Apu

Yksitoista elokuvaa Sodankylästä: Schroederin hittejä, Assayasin huteja, kulttuurista omimista ja kommunistikaraoke

Yksitoista elokuvaa Sodankylästä: Schroederin hittejä, Assayasin huteja, kulttuurista omimista ja kommunistikaraoke

Midnight Sun Film Festival 2018:lla nähtiin kaikkiaan 128 elokuvaa. Käsittelyssä nyt valitut palat ohjelmistosta.
Teksti Valtteri Mörttinen
Kuvat Midnight Sun Film Festival
Mainos

Sodankylän elokuvajuhlia vietettiin 33. kerran 13.–17. kesäkuuta 2018. Apu-lehti oli paikalla, ja toimittaja löysi festivaaliohjelmasta sekä elokuvataiteen helmiä että harmillisia ohilaukauksia.

Epäsuhtainen Lappi-paritus aiheutti närää Isossa teltassa

Erik Blombergin Valkoinen peura (1952) avasi Ison teltan ohjelmiston. Elokuva oli paritettu Marja Helanderin palkitun Maan sisällä linnut (Eatnanvulos lottit, 2017) -lyhytelokuvan kanssa yhteiseen näytökseen. Näytösfuusio ja jyväskyläläisen Ruamjai-kuoron joikusäestys aiheuttivat pian näytöksen jälkeen närää, ja myös ohjaaja Helander – itsekin saamelainen – kritisoi Lapin Kansan haastattelussa Valkoisen peuran ahdasmielisiä käsityksiä saamelaisuudesta ja sitä, ettei päässyt juontamaan elokuvaansa yleisön eteen ohjelmaviivästysten takia.

Ohjelman viivästyminen sinänsä on Sodankylässä tyypillinen ilmiö, sillä avauspäivän lipunmyynti on vuodesta toiseen silkka katastrofi. Osa yleisöstä kokee lippusirkuksen kuuluvan perinteenä asiaan – osa taas ärsyyntyy toistuvista ongelmista.

Blombergin Valkoinen peura on kieltämättä hämmentävä pari saamelaiselle dokumentille. Kyseessä on kuitenkin fantasiaelokuva, jonka esteettinen arvo on siinä, kuinka upealla audiovisuaalisella ilmaisulla se kertoo allegorisen tarinan nuoren naisen seksuaalisten vaistojen heräämisestä ja sitä seuraavasta noituuden stigmasta. Elokuvalla todellakin on paikkansa elokuvajuhlilla nyt ja tulevaisuudessakin, mutta ohjelmapaikkaa olisi jälkikäteen ajatellen voinut miettiä tarkemmin. Näin sijoitettuna olisi näkökulmien puolesta vähintään ollut suotavaa päästää Helander sanomaan sanottavansa Valkoiseen peuraan liittyvistä kulttuurisen omimisen ongelmista.

Olivier Assayas on vieraillut Sodankylässä myös 2014. Kuva: Annina Mannila.

Ingmar Bergmanista kahdesti

Vaikka suomalaisille 1918 on ollut lähinnä sisällissodan satavuotisjuhla, elokuvan rakastajille ympäri maailman satavuotisjuhlinta on kohdistunut jo edesmenneen Ingmar Bergmanin ympärille. Bergman kuuluu siihen yhden käden sormilla laskettavaan suurohjaajien joukkoon, joiden merkitystä elokuvataiteessa ei voi sivuuttaa tai ylittää. Sodankylässä häntä muistettiin useassa eri näytöksessä.

Ensimmäisenä iltana esitykseen pääsi Bergmanin henkilökohtaisena ystävänä tunnetun Jörn Donnerin dokumentti Ingmar Bergmanin muisto (Minnet av Ingmar Bergman, 2018). Tunnin mittainen elokuva koostuu lähinnä kahden Donnerin kuvaaman aiemmin julkaisemattoman haastattelun pätkistä. Välit on täytetty Ruotsin merkittävissä Bergmaniin liittyvissä kohteissa kuvatuilla Donnerin omilla juonnoilla.

Ingmar Bergmanin muisto -elokuvalla ei sinänsä ole suunnatonta taiteellista arvoa. Toisaalta on ollut Donnerilta sekä kunnioittava että kunnioitettava ratkaisu antaa kohdehenkilön puhua ilman villiä estetisointia. Toukokuussa Helsingin Orionissa järjestetyssä ennakkonäytöksessä Donner kertoi, että hänellä on julkaisematonta materiaalia aiheeseen liittyen noin kymmenen tunnin edestä. Siinä olisi juuri oikea yönäytös Sodankylään!

Perjantaina esitykseen pääsi mestarin oma vanha klassikko Talven valoa (Nattvardsgästerna, 1963). Uskon kanssa kamppailusta kertova draama on juuri sitä pieneen miljööhön ja sieluun asti tunkeutuviin lähikuviin nojaavaa ihmiskuvausta, josta Bergman on tunnettu.

Elokuva esitettiin osana Master Class -sarjaa, ja sen juonsi ranskalainen ohjaaja Olivier Assayas. Tämä olikin jo toinen vuosi peräkkäin, kun Assayas jätti vakuuttamatta. Edellisenä vuonna kylmäksi jätti hänen kohuttu elokuvansa Personal Shopper (2016), joka osoittautui täydeksi suutariksi.

Master Classin puolituntiseksi venähtänyt juonto ei tuonut elokuvaan mitään, mitä ei näkisi kankaallakin. Ehkä järkevämpi ratkaisu ylipäätään olisi ollut sijoittaa teoksen ääneen puiminen elokuvan jälkeen eikä sitä ennen. Juontona Assayasin pohdinnalla oli lähinnä latistava vaikutus, eikä analyysin sisältökään ollut sen kummempi kuin kellään muullakaan, joka on elokuvasta sanottavansa sanonut.

Ingmar Bergman Jörn Donnerin elokuvassa Ingmar Bergmanin muisto (Minnet av Ingmar Bergman, 2018).

Schroeder ja Haroun yllättivät positiivisimmin

Festivaalien virallisessa avajaisnäytöksessä elokuvateatteri Lapinsuussa elokuvaansa esitteli tšadilaissyntyinen ranskalainen ohjaaja Mahamat Saleh Haroun. Elokuva oli viimevuotinen A Season in France (Une saison en France, 2017).

Vähäeleinen mutta sydäntä särkevä tarina pakolaisperheestä vakuutti ohjaajan kyvyistä välittömästi. Rauhallinen poljento ja elämänmakuiset kuvat yhdistyvät elokuvassa realistisen tuntuiseksi kokonaisuudeksi, eikä asiaa haittaa se, että Harounilla itsellään on omakohtaista kokemusta itsekin pakolaisena. Kysymys ja vastaus -sessiossa elokuvan jälkeen keskustelun sisältö kytkeytyi vahvasti ajankohtaiseen turvapaikanhakijoiden tilanteeseen.

Heti seuraavassa näytöksessä esille pääsi toinen festivaalien ulkomaisista päävieraista Barbet Schroeder. Iranilaissyntyisen sveitsiläisen ohjaajan filmografian taso on hänen Hollywoodissa 1990-luvulla tekemiensä liukuhihnatuotteiden ansiosta mennyt monelta elokuvan rakastajalta lähes tyystin ohi – myös kirjoittavalta toimittajalta.

Onnen kulissit (Reversal of Fortune, 1990) kertoo tosipohjaisen tarinan kohuasianajaja Alan Dershowitzin ja vaimonsa murhayrityksestä epäillyn seurapiirijulkkis Claus von Bülow’n yhteisistä vaiheista. Rooleja esittävät Ron Silver ja Jeremy Irons. Elokuva leipoo positiivista kuvaa Dershowitzista, jonka mainetta varjostavat von Bülow -tapauksen lisäksi toimiminen O.J. Simpsonin lakimiestiimissä ja äänekäs julkinen Israelin tukeminen. Schroeder nostaa elokuvassa esille erityisesti sen, että on olemassa aito syy sille, miksi von Bülow todettiin syyttömäksi, ja sen, että oikeuden on tarkoitus toimia niin, että ihminen pitää todistaa syylliseksi eikä syyttömäksi. Päinvastainen tilanne olisi mieletön, vaikka julkison intuitio sanoisi mitä.

Onnen kulissit on rehellisesti sanoen yllättävän onnistunut elokuva. Katsoja asettuu ohjaajan ansiosta positioon, johon hän ei luultavasti luonnostaan päätyisi. Syyllisyyttä tai syyttömyyttä ei silti hierota katsojan naamaan, vaan tämä velvoitetaan tekemään omat tulkintansa lopullisesta totuudesta.

Schroederin elokuva General Idi Amin Dada: A Self Portrait (General Idi Amin Dada: Autoportrait, 1974) käsitellään Avun aiemmassa artikkelissa.

Perjantain ja lauantain välisenä yönä Lapinsuussa pyöräytettiin käyntiin Baarikärpänen (Barfly, 1987) – Schroederin ohjaus Charles Bukowskin omaelämäkerrallisesta käsikirjoituksesta. Elokuva on silkkaa irrottelua, ja täysin logiikasta vapaa maailma ja räävittömät henkilöhahmot tekevät kokemuksesta yllättävän piristävän. Mickey Rourke ja Faye Dunaway ovat tietysti hurmaavia rappioalkoholistipariskuntana, ja koko bukowskilaisen konseptin räävittömyys on syystäkin legendaarista.

Ohjaaja Mahamat Saleh Haroun oli yksi tapahtuman päävieraista.

Kotimaiset kommunismin äärellä

A.J. Annilan ohjaama Ikitie (2017), sen päänäyttelijä Tommi Korpela ja hänen kokemuksensa Sodankylästä saavat myös tällä viikolla Apu-lehdessä oman artikkelinsa.

Ikitie kertoo rajun tarinan Jussi Ketolasta, joka muilutetaan rajan taakse Lapuan liikkeen toimesta. Sen jälkeen hän saa ojasta allikkoon joutuneena tuntea Neuvostoliiton hirmuteot. Valkoisen ja punaisen ideologian kilpailu siitä, kumpi loppujen lopuksi onnistuu tekemään suurempia rikoksia ihmisyyttä vastaan, tulee elokuvassa komeasti ilmi, vaikka Ikitie ei olekaan ehkä kuolematon mestariteos. Se on tavanomaisilla kaavoilla toteutettua valtavirtaelokuvaa mutta sellaista, joka kuitenkin hoitaa asiansa – onnistuu koskettamaan ja viihdyttämään.

Hieman absurdimman esiintymismuodon aihe otti kahdessa muussa näytöksessä.

Mikko Niskasen klassikko Lapualaismorsian (1967) on tarina Helsingin nuorista intellektuelleista, jotka tekevät Ylioppilasteatterin lavalla Lapualaisoopperaa ja ihailevat sosialismia. Kristiina Halkola, Kirsti Wallasvaara, Pekka Autiovuori ja kumppanit ovat yhä tänäkin päivänä riemastuttavia ilmestyksiä, ja elokuva on täysin kiistatta hauska sukupolvitulkinta.

Absurditeetissa pisimmän korren veti kuitenkin karaokenäytös, jossa festivaaleilla vieraina olleet Halkola ja Olavi Uusivirta hyppäsivät esilaulajien saappaisiin. Elokuva oli Kenen joukoissa seisot (2006). 1970-luvun vasemmistolaislauluista koostuva Jouko Aaltosen ohjaama dokumentti esitettiin jo toisen kerran ja sai jälleen yleisön hurmokseen. Niin sanotun punavihreän kuplan laulaessa yhdessä tuumin pienessä sievässä agitaatiolauluja, tilanne on niin pullollaan itseironiaa, että sirkusteltan seinät eivät meinaa pystyä sitä pidättelemään.

Sidse Babett Knudsen ja Tommi Korpela A.J. Annilan elokuvassa Ikitie (2017)
Julkaistu: 19.6.2018