Avustettu kuolema

Viimeinen taistelu kesti reilut viisi viikkoa.

Veteraanipoliitikot Iiro Viinanen ja Esko Seppänen julkaisivat pari viikkoa sitten yhdessä kirjan Vasen oikea, oikea vasen. En ole vielä päässyt itse kirjaan käsiksi, mutta minut havahdutti toimittaja Unto Hämäläisen kirja-arvio, joka oli otsikoitu: Viimeinen pyyntö: Antakaa meidän kuolla arvokkaasti (HS 1.2.12).

Viinanen ja Seppänen ovat löytäneet toisensa yhteisen sairauden, Parkinsonin taudin, vuoksi. Kirjassaan kaksikko päätyy ajatukseen, etteivät he aio jäädä odottamaan hetkeä, kun tauti saa heistä yliotteen.”Kunnan holhokeiksi emme antaudu”, toteaa Viinanen. Hän menee niin pitkälle, että on valmis ”sopivalla aineella” nopeuttamaan loppuaan.

Hämäläinen kirjoittaa artikkelissaan: ”Sairaat vanhat miehet, Iiro Viinanen, 67, ja Esko Seppänen, 65, olisivat valmiita jouduttamaan lähtöään, kun sairaus saa tulevaisuudessa heistä täyden vallan. Soisi vetoomuksen havahduttavan päättäjät. Kirjoittajat eivät pyydä muuta kuin oikeutta kuolla arvokkaasti. Kyllä he ovat sen ansainneet.”

Arvokas kuolema. Emmekö me kaikki ole sen ansainneet?

 

Avustettu kuolema, eutanasia, jäi ajatuksena vaivaamaan minua. Onko se arvokas tapa kuolla vai onko se murha? Omilla tähänastisilla kokemuksillani en pysty sitä ratkaisemaan.

Äitini, joka täytti juuri 85 vuotta, makaa jo kahdeksatta vuotta halvaantuneena terveyskeskuksen vuodeosastolla. Hän ei voi keskustella, hän ei voi lukea, eikä hän voi liikkua. Vasen käsi toimii heikosti, sillä hän syö urhoollisesti omat ateriansa joka päivä. Iiro Viinasen heitto ”kunnan holhokista” tuntuu loukkaavalta, kun ajattelen äitini kohtalon jakavia halvauspotilaita.

Suomessa saa vuosittain noin 14 000 ihmistä aivohalvauksen. En tiedä, kuinka suuri osa heistä jää makaamaan liikkumattomana ja puhumattomana erilaisten laitosten vuode-osastoille, mutta arvaan, että useita tuhansia joka vuosi. Onko tämä arvokas tapa kuolla, hiipua pois vuoteen pohjalla? Mielestäni ei, mutta en silti haluaisi nopeuttaa äitini kuolemaa.

Viime syksynä anoppini kuoli laajalle levinneeseen syöpään. Kahteen kertaan hän ehti jo iloita, että tauti on taittunut ja edessä on vielä monia hyviä ja aktiivisia vuosia. Viimeinen taistelu kesti reilut viisi viikkoa. Istuimme anoppini siskon kanssa sairasvuoteen vierellä aamusta myöhään yöhön. Opin noiden sairaalaviikkojen aikana jotakin elämästä, mutta vielä enemmän opin kuolemasta.

Noin 5–6 päivää ennen kuolemaansa anoppini pyysi minua asettelemaan peiton kauniisti hänen päälleen. – Minä lähden nyt kotiin, hän sanoi. Suoristin peiton, kampasin hänen hiuksensa ja rasvasin hänen kuivuneet huulensa. Hän asetti kauniit sormensa, punaisella kynsilakalla lakatut, ristiin peiton päälle ja varmisti minulta vielä: – Onhan ovi auki, voinko nyt mennä? Mene, minä kuiskasin ja rukoilin mielessäni, että hän pääsisi pois. Hän sulki silmänsä, mutta vain hetkeksi. Edessä olivat vielä ne viimeiset taudin riivaamat päivät.

Jos minulla olisi ollut tuolla hetkellä se tieto, joka minulla oli viikkoa myöhemmin, olisin ollut valmis avustamaan anoppiani jollakin sopivalla tavalla, jos se vain olisi ollut maassamme laillista. Anopille se olisi ollut sananmukaisesti eu-thanatos, hyvä kuolema.

 

Maailmassa on ainoastaan kaksi maata, joissa parantumattomasti sairaan avustettu itsemurha on laissa määritelty. Kirjoitan tätä kolumnia toisessa niistä.

Belgian lisäksi naapurimaassa Hollannissa eutanasia on sallittu. Belgiassa laki tuli voimaan vuonna 2002, jonka jälkeen maassa on tehty noin 2 000 avustettua kuolemaa vuosittain. Se, ovatko ne kaikki tehty yhteisymmärryksessä potilaan kanssa, onkin jo toinen juttu. Vuonna 2010 tehdyn tutkimuksen mukaan puolet eutanasiaan osallistuneista hoitajista sanovat tehneensä sen ilman potilaan pyyntöä ja suostumusta.

Nuorempana olin ehdoton monessa asiassa. Iän ja kokemuksen karttuessa ajatukset ovat avartuneet uudella tavalla. Olen nyt kahteen kertaan ollut saattamassa syöpäsairasta läheistäni, ensin isääni ja nyt anoppiani. Mielestäni ”oireenmukainen hoito” ei ole se, millä näille potilaille taataan arvokas kuolema.

 

Share