Eeva

Ystävyys vahvistuu vuosien myötä


Timo Torikka, Kari Heiskanen ja Pertti Sveholm ovat olleet ystäviä jo vuosikymmeniä. Teatterimiesten kesken yhteistyö on lennokasta, ja ystävälle voi antaa hyvinkin suoraa palautetta. Pitkän ystävyyden todellinen merkitys punnitaan kuitenkin silloin, kun eteen tulee vaikeuksia.
Kuvat Petri Mulari

Näyttelijät Pertti Sveholm, 64, Kari Heiskanen, 63, ja Timo Torikka, 60, ovat olleet ystäviä nelisenkymmentä vuotta. Kolmikko antaa kyytiä stereotypialle, että miehet keskustelisivat keskenään vain autoista tai jääkiekosta. He käyttävät ystävyydestä puhuessaan jopa sellaista sanaa kuin rakkaus.

Samalla täytyy muistaa, että kun kolmikon juttuja kuuntelee, ei voi olla täysin varma, milloin ollaan tosissaan ja milloin kieli poskessa. Vastuu on kuulijalla – ja lukijalla.

Miesten ystävyyden ensimmäinen vaihe alkoi 1970-luvun alun Keravalla, missä Kari ja Timo viettivät nuoruutensa. Kari oli paria vuotta ylemmällä luokalla, mutta yhteisiä mielenkiinnon kohteita ja yhteinen kaveripiiri olivat jo olemassa.

Paikallinen elokuvakerho oli molemmille merkityksellinen. Se oli miehenaluille varsinainen kulttuurikoulu, jossa tuli nähtyä monet elokuvaklassikot.

”Legendaarinen elokuvakerho Kajastus keräsi yhteen Keravan sen aikaisen sivistyneistön, johon me tietenkin kuuluimme”, Heiskanen kertoo.

Kipinä syttyi

Ensimmäisenä Teatterikouluun pääsi Kari Heiskanen. Vuosi oli 1975. Kipinän oli sytyttänyt hänen isoveljensä, joka oli pyrkinyt opinahjoon pariin otteeseen. Siitä oli ylipäätään syntynyt oivallus, että sellaistakin voisi tehdä kuin näyttelijän tai ohjaajan työ.

Timo ei tiennyt ylioppilaskirjoitusten jälkeen, mitä halusi tehdä. Oli vain jokin epämääräinen aavistus, mutta ei vielä mitään konkreettista.

”Kari kannusti minua hakemaan Teatterikouluun, ja sillä tiellä nyt ollaan. Kannustus oli tärkeä sillä hetkellä. Ilman Karin esimerkkiä minulla olisi mennyt ainakin muutama vuosi miettiessä”, Torikka sanoo.

Kari oli nähnyt Timon laulavan ja soittavan kitaraa ja piti tämän esiintymistä kauniina. Silti samaan kouluun houkutteleminen oli ensisijaisesti ystävyyden ilmausta, ei suuren lahjakkuuden ennalta näkemistä.

”Ehkä tunnistin hänessä kuitenkin jonkun intensiteetin. Nuorenakin toisesta aistii, millä vakavuudella ja vimmalla hän tekee asioita. Se on aivan keskeistä.”

Kolmen kopla

Teatterikoulussa Heiskanen ja Torikka tutustuivat Pertti Sveholmiin, joka tuli nuorena miehenä Helsinkiin Lappeenrannasta. 1970-luvun loppupuolella kaikki kolme opiskelivat samassa koulussa.

”Olimme eri vuosikursseilla, mutta jotenkin me rupesimme viettämään aikaa yhdessä. Jonkin aikaa asuimmekin Karin kanssa samassa kommuuniasunnossa Töölössä. Mutta se oli silloin vielä aika yleistä kaveeraamista”, Sveholm kertoo.

Villistä opiskelijaelämästä hän ei suostu sen enempää paljastamaan. Salaperäisestä hymystä voi vain aavistella jotain.

Kaikki kolme päätyivät opiskelun jälkeen Ryhmäteatteriin, Heiskanen ja Sveholm vakituisiksi näyttelijöiksi, Torikka vakituiseksi vierailijaksi.

”Siitä meidän ystävyytemme hissukseen lähti. Lähtökohta oli tietysti työ, mutta ystävyys on kehittynyt siitä syvemmäksi rakkaussuhteeksi”, Sveholm kuvailee.

Ryhmäteatterissa suurin osa tekijöistä oli nuoria ja vielä suhteellisen kokemattomia. Uran alkutaipaleella moni näyttelijä kokee epävarmuuden ja ahdistuksen hetkiä. Niin myös nämä konkarit, joiden ympärillä nyt huokuu rento itsevarmuus.

Kaikki myöntävät, että heti valmistumisen jälkeen tuntui joskus, ettei osaa mitään.

”Alkuvaiheessa ahdistukset olivat toivottomia, kun ei tiennyt, pääseekö niistä ikinä ulos. Kokemuksen myötä oppii löytämään tien ulos ja silloin ei enää pelota niin paljon”, Sveholm sanoo.

Jokainen on kehittänyt omat metodinsa ahdistuksen kohtaamiseen. Yksi purkaa sitä fyysiseen tekemiseen, toinen rentoutumalla. Nykyisin myös itsensä tunteminen ja rutiinit auttavat. Kokemuksen myötä pelkoja osaa paremmin myös sanallistaa, eivätkä syöverit ole enää niin syviä.

Nuorena miehenä ahdistusta ei ollut helppoa purkaa edes ystävien kesken. Heikkouttaan ei halunnut paljastaa.

Torikka muistaa, että reilusti vanhemmalta kollegalta saattoi olla omanikäistä helpompi kysyä, oliko tämä koskaan ollut samassa tilanteessa. Ja kaikki siinä olivat olleet.

Heiskanen lisää, että alkuvuosina Ryhmäteatterissa tosin päästeltiin höyryt heti pihalle.

”Niitäkin hetkiä oli, että saattoi sanoa suoraan, että tästä ei tule yhtään mitään. Silloin kollegiaalinen apu oli todella tärkeää.”

Heiskanen ryhtyi jossain vaiheessa näyttelemisen lisäksi myös kirjoittamaan ja ohjaamaan. Kun hän ohjasi ensimmäisen kerran Helsingin Kaupunginteatterin suurelle näyttämölle, koko edeltävä kesä meni pilalle pelätessä.

”Minulle tuli alussa myös kirjoittamisen ja ohjaamisen suhteen sellaisia tuntemuksia, että en pystynyt nukkumaan öisin, ja ne ahdistukset ovat olleet kaikkein syvimpiä.”

Kari Heiskanen on iloinen, että saa ohjaajana nauttia ystäviensä näyttelijäntyöstä.

Persoonallisia ratkaisuja

Syksyllä 2018 Helsingin Kaupunginteatterissa pyöri kaksi Heiskasen ohjausta. Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti -näytelmässä Pertti Sveholm esitti pääosan. Hän näytteli myös Heiskasen kirjoittamassa ja ohjaamassa draamassa Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu.

Ohjaaja on itse valinnut näyttelijät rooleihin. Sveholm näytteli Nikita Hruštšovia, ja Veikko Vennamoa. Timo Torikka oli itsestäänselvä valinta Väinö Tanneriksi.

”Molempien herrojen kohdalla vanha kunnon karisma on olennaista. Keskeisiin rooleihin on syytä laittaa henkilöitä, joita katsoo mielellään, vaikka he olisivat välillä aivan hiljaa eivätkä tekisi mitään.”

Heiskanen ylistää kavereitaan parhaiksi mahdollisiksi ohjattaviksi. Molemmat kantavat vastuuta kokonaisuudesta.

”Yhteistyö heidän kanssaan on kevyttä, lennokasta ja ajatuksia herättävää. Ei kuitenkaan niin, että he tekisivät ohjaajan työn helpoksi, etteivät puuttuisi asioihin.”

Yhteinen historia helpottaa työskentelyä, sillä keskustelu on suoraa ja välitöntä. Suuriakin muutosehdotuksia esitetään. Esimerkiksi näyttelijä voi ehdottaa kokonaisen roolin poistamista, jos se palvelee kokonaisuutta ja kirkastaa sitä.

Sveholmin mielestä Heiskasen ohjaamis-tapa on poikkeuksellisen rohkea. Usein mennään kohti tuntematonta ja katsotaan, toimiiko se. Jos ei, niin suuntaa vaihdetaan. Aina voi luottaa, että jotain syntyy.

”Kari tekee ohjaajana ratkaisuja, joita moni muu ei uskaltaisi edes ajatella.”

Ystävykset käyvät katsomassa toistensa esityksiä myös silloin, kun kyseessä ei ole yhteistyö. Palautetta annetaan puolin ja toisin.

”Välillä on tullut oikein kylmää vettä niskaan. Siinä on kehyksenä kuitenkin se, että herrat ovat tekijän puolella. Se on arvokasta, että voi sanoa kylmiäkin asioita eikä tarvitse hyssytellä”, Heiskanen sanoo.

Vaikka välillä suora palaute onkin kirpaissut, kukaan ei ole suuttunut.

”En muista loukkaantuneeni koskaan kavereiden palautteesta. Välillä on ollut ehkä sellainen tunne, että tee itse paremmin! Mutta ei mitään sellaista, että tähän loppui tämä ystävyys, näihin palautteisiin, kiitos ja hyvästi”, Heiskanen kertoo.

”Kun alla on ystävyys, tietää, että tuon ihmisen palaute pyrkii vain hyvään”, Torikka sanoo.

Työpaikan roolit eivät seuraa vapaa-ajalle. Heiskanen ei ole johtaja silloin, kun ollaan kaveriporukassa.

”Olemme nähneet toistemme elämästä jo niin monta elämänvaihetta, että se kyllä hävittää kaiken ylimääräisen”, Torikka sanoo.

”Pitkä ystävyys mahdollistaa myös sen, että ei voi kauhean vakavasti suhtautua itseensä tai mihinkään elämänvaiheeseensa. Jos jostain työstä on tullut paljon kiitosta, niin kyllä kaverit aika nopeasti vetävät taas maanpinnalle. Suhteellisuus on pitkässä ystävyydessä todella olennaista. Ei pääse leijumaan liian korkealla taivaalla, mutta ei myöskään alhossa.”

Muutosten vuosikymmenet

Yhteisiin vuosikymmeniin mahtuu muutoksia jokaisen elämässä. On ollut tyttöystäviä ja vaimoja. Lapsia on syntynyt ja kasvatettu. Mikään ei ole kuitenkaan horjuttanut ystävyyttä matkan varrella. Viileitä tai etäisiä jaksoja ei kolmikolla ole ollut.

”Vaimot ja kaikki ovat aika hyvin olleet tässä koko ajan mukana. Silloin kun lapset olivat pieniä, meillä oli usein pitkiä lounaita, joissa kaikki lapset olivat mukana. Ystävyys sopeutuu aina elämäntilanteeseen”, Torikka sanoo.

”Minun on hyvin vaikea, lähes mahdotonta nähdä, että tapahtuisi jotain sellaista, joka tässä vaiheessa enää rikkoisi tämän ystävyyden”, Sveholm sanoo.

Miehet tapaavat yleensä hyvän ruuan ja juoman äärellä ravintolassa. Silloin keskustelun aiheet liikkuvat laajalla skaalalla elämän eri osa-alueilla.

”Ystävyyteen liittyy se, että on mahdollista puhua myös hyvin intiimeistä asioita, joita ei voisi puhua kenen kanssa tahansa. Kaikkihan varmaan tarvitsevat sellaisen ystävä-piirin ympärilleen, että on jokin kanava, jossa voi purkaa tunteitaan”, Sveholm sanoo.

”Kirjo menee aivan ranttatanttahuumorista todella syvällisiin kysymyksiin ja hyvin henkilökohtaisiin asioihin. Sillä on iso merkitys”, Torikka jatkaa.

Ystävyyden todellisen tärkeyden ymmärtää, kun elämässä on vaikeuksia ja kriisejä. Niitäkin puidaan miesten pöydässä.

”Meillä kaikilla on ollut sellaisia hetkiä, että ikään kuin joku kauan vaivannut paise purkautuu. Siitä voi tulla pitkä monologi, jota muut kuuntelevat”, Sveholm kertoo.

Silloin kun tehdään yhdessä töitä, nähdään päivittäin. Muulloinkin viikko tuntuu jo pitkältä ajalta, jos ei tavata. Silloin alkavat puhelimet soida.

Usein miehet alkavat yhdessä pohtia jotain elämänilmiötä, ja pian jo suunnittellaan näytelmää tai elokuvaa. Ravintola-pöydissä on syntynyt monta suurenmoista suunnitelmaa, joista osa toteutuu, osa ei.

Vuosien myötä ystävyys on muuttanut muotoaan. Siitä kaikki ovat samaa mieltä.

”Se on syventynyt, vahvistunut ja tullut yhä tärkeämmäksi”, Heiskanen kiteyttää.

Ystävyys on itseään kasvattava kehä. Miellyttävät hetket, joissa on keskinäistä kiintymystä, huolenpitoa, solidaarisuutta ja lämpöä, kasvavat ikään kuin lumipallon lailla.

”Elämä olisi paljon köyhempää, jos ei olisi tätä ystävyyttä. Se on iso tekijä, vaikka työkin on sosiaalista ja siinä on koko ajan ihmisten kanssa tekemisissä”, Torikka sanoo.

Yhdessä tehdään myös matkoja, esimerkiksi Pariisiin ja Berliiniin. Torikka viettää paljon aikaansa Pariisissa, sillä hän näyttelee myös siellä. Erästä näytelmää Heiskanen ja Sveholm matkustivat harjoittelemaankin sinne.

Matkustaminen yhdessä kiehtoo. Uusia virikkeitä, jotka ruokkivat ajattelua, voi löytää vaikka mistä.

”Oleellista on asioiden haisteleminen ja kokeminen yhdessä. Me saatamme mennä taidemuseoon yhtälailla kuin teatteriin tai kävellä jossain jättömaalla”, Heiskanen kertoo.

”Jos jostain työstä on tullut paljon kiitosta, kyllä kaverit vetävät taas maanpinnalle.”

Syvä ystävyys

Syvä ystävyys ei tarkoita sitä, että miehet olisivat luonteeltaan samanlaisia.

”Ehkä erilaisuus on juuri se rikkaus. Ystävyys sallii jokaisen persoonan olla juuri sellainen kuin se on”, Torikka sanoo.

Ystävyyssuhteeseen ei liity odotuksia, että toisen pitäisi olla tietynlainen. Ei ole paineita, että itse pitäisi täyttää jotkut kriteerit. Jännitteet, joita usein liittyy sukulaisuuteen tai parisuhteisiin, puuttuvat. Ystävyys on sallivampaa.

”Ystävyys ei ole väylä mihinkään, se on itseisarvo. Sitä ei voi käyttää hyväkseen, tai jos käyttää, niin sitten se ei ole ystävyyttä”, Sveholm sanoo.

”Eikä ystävyydessä ole taistelua vallasta”, Heiskanen jatkaa.

Kun kolmikolta kysyy, mitä luonteenpiirteitä he ihailevat toisissaan, alkavat persoonien erot hahmottua.

Torikka on porukan analyyttinen tiedonkerääjä. Sveholm taas huokuu lämpöä niin näyttämöllä kuin sen ulkopuolella. Heiskasessa yhdistyvät terävä äly ja järjetön huumorintaju.

Toisten luonteenpiirteille myös nauretaan.

”Nämä sanovat, että olen hätähousu”, Heiskanen sanoo.

”Jos me olisimme toistakymmentä vuotta sitten lounastaneet näin, meillä muilla olisi ehtinyt vasta haarukka käteen, kun Kari olisi jo tyhjentänyt lautasen”, Sveholm vertaa.

Kun toisen on tuntenut lapsesta tai nuoresta saakka, hänessä näkee ikuisesti sen saman nuoren ihmisen. Vaikka oltaisiin kuusikymppisiä.

”Meissä on koko ajan myös pieni lapsi, olemmepa minkä ikäisiä tahansa. Kerroksellisuus on mielenkiintoista. Näkee sen, miten jotkut piirteet ihmisessä jalostuvat tai muuttuvat toisenlaisiksi”, Timo Torikka sanoo.

”Vanhenemisessa on elämänkirjo ja elämän kauneus. Ei vanhan ihmisen roolia tarvitse ottaa, vaan ihminen voi olla kaikkea sitä, mitä hän on elämänsä aikana ollut”, hän jatkaa.

”Silloin kun me olemme keskenämme, me nuorrumme. Minä ainakin nuorrun kolmekymmentä vuotta, ja minulta katoavat kaikki vaivat”, Heiskanen sanoo.

Puhe siirtyy luokkakokouksiin. Kun vuosikymmenien tauon jälkeen näkee vanhojakoulukavereita, helposti ihmettelee, miten nuorista ihmisistä onkin tullut äkkiä vanhoja. Eikä itse tajua, että on vanhentunut samaan tahtiin. Se on täysin eri asia, kuin vanheta hyvän ystävän kanssa, jota näkee lähes päivittäin.

”Luokkakokoustilanne korostaa omaa erillisyyttä ja omaa vanhenemista. Mutta tuttu ystäväpiiri ikään kuin vie pois sitä”, Kari Heiskanen sanoo.

Teatteri on niitä työpaikkoja, joissa ikähaitari on poikkeuksellisen suuri. Kollegat saattavat olla parikymppisiä tai kahdeksankymppisiä, ja kaikilla on yhtä arvokasta tuotavaa työyhteisöön.

”Se on suuri rikkaus. Nuoremmilta saattaa tulla aivan uusi näkökulma, ja se on rikastuttavaa. Mutta samaan suku-polveen kuuluvien ystävien kanssa on vähän kuin tulisi kotiin. Ei tarvitse jännittää, ymmärränkö minä tai ymmärtääkö toinen mistä puhutaan, vaan se on selvää samantien”, Pertti Sveholm sanoo.

Ystävyyden mysteeri

On aika päästää herrat takaisin teatterille työn ääreen. Mutta vielä viimeinen kysymys: mikä on pitänyt miesten välisen ystävyyden tiiviinä näin kauan?

”Kyllä se varmaan on elämänkirjo, jonka me olemme yhdessä jakaneet. Me alamme olla kuin perheenjäseniä”, Torikka sanoo.

Pertti Sveholm tekee loppukiteytyksen niin, ettei jatko-kysymyksille enää ole tarvetta.

”Ihmisten välisiin suhteisiin liittyy aina jotain sellaista, mitä ei pysty määrittelemään sanoin. Siinä on jokin salaisuus, mysteeri ja kummallinen liima. Joidenkin seurassa vain viihtyy paremmin kuin toisten, eikä ehkä kannata edes kysyä, miksi.” ●

Haastattelu on julkaistu Eevassa 10/2018.

Julkaistu: 19.4.2019