Perinnön taakka

Olen perijätär. Pois kateus. Kuten tiedetään, perinnöstä on pidettävä huolta, ja siitä koituu monenlaista vaivaa.

Minun perintöni ei sisällä kartanoita, tiluksia, menestyvien yritysten osakkeita tai muuta mammonaa, vaan vielä väkevämpää: vahvan taipumuksen sydän- ja verisuonitauteihin.

Niihin menehtyivät isäni ja äitini, niihin kuoli muutama setäni. Kun terveysasemalla kerron tämän lisäksi, että kaikki sisarukseni syövät verenpainelääkkeitä ja että yhdelle on tehty ohitusleikkaus ja toiselle pallolaajennus, lääkäri on jo passittamassa minua sydänfilmiin, vaikka olen tullut valittamaan kipua polvessa.

Itse asiassa: kerran vaivaani hoidettiin tosissaan veritulppana ja minut kiidätettiin sairaalaan. Kyseessä oli kuitenkin rasitusmurtuma.

Tällaisella perinnöllä ei kannata pröystäillä. Historia jättää jälkensä. Isällä oli tapana mitata sykettään tämän tästä peukalo-etusormiotteella.

Siksi minua ei sykkeen mittaaminen jaksanut vuosikymmeniin kiinnostaa edes urheillessa, kunnes silmiini kerran sattui Liikunta & Tiede -lehdessä sosiaalipolitiikan professori Jeja-Pekka Roosin kirjoitus yhteisellä hiihtomatkalla menehtyneestä ystävästä. Tämän sykemittari oli reissun aikana näyttänyt outoja lukemia. Miehet olivat luulleet mittarin olevan rikki. Risana olikin ihminen, sydän.

 

Sydän saa minut liikkumaan. Säännöllisen liikunnan takia olen toistaiseksi välttynyt niin statiineilta kuin kolesterolilääkitykseltä.

Mutta siinäkään ei ole kehumisen aihetta. Talven viime lumilla hiihdellessäni tunsin suurta nautintoa. Painoin tapani mukaan urheilupaidat selästä märkinä. Kele, nyt hiihdetään! Metsän siimeksessä suksen pohjiaan puhdisti noin kahdeksankymppinen nainen, jonka lapinhattu toi mieleeni Mirjami Kuosmasen elokuvassa Valkoinen peura. Yhdistävä tekijä jäi hattuun. Tämän taivaltajan kasvoilla risteili tiheä latuverkosto.

Enkös kohta tuntenut hänen hengityksensä kannoillani. Kiskoin kuin hullu. Maaret, tunturien tyttö, ei jäänyt, vaan kopsutteli kintereilläni kolme kilometriä. Aloin vihata häntä yhtä paljon kuin vihaan Marit Björgenin ylivoimaisuutta.

Laadin strategian. Pysähdyin mäennyttyrän alla niistämään nenäni päästääkseni hänet ohi.

 

Eikös jostain kuulunut juuri silloin Nokian tunnari. Se tuli valitettavasti Maaretin taskusta, ja hän joutui pysähtymään viereeni kuin piruuttaan. Niistin ja huohotin. Maaret hymähti ennen puheluun vastaamistaan: "Pittäisköhän miun jo lähtiä kottiin, kun oon jo neljä kiekkaa heittänny."

Yhden kiekan pituus oli kuusi kilometriä. Minä olin heittänyt täsmälleen sen yhden.

No, hänellä olivat puolellaan tekniikka ja kokemus, ties mikä entinen siirirantanen, lohdutin itseäni hoippuessani loppuladun autolle. Jäljestäni alkoi kohta kuulua luistelusuksien suihkintaa. Raahustin viimeiset metrit kaikkeni antaneena.

Parkkipaikalle ei perässäni sivakoinutkaan Super-Maaret, vaan mitä tyylikkäin nuori nainen vaaleanpunaisessa, turkisreunaisessa toppiksessa ja tahrattoman valkeissa housuissa. Tyynesti, suihkunraikkaana tämä kaunotar lenkkinsä jälkeen nosti suksensa venäläisillä rekkareilla varustettuun maasturiin.

Olin jyrätty kahden sukupolven väliin. Sydämeni jyskytti kahdenlaisia tunteita. Kaikki verenkierto oli keskittynyt päähäni, joka hohti punaisena kuin liikennevalo. Olin juuri se A-tyyppi, joka ei kestä kilpailua, mutta kilpailee silti.

Pitäisiköhän vaihtaa lajia? Toisaalta, jos sauvakävelyssä alkaa kilpailla, näyttää äkkiä vielä hupaisammalta.

 

Share