Pirkko Arstilan puhe soljuu aiheesta toiseen, kuten kokeneelta tv-toimittajalta voi odottaakin. Arstilan elämässä on tapahtunut paljon, mutta jos jotain, niin surutarinaa hän ei halua itsestään kirjoitettavan. Ei, vaikka traagisia vaiheita on riittänyt enemmän kuin yhdelle ihmiselle soisi.
Keskeistä on kuitenkin elämänilo ja innostus tässä hetkessä. Niitä edelleen aktiivisesti työskentelevä toimittaja, käsikirjoittaja ja kolumnisti edustaa parhaimmillaan. Kirjoittamista hän vertaa luovuuden alana musiikkiin ja maalaamiseen. Vuodet eivät sitä lopeta. Jokin kirjallinen projekti on jatkuvasti vireillä.
– Haluan rohkaista ihmisiä. Elämässä on paljon ulottuvuuksia, mutta jos uteliaisuuden kipinän kadottaa ja on kiinnostunut vain naapurin asioista, on pulassa, Arstila summaa.
Ja utelias hän onkin. Parhaillaan Pirkkoa inspiroi musiikkiteos, jossa hän vastaa käsikirjoituksesta. Sävellys on Seppo ”Baron” Paakkunaisen, ja ensi-ilta koittaa näillä näkymin marraskuussa 2015.
Tavoitelistaan kuuluu myös kieltenopiskelu, suurimpina kiinnostuksen kohteina ranska ja venäjä.
Nykyistä tahtia ei tarvitse ihmetellä, jos katsoo menneeseen. Pirkko on uutistöidensä lisäksi ehtinyt työskennellä ruokakulttuurin parissa, opiskella aasialaista keittiötä Intiassa, tehdä ruokakirjoja ja esitellä suomalaisille ensi kertaa wokkipannun.
Henkilökohtaisessa elämässä suunta oli selkeä jo hyvin varhain. Kouluhipoissa kiinnostus heräsi erästä tiettyä poikaa kohtaan 13-vuotiaana.
– Silloin mietin, että jos joskus menen naimisiin, miehen pitää olla kuin Arstilan Antti, Pirkko muistelee.
Näin tapahtuikin. Hiljalleen nuorten välille kehittyi romanssi, joka muuttui aikuisten avioliitoksi. Perheeseen syntyi kaksi lasta, ja yhteiseloa kesti aina vuoteen 1996, jolloin pariskunta erosi. Pirkolle 35 vuotta avioliittoa riitti, eikä hän kaivannut enää uutta suhdetta. Antti avioitui uudelleen ja erosi myöhemmin, mutta Pirkon kanssa välit pysyivät lämpiminä loppuun saakka eli vuoteen 2012, jolloin Antti kuoli.
– Antin kuoleman jälkeen huomasin kaipaavani häntä. Kun toinen katoaa, mieleen jäävät vain hyvät puolet, Pirkko miettii.
Entinen pariskunta ehti kokea yhdessä myös kaikkein vaikeimman asian: oman lapsen menettämisen. Pirkon ja Antin Aki-poika menehtyi sydänkohtaukseen vuonna 2008. Pirkko katuu avioliitossaan vain sitä, että lapsia hän teki ainoastaan kaksi.
– Olen sanonut nuorille, että tehkää paljon lapsia. Se luo turvaa niin vanhusten hoidossa kuin toisista huolehtimisessakin, jos joku kuoleekin yllättäen, Pirkko jatkaa.
Omaa poikaansa miettiessään Pirkon mieleen tulevat usein Syyrian sodan uhrien äidit.
– Mietin, että onkohan tuska heillä vielä suurempi. Omaa poikaani ei ammuttu sirpaleiksi. Hän oli aikuinen ihminen, joka oli vielä rakastunut. 40-vuotiaana hän oli myös jo ennättänyt nähdä elämää.
Pirkko myöntää, ettei oman lapsen kuolemasta koskaan toivu täysin. Kevät, joka merkitsi Pirkolle oman pojan syntymän aikaa ja iloa, muuttui vuodenajoista surulliseksi. Niin Akin syntymä kuin kuolemakin sijoittuivat kevääseen.
– Tuolloin suru muutti ihmiseen. Itku saattaa tulla vieläkin yllättäen, vaikka olen pystynyt puhumaan asiasta alusta saakka. Suru on kuin kuplia veden pohjassa.
Vaikeimpina aikoina helpotus tuskaan tuli yllättävältä taholta. Toimittajan ominaisuudessa Pirkko oli tottunut olemaan järkiperäinen ihminen, joka ei hurahda henkimaailman asioihin. Omassa perheessä unilla oli kuitenkin vahva merkitys.
Isoäidin kanssa Pirkko oli tottunut analysoimaan unien merkitystä, ja äiti soitti hänelle usein nähtyään vahvoja unia. Myös Pirkko tarkkailee omia uniaan tiiviisti, kirjoittaa niitä ylös ja saa myös ajoittain enteitä elämästään ja merkityksiä monenlaisiin asioihin.
– Sain lohtua lapsen menettämisen tuskaan nähtyäni unen. Kun Aki oli kuollut, heräsin siihen, että näin, mitä hänelle olisi tapahtunut, jos hän olisi saanut elää. Hän oli unessa raihnainen ja vanha. Silloin olin kiitollinen, ettei hän joutunut kokemaan sitä.
Vaikean alun sumuisen arjen jälkeen Pirkko pääsi jälleen takaisin kiinni elämään. Pojan perintö jatkui myös omalla tavallaan, kun Pirkko löysi edesmenneen lapsensa nyt kouluikäisen pojan.
– Poika oli eron jäljiltä kadonnut omasta elämästäni, ja päätin silloin, että sen pienen pojan etsin vaikka kiven silmästä, ja niin tapahtui. Sain hänet elämääni.
Arki alkoi rullata, mutta ennen joulua 2010 Pirkko sai yllättävän diagnoosin – hänellä oli todennäköisesti rintasyöpä. Sairaus yllätti, sillä Pirkko oli urheillut säännöllisesti vuosikymmenet ja elintavat olivat kohdallaan. Vuonna 2007 Tanssii tähtien kanssa -kilpailussa hän koki olleensa nuoruutensa kunnossa.
– Kun koepala oli otettu, kävelin kotiin ja mietin, että minussako rintasyöpä, enhän edes tupakoinut. En pelännyt syöpää, mutta pelkäsin syöpähoitoja, Pirkko muistaa.
– Olin syöpäni kanssa hyvin realistinen. Totesin, että jos elän pitkään, niin jotain vaivoja tulee. Niin se vain on.
Ystävien kokemat syövät auttoivat jaksamaan, sillä tietoa sairaudesta oli lähellä.
– Keväästä tuli pitkä, mutta selvisin. Eniten häiritsi hoitojen jälkeinen väsymys. Kun en muuta jaksanut, istuin raitiovaunussa ja ajoin ympyrää. Se oli rentouttavaa. Matkustaisin aina vain raitiovaunulla, jos se olisi mahdollista.
Pirkko oli jälleen selättänyt kriisin, jossa olivat vierekkäin elämä ja kuolema. Elämäntapojaan hän ei aio muuttaa eikä suostu pelkäämään syövän uusiutumista. Pirkko painottaa, että yhteiskunnan tulisi tukea enemmän syöpäseulontoja.
– On aivan nurinkurista, että vanhukset joutuvat pienistä tuloistaan maksamaan mammografiat tietyn ikävuoden jälkeen. Myös miesten eturauhassyövän seulominen olisi äärimmäisen tärkeää.
Pirkko sanoo salaisuudekseen vuosien varrella sen, että hänen elämässään ovat aina olleet läsnä ”isosiskot” eli vanhemmat ystävättäret, jotka ovat näyttäneet mallia vahvasta elämisen taidosta ja jotka ovat merkinneet majakkaa elämän matkalla.
Tähän ryhmään ovat kuuluneet jo edesmenneet voimanaiset, kuten muodin Grand Old Lady Riitta Immonen, nimeään kantavasta laulukilpailustaankin tuttu Mirjam Helin ja suurlähettiläs Riitta Örö.
– Tämän hetken majakkani on näytelmäkirjailija Inkeri Kilpinen, joka on hyvä esimerkki ihmisestä, joka ei todellakaan elä menneessä. Tässä ajassa ihmisten ikä ei ole vielä estävä tekijä. Jos ihminen toitottaa 50-vuotiaana jatkuvasti olevansa vanha, alkaa se vaikuttaa varmasti. Kun katson taaksepäin, ikävuodet 45–60 olivat aivan fantastista aikaa! Silloin tietää jo kuka on, mutta krempat eivät vaivaa. Siinä vaiheessa maailma on todellakin auki, Pirkko Arstila toteaa.
Teksti Veli Kojonen
Kuvat Timo Pyykkö
