Saan säännöllisesti sähköpostia Barack Obamalta. Toisinaan viestejä lähettävät myös Michelle Obama, Hillary Clinton ja Joe Biden. Yhdysvaltain presidentinvaalien lähestyessä sähköpostiliikenne on vilkastunut – joku heistä lähestyy minua lähes päivittäin.

Kerran olen saanut jopa illalliskutsun Valkoiseen taloon. Kovin henkilökohtaiselta se ei tuntunut, sillä pöytään päästäkseni minun olisi pitänyt ensin tehdä lahjoitus presidentin vaalikampanjaan ja sen jälkeen vielä voittaa arvonnassa.

Muutenkin Obama on käynyt viime aikoina kovin suorasukaiseksi. Sikamaisen rikkaat republikaanit tekevät kuulemma Mitt Romneylle miljoonalahjoituksia, joihin meidän tavallisten tyhjätaskujen pitäisi vastata omilla pienillä puroillamme. Tilisiirrot Atlantin yli ovat jääneet tekemättä. En tiedä, voisinko vieraan valtion kansalaisena sellaisia edes suorittaa. Ylipäätään jatkuva rahan kinuaminen tuntuu hivenen mauttomalta.

Yksipuolinen kirjeenvaihtokaveruutemme alkoi neljä vuotta sitten edellisten presidentinvaalien aikaan. Olin silloin valokuvaaja Petri Mularin kanssa Ohiossa tekemässä Apuun reportaasia vaalikamppailusta. Ohio oli ja on ratkaiseva vaa’ankieliosavaltio, jota molempien puolueiden ehdokkaat kiertävät vaalien alla tiuhaan tahtiin.

Obamaa en silloin onnistunut näkemään. Hän oli vieraillut osavaltion pääkaupungissa Columbusissa päivää ennen kuin saavuimme sinne. Sen sijaan näin republikaanisen puolueen varapresidenttiehdokkaan Sarah Palinin intiaanikesän helteessä ohiolaisella pellolla oman uskollisen kannattajakuntansa ympäröimänä.

Muutenkin hataralla pohjalla ollut journalistinen objektiivisuuteni romahti viimeistään sinä pitkänä sunnuntai-iltapäivänä. Niin pähkähullujen ihmisten en toivoisi johtavan edes keskikokoista suomalaista kuntaa, maailman mahtavimmasta valtiosta nyt puhumattakaan.

Amerikkalaisten äänestäjien enemmistö oli luojan kiitos samaa mieltä. Peltoporukka ei kuitenkaan lannistunut. Hävittyjen vaalien jälkeen se organisoitui teekutsuliikkeeksi, joka neljässä vuodessa on noussut koko maan ja samalla maapallon suuntaa määrittäväksi voimaksi.

Näiden vastarannankiiskien kanssa Barack Obama on ollut helisemässä. Mies, joka lupasi tuoda Washingtoniin muutoksen, on tuonut sinne lähinnä kaaoksen ja pattitilanteen. Aikoinaan raikas toivon sanoma tuntuu finanssikriisin yhä runtelemassa maailmassa muutenkin jo melkein kauniilta, kaukaiselta unelta.

Amerikan-retkeni jälkeen olen usein miettinyt Yhdysvaltain presidentinvaalikampanjan kokonaisvaltaista mielipuolisuutta. Miten selviytyä siitä kaikesta: ympärivuorokautisista kampanjapäivistä, puheista jalkapallostadioneilla, suorista tv-väittelyistä miljoonayleisön edessä?

Miten kestää sietämättömäksi kasvava paine ja likainen poliittinen peli? Onko koko virka varattu tunnekylmille psykopaateille?

Haluan uskoa, että ei. Ajattelen mieluummin, että Barack Obama on jossain määrin tavallinen mies erittäin epätavallisessa asemassa. Tietenkin hän on pettänyt häneen kohdistuneet odotukset, mutta mitenpä sellaisia odotuksia voisikaan täyttää? Puoli maailmaa erehtyi odottamaan messiasta, mutta saikin vain ihmisen.

Siksi kai olen pitänyt Barack Obaman kirjeenvaihtokaverinani. Ei tee mieli siirtää roskapostilistalle miestä, jolla on noin mahdoton ammatti.

Jaksan sitä paitsi usein edelleen huvittua sähköpostiohjelman ilmoituksesta: uusi viesti käyttäjältä Barack Obama. Siellä Barack istuu Valkoisen talon työhuoneessaan ja naputtelee meiliä juuri minulle.