Image

Yksin aina kaunihimpi



Yksin aina kaunihimpi

Kolumni | Samasta aiheesta voi tehdä kaksi erilaista levyä, tietää Samuli Knuuti.
Teksti Samuli Knuuti

Erolevyt ovat rockmusiikissa olleet aina Bob Dylanin Blood On The Tracksista (1975) asti suuria juttuja. Niillä hajonneen ihmissuhteen haavoittamat taiteilijat riisuvat naamionsa ja paljastavat sisimpänsä: me kuulemme, kuinka suru ja katkeruus ottavat toisistaan mittaa taiteen tatamilla, todistamme rakkauden suuruuden ja ihmisen pikkumaisuuden välistä taistelua.

Tämä mittelö jää tosin kovin säyseäksi Coldplayn kuudennella albumilla Ghost Stories, jonka on avoimesti kerrottu kuvastavan laulaja Chris Martinin tuntoja avioerostaan näyttelijä Gwyneth Paltrowin kanssa. Toki itse albumi on tämän hetken kenties suurimmalle rockyhtyeelle rohkea siirto: se on riisuttu, henkilökohtainen, liki hititön ja yllättävän elektroninen kuiskaus yhtyeeltä, jolta on totuttu odottamaan suuria eleitä ja neonvärejä.

Riisuessaan muka turhat krumeluurit säveltaiteensa ympäriltä Coldplay on kuitenkin päätynyt tilanteeseen, jossa heidän albuminsa heikoin lenkki on se ainoa jäljelle jäänyt – eli Chris Martin itse. Martin on tekstittäjänä aina paiskinut kosolti ylitöitä keksiäkseen ilmeisimmät tavat ilmaista itsestäänselvyydet, mutta Ghost Storiesilla hän jopa peittoaa itsensä. 

Jos Ghost Storiesin usein suloisia ja taitavia äänikudelmia (kuten vaikkapa enkelkuoroinen Always In My Head tai rytmikäs True Love) unohtuu kuuntelemaan niin että rekisteröi Martinin sanat, huomaa että tekstittäjänä miehellä on sielun kohdalla postikorttiteline: I love you so so much it hurts. I just got broken into two. Päätöskappaleella O Martin summaa rakkauden näin: ”a flock of birds, hovering above”. Siis vain lauma lintuja, eikä hänen mielikuvituksensa riitä edes erittelemään millaisia lintuja. 

Mutta tiedättekö mitä. Noin kaksi kolmasosaa Ghost Storiesista toimii elegisen komeasti. Coldplay on aina ollut melodisesti äärimmäisen lahjakas yhtye ja niin tälläkin kertaa, vaikka ilmavan elektronisista sovituksista vastaavatkin ydinperheen sijasta Paul Epworthin, Timbalandin, Aviciin ja Jon Hopkinsin kaltaiset konegurut. U2:n sijasta Coldplay lainaa tällä kertaa Bon Iveriltä, M83:lta, The XX:ltä. Eikä Martinkaan lopulta ärsytä. Hän käpertyy sovitusten alle hautomaan surujaan ja mutisemaan sydänsärkyisiä kliseitään, poplyriikan esperantoa. 

Sillä niin ne rakkaushuolet yleensä menevät ohi: karkkia syömällä ja itkuisia melodramaattisuuksia lausumalla. 

Siinä missä useat katsovat sokerihuurrettua kohokasta muistuttavan Coldplayn edustavan kaikkea mikä nykyrockissa on vialla, amerikkalainen blues-pop-soul-duo Black Keys on nähty pimeiden aikojen liki ainoana valopilkkuna. Mikä parasta, Dan Auerbachin ja Patrick Carneyn muodostama yhtye saavutti maineensa vasta kuudennella albumillaan Brothers (2010) – mitään yhden albumin hype-ihmeitä he eivät siis ole.

Ja kuinka ollakaan, myös heidän uusi albuminsa on eroalbumi. Mutta toisin kuin itsesäälin koko spektrin hallitseva Chris Martin, äkäinen uusiosinkku Dan Auerbach käyttää kaiken hänelle annetun tilan julistaakseen naisten petollisuutta, jota hän maistelee ja nauttii siemaus kerrallaan kuin hienointa etikaksi muuttunutta viiniä.

Ei siinä mitään, naisten kataluus on aina ollut bluesin perusteemoja, mutta Turn Blue on ihmeen pinnallinen ja laimea levy. Odotin, että se mouruaisi ja rymyäisi kuin White Stripesin (jonka hajoamisen on moni katsonut avanneen tien Black Keysin nousulle) albumit, hohkaisi pettymyksen ja pahantuulisuuden halvan ruisviskin tuoksuista tunnelmaa. Mutta ei. Käytännössä yhtyeen kolmanneksi jäseneksi nousseen Danger Mousen tuotanto on niin korrektia ja ilmastoitua, että kaikki kuulostaa enemmän ketjuhotellilta kuin torakkamotellilta. 

Blues on aina ammentanut voimansa kliseistä, mutta ilman tarpeellista raivoa kliseet vain pysyvät kliseinä. Kun Auerbach laulaa You can never find a soul that’s got no pain within / Just like you’ll never find a singer without that sin, ironista kyllä, hän on juuri julkaissut albumin, joka todistaa hänen omat säkeensä vääriksi.

Yhtäkkiä Coldplayn Ghost Stories alkaa kuulostaa entistäkin rohkeammalta ja omaperäiseltä levyltä. ■

Uuden Imagen voit lukea myös digilehtenä.

Julkaistu: 8.7.2014