Luonto ravistelee itseään hereille talven jäljiltä. Käpytikat pärryttävät keloja, ensimmäiset paluumuuttajat, pulmuset, levähtävät matkallaan pohjoiseen. Aamulla suolahdekkeesta kantautuu jo teerien pulina. Soidinaika alkaa. Laaja suo on vielä valkoinen, vain muutamat mättäänharjat pilkuttavat valkoista kenttää. Talven selkä on murtunut. Aurinko tekee jo korkeaa kaarta. Lumi on pehmennyt päivisin ja jäätynyt öisin niin monta kertaa, että se on kovaa kuin asvaltti. Karkea lumi rahisee suksenpohjissa, ja matka luistaa kevyesti. Hirvi on ylittänyt suon. Sen jäljet ovat vain vaivoin näkyvissä hangen pinnalla. Se on aterioinut suon laidalla haavanvesoja ravinnokseen. Suon kantavalla lumella hirven kulku on helppoa, mutta metsässä, upottavan lumen päällä, kova kuori vaikeuttaa askellusta.
Hämärä ja pimeä luonto saa aistit herkistymään ja mielikuvituksen liikkelle. Tunnelma on käsinkosketeltavan voimakas.
Ilta-aurinko lähestyy horisonttia, ja valo alkaa pehmetä. Kurjen raikuva töräys kiirii suolla tutun pesimäparin ilmoittaessa saapumisestaan. Yksinäinen teeri pulisee rämemännyssä. Auringon painuessa horisontin taakse lämpötila painuu miinukselle talven tehdessä viimeisiä yrityksiään. Päivällä kevät on voitolla, mutta yöllä hallitsee vielä pakkanen, joka kiristyy nopeasti. Maisema tummuu auringon kadottua taivaanrantaan. Läntinen taivas hehkuu hetken punertavana pimeyden saapuessa idästä tumman siniharmaana. Auringon laskettua tulee ensin näkyviin siniharmaa maan varjo, sitten sinisyys leviää koko taivaankannelle ja muuttuu hiljalleen mustaksi. Tähdet syttyvät tuikkimaan yksi kerrallaan. Kurkipari roikauttelee vielä muutaman kerran päivän päätteeksi, ja suolla tulee hiljaista.
Tunnen ympäristön olemuksen kaikilla aisteillani: pakkanen kipristelee poskipäitä, pakastuva lumi tuoksuu raikkaalle, ja kuuntelen hiljaisuutta. Ylellisyys, jota enää harvoin saa kokea. Kuu on noussut kaakosta, ja se luo avoimeen maisemaan hämmästyttävän paljon valoa. Suolla näkee liikkua vallan hyvin. Kuun valo heittää kulkijasta ja rämemännyistä selvät varjot, reunametsän sahalaita leikkaa taivasta etäisyydessä tummana vyönä. Tähdet pilkuttavat mustaa taivasta. Orion on kohta laskemassa metsän taakse, tutun Otavan kauhan varsi osoittaa suoraan alas. Pohjantähti on napa, jonka ympäri tähdet näyttävät kiertyvän. Linnunradan himmeä vyö loistaa yli taivaankannen. Kylien ja kaupunkien valosaaste sammuttaa suurimman osan tähdistä niin, että vain kirkkaimmat jäävät näkyviin. Syrjässä valoista tähtiä näkyy häkellyttävän paljon.
Kevättalvella hanget kastuvat päivällä ja jäätyvät yöllä. Vuorokauden lämpötilaerot ovat suurimmillaan. Lumikannesta tulee asvaltinkova.
Yö on täynnä ääniä. Lumi rouskuu askelten alla pimeällä, kirpeänkylmällä suolla. Kaukaisesta metsänlaidasta kuuluu helmipöllön pehmeä puputus, jota aikoinaan luultiin jäniksen ääntelyksi. Lintu on vain hiukan räkättirastasta suurempi, mutta ääni kantaa kauas. Metsän uumenista kantautuu korviin naukuvaa huhuilua lehtopöllön esittäessä kimeisiin huutoihin katkeilevaa lemmenlauluaan. Oudon äänimaailman täydentää viirupöllön leppoisa haukahtelu: vuh vuh huu-uh… Hyvällä onnella pääsee kuulemaan ilveksen mouruntaa tai ketun haukkua. Nyt ei olla ravinnon perässä, vaan tänä yönä etsitään lemmenparia. Kiihkeä kevätsoidin on pyhitetty elämälle ja sen jatkumiselle. Yössä alkaa kuulua toisenlaisiakin ääniä. Pakkasen kiristäessä otettaan suon monikilometrinen lumipinta alkaa äännellä. Se alkaa hiljaisin risahduksin ja jatkaa kumein jymähtelyin ja paukahduksin. Jyminä kasvaa pakkasen myötä niin voimakkaaksi, että kaiku toistaa sen suon reunametsistä. Helmipöllökin vaikenee uusien äänien edessä. Pimeässä tunnelma on aavemainen, ja voimakkaimmat äänet tuntuvat rintakehässä asti. Äänet syntyvät, kun suon laaja jääkansi halkeilee jäähtyessään, ja samalla se toimii valtavan suurena kaikupohjana. Äänet kumisevat syvän matalina bassoina.
Kaukana kaupungin valoista tähtiä näkyy häkellyttävän paljon.
Lämpötilaerot ovat suurimmillaan kevättalvella. Päivällä voi olla lähes kymmenen asteen suojakeli, ja yöksi pakkanen kiristyy lähelle kahtakymmentä. Metsästä alkaa kuulua paukahduksia ja jymähtelyä, kun metsän haltiat kolistelevat ryhmysauvoillaan puunrunkoja. Ennenaikaan metsässä asui monenlaisia menninkäisiä, hiisiä ja peikkoja. Niiden syyksi laitettiin asiat, joista ihmisellä ei ollut tietoa. Pakkanen on syypää puiden paukahduksiin. Pakkasen kiristyessä puun pintaosa jäähtyy, mutta sisäosa ei ehdi jäähtyä yhtä nopeasti. Jäähtyessään pintapuu kutistuu ja se pakottaa puun halkeamaan.
Aistit terävöityvät, kun katseelle riittää tilaa vaeltaa kuun valaisemalla suolla. Maiseman tunnelmassa on aika paljon samaa kuin Lapissa ja ulkosaaristossa, vain pienemmässä mittakaavassa. Soilla on oma alkuperäinen tunnelmansa jopa öisin. Helmipöllön puputus on lakannut, liekö lintu mennyt yöpuulle. Se ei tunnu lainkaan huonolta ajatukselta, sillä kello on pyörähtänyt uuden vuorokauden puolelle.
Yöpyminen talvisessa metsässä on unohtumaton elämys. Makuupussissa tarkenee avoimen taivaankin alla. Pakkasella ei tarvitse pelätä vesisadetta eikä hyttysten ininää. Lumikannen äänet johtavat maankamaraa myöten suoraan korvaan, kun kallistan pääni vasten maata. Aavemaisuudestaan huolimatta äänet tuntuvat turvallisilta, eikä unen tuloa tarvitse odotella. Päivällä ja kaupungin valoissa liikkumaan tottuneelle öinen luonto on sävähdyttävä, jännittävä kokemus. Pimeyden reunoilla häälyvät hämärät hahmot osoittautuvat mikä käkkyräiseksi männyksi, mikä juurakoksi. Aistit heräävät pimeän peittäessä ympäristön ja luonnon omien äänien herättäessä mielikuvituksen vilkkaaseen lentoon.
Teksti ja kuvat Timo Nieminen
