käynyt mielelläni. Kalliossa sijaitsevan Ässä-patsaan juurella olen laulanut hymnilaulunkin vuonna 2004 rykmentin kunniaksi. Pitkään kuljin sinne Keravalta pyörälläni. Sitten rupesivat tarjoamaan jo taksikyytiä, että hakevat ja tuovat sitten takaisin.

Huolellista kirjakieltä vielä satavuotiaanakin käyttävä veteraani kertoo, että Helsingin työväentalossa järjestetyt Ässä-rykmentin perinnetapaamiset lihasopan kanssa ovat olleet antoisia. Virtamo on veteraaneista viimeinen, joka on näihin tilaisuuksiin osallistunut.

– Siellä tutustui moneen merkittävään henkilöön, joita ei olisi ehkä muuten tuntenut. En tiedä, onko se aseveljeys enää rauhanaikana niin tärkeää, mutta monet tulivat juttelemaan.

Ikävuodet eivät ole rasittaneet kuin kuuloa. Kun miehellä tuntuu olevan supermuisti vielä satavuotiaanakin, on se ollut huippua aiemminkin.

Keravan poikakvartetissa laulanut lapsuuden ystävä, toimittaja Kauko Saarentaus tapasi tarkistella Virtamolta musiikkiin ja urheiluun liittyviä faktoja. Saarentaus tuli ehdottaneeksi, että Virtamo kutsuttaisiin television Kirsti Rautiaisen suosittuun Tupla tai kuitti -ohjelmaan.

Virtamo meni, ja Virtamohan tiesi. Ei kuitenkaan vihoviimeistä musiikkikysymystä. Siihen ei tiennyt oikeaa vastausta kukaan muukaan Suomessa. Sen jälkeen seurasi monia visailuohjelmia.

Viisasten kerhon Kauko Pennanen (vas.), Helge Rontu, Keijo Virtamo, Kauko Saarentaus, Esko Kivikoski ja Antero Manninen etsivät vastauksia kuuntelijoiden lähettämiin kysymyksiin radioaalloilla.

Puolen vuosisadan ura ensyklopedistina

Virtamo oli Esko Kivikosken kanssa mukana myös virolaisia vastaan käydyssä Naapurivisassa vuodesta 1966 aina siihen asti, kunnes Moskova pisti viiden tuotantokauden jälkeen sille pisteen.

Suosittu ohjelma oli tehnyt veljeskansoista liian läheisiä – tilalle tarjottiin Uzbekistania. Viisasten kerhon jäsenkin Virtamosta tuli radioaalloilla.

Tietämys ei ollut vain harrastusta. Sotien jälkeen hän meni Otavan tietosanakirjaosaston johtajan L.Arvi P. Poijärven pakeille kysyäkseen, josko voisi historiallis-kielitieteellisten opintojensa ohessa tehdä töitäkin.

Poijärvi oli tuttu mies kuoronjohtajana, ja hän oli itse vanha Ässän taistelija.

– Hän otti ison pinon sotkuisia papereita ja sanoi, että ala korjata tuosta!

Siitä alkoi melkein puolivuosisatainen ura ensyklopedistina, tietokirjailijana. Siinä hommassa auttoi kielitaito. Hän oli aloittanut Helsingin yliopistossa germaanisten ja romaanisten kielten parissa. Näin hän osasi saksaa, englantia, ranskaa, espanjaa, latinaa ja italiaa.

Eläkkeelle mies jäi jo 1984, mutta hän jatkoi tietokirjojen parissa vielä pitkään. Viimeiseksi työksi jäi 600-sivuinen musiikkitietosanakirja vuonna 1997.

Keijo Virtamon pöydältä löytyy kutsukortti Presidentinlinnan itsenäisyyspäivän juhliin. Sinne veteraanista ei kuitenkaan enää tänä vuonna ollut lähtijäksi.

Oodi ilolle

Virtamo viehättyi musiikin maailmaan jo lapsena, kun Keravan kauppalan kamreerina työskennellyt Frans-isä myi sivutöikseen kirjasarjoja. Isä sai niin hyvät palkkiot, ettei hän ottanut kaikkea rahana vastaan. Kotiin tuli urkuharmoni.

– Äitini oli käynyt Saarijärvellä kansanopiston ja oppinut soittamaan. Hän opetti soiton alkeet minullekin. Äidillä oli loputon lauluvarasto ja hyvä lauluääni. Siitä se alkoi. Sitten poikasena liityin Keravan poikasoittokuntaan, jossa soitin B-kornettia. Aikuisena liityin Keravan sekakuoroon.

Jo sota-aikana Virtamo löysi ensimmäisen kerran tiensä oopperaan. Hän kävi lomallaan Helsingin vanhassa oopperassa seuraamassa Giuseppe Verdin Rigolettoa. Verdistä tulikin hänen suosikkisäveltäjänsä oopperamaailmassa. Sinfoniapuolelta suosikkeja olivat Jean Sibelius ja Johannes Brahms.

Erikseen Virtamo mainitsee Ludwig van Beethovenin. Yliopistossa hän sai tenttikysymyksen, jossa piti selostaa Beethovenin sinfoniat. Hän kirjoitti yli 30 teemaa nuotteja vastauspapereihin virheettömästi.

– Se merkitsi, että olin tyhjentänyt itseni Beethovenista.

Yksi poikkeus on. Sitä hän alkaa laulaa puhtaalla saksan kielellä, yhtä puhtaasti sävelkulun tavoittaen. Se on Ode An die Freude, Oodi ilolle, yhdeksännen sinfonian viimeisestä osasta.

– Kun esikoispoikamme syntyi, kuorollani oli seuraavana päivänä yliopiston salissa konsertti. Siellä esitettiin tämä kuorosinfonia, ja lauloin tenorien mukana kuoro-osuutta. Seuraavana päivänä kerroin, että tein sen esikoisen syntymän kunniaksi. Muut Beethovenin sinfoniat tuntuvat arkipäiväisiltä, paitsi tämä yksi.

– Onneksi vaimokulta jätti minulle ihanat lapset ja lapsenlapset, ihanan kodin ja puutarhan sekä ihanat muistot, Keijo Virtamo sanoo.

Pitkän iän salaisuus

Levollisen vanhuksen pitkää elämänkaarta kuvaa, että itsenäinen Suomi ei ollut vielä täyttänyt kahta vuottaan, kun hän syntyi Akaassa elokuussa 1919.

Myönteisen elämänasenteen lisäksi Keijo Virtamon pitkän iän takeena ovat olleet terveelliset elämäntavat. Hän sanoo, ettei ole koskaan koskenut tupakkaan tai alkoholiin. Se ei ole ollut moraalinen, vaan esteettis-atleettinen kysymys.

Virtamo kulki työmatkansa aina polkupyörällä, potkukelkalla tai hiihtäen. Hän on ollut tarkka myös syömisestään. Proteiinit ja vitamiinit ovat olleet aina tärkeitä.

Ympäristöasioissa hän oli edellä aikaansa, sillä jos oli pakko käyttää moottorivoimaa, hän matkusti julkisilla.

Eikä Virtamo ole tyytynyt vain penkkiurheilemaan, jos toki hän on ollut äärimmäisen innostuneena pienen ikänsä myös kisakatsomoissa.

– Koulussa opettaja sanoi, että mikäs jumbo sinä olet, kun et ainoana pysty kiipeämään köyttä pitkin kattoon. Aloin urheilla. Pystytin Keravan kotipihalle korkeus- ja seiväshyppytelineet. Voitin Länsi-Uudenmaan piirinmestaruuden alle 15-vuotiaiden poikien yleisurheilun kolmiottelussa.

Myöhemmällä iällä Virtamo kiinnostui painon- ja voimanostosta. Suorille käsille hän nosti 90 kiloa, maastavedossa nousi 53-vuotiaana 208 kiloa.

Nykyisessä asuinpaikassaan Oulunkylän kuntoutussairaalassa hän on kysellyt käsipunttien perään, että voisi tehdä selällä maaten sarjoja.

– Ei siitä niin hirveän kauan ole, kun kävin viimeksi punttisalilla.

Ässä-rykmentti tunnettiin myös numerolla Jalkaväkirykmentti 26. Keijo Virtamo toimi kranaatinheitinkomppaniassa tulenjohtajana.

Todellinen rakkaustarina

Suuri suru kohtasi parikymmentä vuotta sitten, kun vaimokulta Raili Virtamo kuoli. Yhteistä matkaa kuljettiin 52 vuotta.

Hän palaa vaimokultaansa aina tarinoissaan. Kuinka heitä yhdisti rakkaus musiikkiin ja urheiluun. Pariskunta ehti käydä Italiassa 18 eri oopperanäyttämöllä. Itsestäänselvästi he näkivät kaikki Suomen kansallisoopperan esittämät teokset.

Romanttisesta luonteesta kertoo, että kysyttäessä mies vastaa suomen kielen kauneimman sanan olevan ”kaunokainen”.

Vaimokullan löytömatka on todellinen rakkaustarina, jota hän myös mielellään kertoo.

Sodan jälkeen Virtamo teki viikonloppuisin runsaasti pyöräretkiä tutustuakseen isänmaahansa, josta oli ollut poissa useamman vuoden.

Heinäkuussa 1948 hän heitti Keravalla polkupyörän junaan ja jättäytyi sen kanssa kyydistä Lempäälässä.

Matka jatkui Tampereen Mustanlahden satamaan, jossa hän viime tingassa ehti laivan kyytiin. Näsijärveä pitkin hän seilasi Virroille ja yöpyi tukkimiesten kämpässä.

– Aamulla lähdin takaisin kohti Keravaa. Nousin vielä korkealle kukkulalle katsoakseni hienoja maisemia siellä. Alas tultuani olin hyvin janoinen. Päätin, että kun tulee ensimmäinen talo vastaan, niin pyydän sieltä juomavettä.

– Ruoveden Lisuveden kylässä näin aitan portailla nuoren, kauniin, vaaleatukkaisen tytön. Saatuani juomavettä ehdotin, että lähtisimme soutelemaan. Aurinko paistoi ja kaunis järvi siinsi. Hän oli heti valmis.

Soutaessaan järven selällä mies kajautti tenoriaarian Cielo e mar Amilcare Ponchiellin oopperasta La Gioconda. Se oli molempien menoa.

Puoli vuotta myöhemmin vaihdettiin kihlat, siitä puoli vuotta eteenpäin oltiin naimisissa.

Kosioreissut eivät sentään muodostuneet niin pitkiksi, että olisi pitänyt polkea Ruoveden ja Keravan väliä. Raili olikin vain kesäreissulla tätinsä luona. Hän asui Helsingin Pakilassa, johon pariskunta muutti.

– Onneksi vaimokulta jätti minulle ihanat lapset ja lapsenlapset, ihanan kodin ja puutarhan sekä ihanat muistot. Niiden varassa olen elänyt näihin päiviin saakka.

Keijo Virtamo on kiitollinen edesmenneelle vaimolleen Railille yhteisestä taipaleesta, ihanista lapsista ja lapsenlapsista, sekä muistoista.

Rauhan ja lempeyden mies

Oulunkylän kuntoutussairaalan asiakkaana Virtamo on ollut keväästä lähtien. Siihen asti hän tuli yksin kotonaan toimeen.

Huoneen pöydällä on valokuvia lapsista ja lapsenlapsista, joista hän sanoo olevansa kovin ylpeä.

Pöydältä löytyy myös kutsukortti Presidentinlinnan itsenäisyyspäivän juhliin. Sinne sotaveteraanista ei kuitenkaan ollut enää lähtijäksi. Eikä ässämies haluaisi sodasta muutenkaan juuri puhua.

– En jaksa niin sota-asioita tarkkaan muistaa, kun sota ei ole minulle ollut mikään mieltymyksen kohde. Minun ei tehnyt koskaan mieli sotaan. Sotaan ei olisi pitänyt koskaan lähteä. Se olisi pitänyt jo etukäteen ymmärtää. Ihmisten olisi pitänyt koettaa lempeydellä ja rakkaudella suhtautua toisiinsa ja pitää yhtä, ettei sotaa syntyisi.

Satavuotias katsoo lempeästi suoraan silmiin. Ehkä nuo raskaat sodan vuodet kuitenkin opettivat ihmiskunnalle toisen ihmisen kunnioittamista.

– Olen rauhan ja lempeyden mies. Olen aina kammoksunut kaikkea sotaan liittyvää. ●

Julkaistu: 25.12.2019
1 kommentti