Apu

Yliopistouhkaajan vanhemmat: ”Sokkihan se oli, kun poika vietiin”



Yliopistouhkaajan vanhemmat: ”Sokkihan se oli, kun poika vietiin”

Hän oli kiltti ja helppo lapsi pienestä pitäen. Nyt hänet on tuomittu Helsingin yliopistolle suunnitellusta joukkosurmasta. Asia ei ole vanhemmille helppo.
Teksti Jorma Lehtola

Hyllyllä on kuvia neljästä lapsesta ja kahdesta lapsenlapsesta. Kuva kuvalta lapset kasvavat isoiksi ja lentävät pesästä.

On outoa ajatella, että keskeltä hyllyä katsova kiltin ja tavallisen näköinen keminmaalainen nuori mies, toiseksi vanhin sisaruksista, on viime kuukausina herättänyt niin paljon mediakohua.

Jaana ja Aaron Hannun 24-vuotias poika sai – yhdessä 25-vuotiaan vantaalaisen naisen kanssa – kolmen vuoden vankilatuomion Helsingin yliopistoon suunnitellusta iskusta.

Helsingin käräjäoikeuden pöytäkirja on karua luettavaa: "Aseliikkeen (aiotun) ryöstön toteuduttua heidän on ollut tarkoitus suunnitelman mukaisesti välittömästi siirtyä Helsingin yliopistolle toteuttamaan ampuma-asein ja hyväksi käyttäen tulta ja arsiinia - - - sekä uhrit sisään lukitsemalla joukkosurma, jonka tavoiteltu uhrimäärä on ollut satunnaisesti valikoituvat ainakin 50 henkilöä."

Pariskunnan hämmennyksen ymmärtää. Koukeroinen teksti kertoo heidän pojastaan.

Josefin pidätys maaliskuussa oli vanhemmille "sokki ja järkytys". Poliisi oli noutanut pojan asunnoltaan Kemistä, ja vienyt mukanaan tietokoneet ja xboxit.

– Olin töissä saunottamassa, kun iltapäivälehdestä soitettiin. Olin ihan ymmyrkäisenä, varsinkin, kun emme aluksi saaneet Jopesta mitään tietoja. Joku kaveri oli sanonut vanhimmalle pojallemme, että se on ryöstetty. Isäntä soitti hätäkeskukseen, kun ei saatu poliisin numeroa, Jaana Hannu sanoo.

Isästä tuntui oudolta, että pojan asunnossa tehtiin kotietsintä, mutta vanhemmille ei kerrottu lapsesta mitään, vaikka isä kävi poliisiasemalla kysymässä.

Olo helpottui vasta, kun pojalta tuli kirje.

 

Josef syntyi Smoolannissa, Etelä-Ruotsissa, jossa perhe asui seitsemän vuotta. Vanhemmat olivat vuorotyössä kumitehtaalla. Poika oli "helppo lapsi pienestä asti", mutta myös herkkä.

– Josef olisi joutunut päiväkotiin, mutta hän sai vatsakalvontulehduksen eikä kestänyt olla siellä. Kun sitten alettiin muuttaa kotiin päin, kannoin hänet sylissäni Eskilstunan sairaalaan, kun ei yhtäkkiä pissa kulkenut. Hän oli muutoksille kauhean herkkä, Aaron Hannu sanoo.

Perhe palasi Tornioon vuonna 1996, ennen lasten kouluikää. Lapsilla oli kaveripiirinsä, jossa pelattiin jääkiekkoa ja jalkapalloa. Ensimmäinen tietokone hankittiin 1999, kun Josef oli yhdeksänvuotias, ja "nehän imivät kuin pesusienet sen tietokonemaailman".

– Huomasin joskus, kun tulin huoneeseen, että meni äkkiä joku sivu kiinni, mutta ajattelin, että noh, nuorilla kuuluu olla salaisuuksia. En ajatellut, että netistä tulee niin vaikuttava tekijä, tai että sähköpostin kirjoittelu voisi olla vaarallista, Aaron sanoo.

– Nuorempana uskoin herran nuhteeseen ja kuriin. Kasvatin kaksi vanhinta lasta tiukasti, annoin jopa ruumiillista kuritusta ja panin tiukat rajat asioihin. Iän myötä aloin nähdä, että väkivalta on aina väärin. Olen aseistakieltäytyjä, ja aseita en ole ikinä hyväksynyt.

– Jos ihminen haluaa oikein kovasti tehdä oikein, tuleeko väkisinkin tehtyä väärin?

 

Yläastevuosina poika alkoi vetäytyä omiin oloihinsa ja pelaili paljon tietokoneella.

– Monta kertaa olin vihainen ja meinasin vetää nettijohdot seinästä ja rajoittaa sitä aikaa, mutta ajattelin sitten, olisiko sekään ollut hyvä. Koulussa hän pärjäsi erinomaisesti, melkein parhaiten meidän lapsista, Aaron sanoo.

Nuorin poika joskus sanoi, että Joppea kiusataan koulussa, mutta asia jäi, kun poika itse vaikeni.

Poliisikuulusteluissa Josef selitti masennustaan kiusaamisella, joka oli alkanut ala-asteella ja jatkunut vielä ammattikoulussa.

Vanhemmat pitivät vähäpuheisuutta pojan luontona. Ei arvattu, että nuoren mielen mujuissa alkoi liikkua synkkiäkin ajatuksia.

– Ei se paljon puhunut, enempi se istui ja kuunteli. Siehän koitit sitä porisuttaakin aina välillä, ettei se koko ajan olisi siellä tietokoneella, vaan tulisi juttelemaan ja vaikka katsomaan teeveetä meidän kanssa, Jaana sanoo.

– Odotin, että hän alkaisi avautua enempi, ja kertoisi asioita, joita hän käy läpi. Joskus tuntuu, että hän ei ollut kohdannut itseään, ja siksi ei ehkä pystynyt kertomaan minullekaan, Aaron sanoo.

Vanhemmat tunnustavat, että omien töiden ja huolien takia lapset ehkä välillä jäivät sivuraiteelle. Isällä varsinkin oli vaikea jakso juuri pojan herkimmässä iässä.

– Kasvoin uskonnollisessa kodissa, mutta en pystynyt elämään uskonnollisen yhteisöni korkeitten vaatimusten kanssa. Minut erotettiin, ja ajattelin, että minussa on joku vialla. Jouduin purkamaan sisään­rakennetun uskomusjärjestelmäni, ja se oli kova prosessi, Aaron sanoo.

– Minun piti lukea useita kertoja Raamattu läpi, tutkin filosofiaa ja uskontoa, ja kirjoittelin vertaistukiryhmissä. Itseni hyväksymisessä meni luvattoman monta vuotta, ja siinä jäivät ehkä lapset vähemmälle huomiolle.

Josef oli ammattikoulun toisella luokalla, kun Kauhajoen koulusurma tapahtui.

– Nuorin poika joskus sanoi, että Josef ihannoi niitä ampujia. En usko hänen varsinaisesti ihailleen heitä, mutta oli ehkä samastunut, kun taustat olivat vähän samanlaisia. Mutta siinäkin vaiheessa valitettavasti kohautin olkapäitä ja sanoin vain, että kaikki nuoret pelaavat sotapelejä, Aaron sanoo.

Josef suoritti armeijan ja ammattikoulun, valmistui sähköasentajaksi ja sai töitä työllistämistuella. Toissa jouluna, 22-vuotiaana, hän hankki itselleen asunnon Kemistä.

– Kun hän muutti yksin asumaan, hän oli täällä käydessään paljon puheliaampi. Keväällä, kun kävimme katsomassa, hän oli juuri päässyt toukokuussa alkavalle laitospuolen tai metallialan kurssille. Kyllä hänellä oli pitempiaikaisia suunnitelmia, Jaana sanoo.

– Meistä tuntui, että hän alkoi vihdoinkin avautua. Hän kävi useasti kotona, ja liittyi Facebookiin. Ajattelimme, että hän käy omia asioitaan läpi omasta elämästään. Mutta miten ne saisi rakentavasti purettua, siinä onkin ongelma, Aaron sanoo.

Viime syksynä työt loppuivat. Niitä ei Kemissä muutenkaan ole liikaa. Jokin synkkä pilvi ylitti taivaan.

Kotona Josef ei ollut ikinä ottanut alkoholia tai tupakoinut. Nyt vanhemmat saivat jälkikäteen kuulla, että isännöitsijä oli jopa joutunut puuttumaan nuorten uudenvuoden juhlintaan.

– Masentuneisuuden huomasi lopulta, kun menimme sinne asunnolle. Siellä oli 30–40 tyhjää pitsalaatikkoa, valtava määrä tyhjiä pulloja ja maitopurkkeja, pari säkkiä vaatteita pyykissä ja kaikki astiat tiskissä. Mainoslehtiä oli niin hirveästi, että piti melkein uida läpi, Jaana Hannu sanoo.

– Vielä viime kesänä, kun kävimme siellä, kaikki oli okei. Voi olla, että hän masentui, kun jäi syksyllä työttömäksi.

Kotiin lähetetyistä kirjeistä välittyy tunne, ettei Josef ymmärrä sitä vakavuutta, millä yhteiskunta suhtautuu varomattomiin sanoihin, olivatpa ne todellisia aikeita tai eivät. Kouluampumiset ovat nostaneet maailman varpailleen.

– Ensimmäisessä kirjeessään hän kirjoittaa, että "tuntuu tämä kyllä turhalta jutulta, että mua uhkaa jopa vähintään kolme ja puoli vuotta siitä, että olen vähän valtaväestöstä poiketen kirjoitellut sekä tilannut yli vuosi sitten laillisia asioita verkkokaupasta", Jaana Hannu sanoo.

– Välillä ihmettelen, miten Joppe suhtautuu niin kevyesti koko asiaan. Moni haluaa antaa hyvän kuvan itsestään, mutta hänelle sillä ei ole mitään merkitystä. Nuoret ajattelevat joskus, että hällä väliä, uskokaa mitä haluatte, Aaron Hannu sanoo.

Vanhempien silmin poika oli saanut netistä ystävän, jonka kanssa saattoi purkaa masennustaan ja vihaansa.

– Minusta jokaisen ihmisen olisi tervehtyäkseen hyvä voida purkaa asioita, mutta tietenkin tavalla, joka ei vahingoittaisi ympäristöä. Sydämestä täytyy se viha lähteä pois, mutta pitäisi olla kyllin järkevä käsittelemään omaa vihaansa. Toivon, että hän nyt käyttäisi tämän ajan hyväkseen ja pohtisi, miten paljon oma ajattelu vaikuttaa siihen, miten me koetaan todellisuus, isä sanoo.

Vanhemmatkin tietävät olevansa tulilinjalla. Facebookissa on jo ehditty puhutella "terroristin äitiä" ja toivoa pojalle elinkautista.

– Olen oppinut, että nettikeskusteluja ei kannata käydä katsomassa. Sinne kirjoittavat tietyt ihmiset, jotka nauttivat, kun saavat lähettää näitä nuoria Siperiaan ja saunan taakse, Jaana sanoo.

Ei Keminmaalla mitään örkkejä kasvateta. Vanhemmat tekevät, mitä vanhempien kuuluu tehdä, eikä poika alkuvuoden "jäähyväiskirjeissään" vanhempiaan moiti.

– Olemme yrittäneet olla läpinäkyviä, hyvässä ja pahassa, ja kantaa vastuun siitä, että se on meidän poika. Sitä on yritetty kasvattaa niin hyvin kuin on muka ajatellut. Sitten huomaa, että olisi voinut kahvipöydässä keskustella enempi asioista, Aaron sanoo.

Isä ajattelee, että "yhdessä se tuomio on kärsittävä".

– Tämmöisistä asioista oppii, että itse täytyy ottaa vastuu, mitä kirjoittelee ja sanoo. Oman tuntuman perusteella en ikinä usko, että Josef sellaiseen tekoon kykenisi. Mutta onko se vain sitä, että haluaa omasta pojastaan uskoa aina parasta?

– Kysyin Josefilta kerran vuosia sitten, mikä on elämän tarkoitus. Hän sanoi, että kuolema. Olin juuri lukenut Tiibetin buddhalaisuudesta, miten hyvä olisi omassa elämässä kohdata se ajatus kuolemasta. Kuoleman ajatteleminen ja hyväksyminen

tekee elämästä ja valinnoista merkityksellisempiä ja tärkeitä.

– Velipoika Oulusta sanoi, että olisit ottanut sen syliin, että mitä sinä ajattelet. Mutta se oli hänen näkemyksensä.

Tapaus nostaa taas kerran esiin yhteiskunnalliset kipukohdat – yksinäisyyden, koulukiusaamisen ja mielenterveysongelmat.

Niiden avulla älyttömyyksiä ei voi puolustella, mutta ongelmiin pitäisi osata puuttua.

Kovin moni koulukiusattu tunnistaa tällaiset vihan tunteet, jopa väkivaltafan­tasiat, mutta suurin osa löytää niistä ar­meliaamman tien ulos. Omien ongel­mien maksattaminen muilla ei ole sankarillista.

Tässä lisääntyvien mielialalääkkeiden ja kutistuvien mielenterveyspalveluiden maailmassa, jossa erilaisuus niin helpos­ti muuttuu taakaksi, ei aina ole helppo elää.

– Meidän kaikkien pitäisi kiinnittää huomiota siihen, miten kohtelemme toisia ihmisiä ja ettei ketään jätettäisi yksin. Vanhempienkin pitäisi oppia viisaammiksi, kun siitä tuskasta ei aina puhuta. Yhteiskunnassa olisi hyvä löytää ne, jotka eivät kykene omasta asunnostaan lähtemään. Olemme pyrkineet kasvattamaan lapsia siihen, että nähdään ihminen hädässä, Aaron Hannu sanoo.

– Olennaista ei ole se, miten joku ihminen kaatuu, vaan miten hän nousee. Antaa kaikkien kukkien kukkia. Nykymaailmassa tuntuu, että ihmiset eivät kovin helposti hyväksy toisiaan. Joka on vähän erikoisempi, joutuu monesti kärsimyksen kautta oppimaan olemaan vahva. Erilaisuus on opittava näkemään rikkautena.

– 29-vuotisen avioliiton aikana on oppinut, että ei saa juuttua sanoihin. Pitäisi kyetä antamaan anteeksi, itselleenkin, että pystyisi elämään tätä päivää. Saattaa olla hirveän vaikea myöntää itselleen, että on tehnyt virheitä elämässä.                                                                                         Teksti Jorma Lehtola Kuvat Vesa Ranta Haastattelu on julkaistu Apu-lehden numerossa 29/2014.

Julkaistu: 23.7.2014