Mondo

Zimbabwen optimisti

Zimbabwen optimisti
Kirjailija Petina Gappahilta kysytään länsimaissa aina Zimbabwen kurjuuksista, mutta hän haluaa puhua muustakin.

Zimbabwelainen kirjailija ja juristi Petina Gappah on niitä ihmisiä, joiden pelkän ceeveen katsominen uuvuttaa.

Hänellä on kolme lakitieteen tutkintoa (Zimbabwen Hararesta, Englannin Cambridgesta ja Itävallan Grazista) ja lukuisia puolitiessä olevia kirja­projekteja. On asunnot Zimbabwessa ja Euroopassa, kaksi keskeneräistä teatteri­projektia Hararessa ja luottamustoimia siellä täällä. Eikö vähempikin riittäisi?

”Minä ikävystyn helposti”, Gappah selittää ja nauraa päälle iloisesti. ”Minulla olisi mahdollisuus olla täysipäiväinen ­kirjailija, mutta pelkään että aikani tulisi pitkäksi. Ja silloin en saisi kirjoitetuksikaan mitään. On oleellista tehdä todellisessa arjessa olevia tärkeitä töitä, ja siinä sivussa haluan kirjoittaa.”

Vaikka toki Gappahille kirjoittaminenkin on tärkeätä. Mondo tapasi hänet syyskuussa Helsingissä, kun hän kävi esittelemässä toista romaaniaan, juuri suomeksi käännettyä Pimeydestä loistaa valo. Se antaa äänen tutkimus­matkailija David Livingstonen (1813—1873) ruumista aikoinaan kantaneille afrikkalaisille, ja näin Gappah tulee täyttäneeksi yhden aukon oman maanosansa historiassa.

Kuinka hänestä tuli juristi ja kaunokirjailija? Gappah kuvaa lapsuuttaan köyhäksi mutta onnelliseksi. Koska Rhodesia (joka muuttui Zimbabweksi vuonna 1980) oli segregoitu eli etnisesti tiukasti jakautunut valtio, hän joutui perheineen asumaan puutteessa ihonvärinsä takia.

Tilanteessa auttoi se, että kyläyhteisössä kaikki oli yhteistä: jos jollakin oli mukavuuksia joita muilla ei ollut, kaikki muut saivat lainata niitä. Gappahin perheellä oli esimerkiksi yhteisön ainoa auto, jota tarvittiin esimerkiksi silloin, kun naapurin tyttö oli pudonnut parvekkeelta maahan ja hänet täytyi viedä sairaalaan.

”Kirjoja oli silloin vaikea saada käsiinsä, mutta luin kaiken mitä sain”, Gappah kertoo. ”Charles Dickensiä, Jane Austenia, Emily Brontëa, Enid Blytonia…”

Hän luki kirjoja englanniksi, kyläläisten shonan kielellä oli vaikea löytää kirjoja.

”Tärkeää oli se, mitä kirjoissa kerrottiin, ei niinkään se kuka oli ne kirjoittanut. Vasta joskus 10—11-vuotiaana aloin tajuta, että kirjojen takana onkin yksittäinen tietoinen mieli, jonka kanssa lukija voi kommunikoida.”

Gappah halusi toimittajaksi mutta päätti noudattaa isänsä tahtoa ryhtyä juristiksi. Hän oli päässyt yliopistoon ensimmäisenä suvustaan, ja sellainen etuoikeus tuo mukanaan paineita.

Kun hän muutti vuosituhannen vaihteessa opiskelemaan lakia Graziin, se oli samalla myös hänen ensimmäinen oikea matkansa ulkomaille. Kulttuurishokki oli aikamoinen, monellakin tavalla. Varttuminen Zimbabwessa ei ollut valmistanut Gappahia siihen, että Itävallassa hän oli paikassa kuin paikassa ainoa mustaihoinen. Tuntui hermostuttavalta, kun herätti huomiota kaikkialla. Missään ei voinut olla anonyyminä.

Toinen yllätys oli se, kuinka tietämättömiltä monet itä­valtalaiset vaikuttivat.

”Minulla oli kauhean naiivi ja ruusuinen kuva Euroopasta”, Gappah sanoo. ”Ajattelin, että kun näillä ihmisillä on käden ulottuvilla niin paljon tietoa ja mahdollisuuksia sivistää itseään, he todella olisivat hyödyntäneet sitä. Mutta ei. Petyin huomatessani kuinka vähän monet heistä maailmasta tiesivät – ja kuinka vähän kiinnostuneita he olivat muiden ihmisten elämästä ja olosuhteista.”

Itävallasta Gappah päätyi Cambridgeen, jonka hän arvioi parhaaksi paikaksi syventää tietämystään kansainvälisestä kauppalainsäädännöstä, omaksi kokemastaan juridiikan alueesta. Opiskelujen ohessa hän myös alkoi kirjoittaa. Hänen esikoisnovellikokoelmansa Tanssimestari voitti The Guardianin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2009. Samalla hän sai muutaman luvun perusteella kustannussopimuksen ensimmäisestä romaanistaan Muistojen kirja.

Kirjan syntyä jarrutti monikin asia. Gappah palasi vuonna 2011 takaisin Zimbabween auttamaan isoisäänsä, joka alkoi olla hauraassa kunnossa, ja samalla hän otti osaa maan politiikkaan. Hän myös työllisti itseään komiteassa, jonka tarkoituksena oli parantaa maan kouluoloja ja kirjastoja. Kaikki tämä vei aikaa romaanilta, joka ilmestyi viimein 2015.

”Podin myös pahaa huijarisyndroomaa”, Gappah kertoo. ”Tavallaan politiikkaan sekaantuminen oli myös pakoa kirjan tekemiseltä. Koska en tiennyt juurikaan muita zimbabwelaisia naiskirjailijoita, ajattelin että mikä minä olen ottamaan harteilleni vastuun näistä asioista kirjoittamisen. Kauno­kirjallisuuden luominen tuntui samanaikaisesti suuruudenhullulta ja mitättömältä.”

Zimbabwen Gappah tuntee, ja siitä hän on ammentanut kirjoihinsakin. Mitä Zimbabwesta kiinnostuneen matkailijan kannattaisi maassa nähdä?

”Victorian putoukset ehdottomasti”, Gappah huudahtaa. ”Kävin siellä vasta muutama vuosi sitten, kun tein taustatyötä uutta romaaniani varten. Tajusin heti, miksi niitä putouksia pidetään yhtenä maailman suurimmista ihmeistä.”

Lapsena Gappah matkusti perheensä kanssa paljon ympäri kotimaataan, mutta Victorian putousten sijasta he kävivät esimerkiksi Karibajärvellä, pikkukylissä ja luonnon­puistoissa. Kotikaupunkiaan Hararea hän suosittelee myös taiteen ystäville: lukuisissa gallerioissa pääsee tutustumaan niin siirtomaa-aikoja edeltäviin veistoksiin kuin nykytaiteeseen.

Harare ei ole mikään ihanteellinen turistikaupunki, se on enemmänkin portti kaikkeen muuhun, mitä maalla on tarjottavanaan. Gappahilla on ollut mielessä suunnitella turistikierros, jossa matkailijat vietäisiin tutustumaan Hararen tärkeimpiin historiallisiin paikkoihin, mutta toistaiseksi sellaiselle ei ole ollut aikaa.

Matkailijalle Gappahilla on myös käytännön neuvo.

”Ota paljon käteistä mukaan”, hän sanoo nauraen. ”Ja pidä se visusti tallessa. Raha-automaatteja maassa ei ole juuri missään, joten jos haluaa ostaa kaduilta ruokaa tai käsitöitä tai jotakin erikoista, täytyy olla Yhdysvaltojen dollareita.”

Aikuisiällä Gappah on mieltynyt matkaamiseen Afrikan eri maissa, sekä työn että huvin merkeissä. Niin paljon kuin hän rakastaakin Eurooppaa ja kutsuu itseään eurofiiliksi, häntä ärsyttää se, kuinka stereotyyppiset käsitykset monilla sivistyneilläkin eurooppalaisilla on Afrikasta. Kaikki kysyvät häneltä vain ihmisoikeuksista, juuri kuolleesta presidentti Mugabesta, sorrosta, puutteesta. Niin tärkeitä asioita kuin ne ovatkin, Zimbabwella on tarjota paljon muutakin.

Toista on, kun Gappah matkustaa Euroopan ulkopuolella.

”Olin Egyptissä pari vuotta sitten”, hän kertoo. ”Tapasin siellä nuoria miehiä, jotka osasivat luetella Zimbabwen ­krikettimaajoukkueen avauskokoonpanon melkein mies mieheltä. Sama tapahtui Intiassa, jossa kriketti on myös suunnattoman suosittu laji. Tai sitten he haluavat puhua Bob Marleyn suhteesta Zimbabween. Sellaisissa paikoissa luo aivan eri tavoilla yhteyksiä muihin ihmisiin, kuten myös vaikka konferensseissa ja hathajoogaretriitillä Intiassa. Poikani sanoikin minulle kerran, että äiti, me emme taida olla niitä ihmisiä, jotka viihtyvät uimarannoilla.”

Gappah on aikeissa muuttaa Berliiniin, jossa hän on asunut jo aiemmin ja hänen tavaransa odottavat varastossa.

Hänen työsopimuksensa Zimbabwen hallituksen kauppaneuvonantajana on juuri mennyt umpeen. Hän ei aio uusia sitä ennen kuin valtaan maassa pääsevät taas ihmiset, joilla on samat tavoitteet ihmisoikeuksissa kuin hänellä.

Samaan ongelma­vyyhteen liittyy myös naisten alistettu asema.

”Afrikassa naiset useimmiten pyörittävät huushollia”, Gappah sanoo. ”Ja kun olosuhteet ovat köyhät, se vaikuttaa naisiin kaikista pahimmin. Mutta odotan hetkeäni, ja kun ajat muuttuvat, alan taas vaikuttaa niihinkin asioihin. Ajat muuttuvat aina. Olen optimisti, joka katsoo aina isompaa kuvaa. Se on hyvin zimbabwelainen luonteenpiirre.”

Petina Gappah on 48-vuotias kirjailija, joka kasvoi Zimbabwessa. Hän on kirjoittanut neljä teosta, joista on suomennettu kolme. Gappah on kirjoittanut myös artikkeleita merkittäville lehdille.

Julkaistu: 6.9.2020
Kommentoi »