Apu

Yhteinen sävel



Yhteinen sävel

Juha Itkonen: "Musiikin merkillinen kyky varastoida aikaa on aina kiehtonut minua. Tänä talvena olen miettinyt sitä tavallistakin enemmän. Syynä on Yle Teeman loistava Iskelmä-Suomi-sarja."
Teksti Apu-toimitus

Lapsena pidin Topi Sorsakoskea lahjakkaana säveltäjänä. Istuin Saab 99:n takapenkillä jossain nelostiellä. Ajoimme kohti Yllästä, Besame Mucho soi autoradiossa. Kun kasetin a-puoli oli pyörinyt loppuun, käännettiin puolta. Kun b-puolikin oli kuunneltu, aloitettiin

uudestaan alusta.

Olisin mieluummin kuunnellut Bon Jovia. Toisaalta Topi oli parempi kuin Julio Igle­sias, toinen isän c-kaseteista ja siis tarjolla olleista vaihtoehdoista. Sitä paitsi Topi parani kuuntelukertojen myötä. Kappaleet tarttuivat päähän, niitä teki mieli laulaa.

Lauloinkin. Muistaakseni lauloimme yhdessä, minä, isä ja pikkuveli, ja isän vaatimattomat laulutaidot tekivät musiikista jokseenkin epävireistä. Yhteinen suosikkikappaleemme oli Kirje. Erityisesti minua miellytti eräs tietty kohta siinä, tapa jolla kertosäe sulavasti kiemurteli esiin säkeistön alta. Ja niin tässä vielä kai vois, noutaa vanhan kitaran pois.

Bon Jovin Slippery When Wet -levyllä ei ollut sellaisia kohtia. Ei myöskään Kissillä, Waspilla, Dingolla eikä Iron Maidenilla. Topi Sorsakosken sävellyksissä oli jotain erilaista – jotain, joka osui aavistuksen uuteen paikkaan silloin noin kaksitoistavuotiaassa sydämessäni.

Totuus on luonnollisesti kauan sitten selvinnyt. Itse asiassa tuntuu erikoiselta, että olisin edes vuonna 1987 voinut kuvitella kappaleita alkuperäisteoksiksi. Millaisessa kuplassa oikein olin kasvanut? Mikseivät vanhempani kertoneet minulle? Miksei asiasta koskaan puhuttu?

Oli miten oli, muistikuva on elävä. Jos laitan Besame Muchon soimaan nyt, palaan ajassa saman tien 25 vuotta taaksepäin.

Niin palaa luultavasti moni muukin. Wikipedia kertoo levyn myyneen aikanaan triplaplatinaa, 156 605 kappaletta. Se oli yhden aikakauden soundtrack yhdessä pohjoisessa maassa, koko kansakuntaa yhdistänyt sävel. Miehet ja naiset, maalaiset ja kaupunkilaiset, herrat, kaupparatsut ja duunarit – kaikki kuuntelivat Topia. Autojen takapenkeillä istuskellessaan myös lapset altistuivat Sorsakoskelle. Ääni oli kaikkialla, sitä ei päässyt pakoon kuin muuttamalla maasta.

Neljännesvuosisata myöhemmin 80-luku on kadonnut. Sitä maailmaa ei enää ole, ei oikeastaan niitä ihmisiäkään. Autoja ajaneet nelikymppiset miehet ovat eläkeläisiä, takapenkeillä istuneet lapset varhaisessa keski-iässä. Musiikki sen sijaan on tallessa, Besa­me Mucho on muuttumaton, ja siksi sen kuunteleminen nyt johdattaa ajatukseni nousukauden viimeisiin vuosiin, neonväristen toppatakkien ja tupsupipojen keskelle. Kerran ajankohtainen ääni on kutsu menneisyyteen.

Musiikin merkillinen kyky varastoida aikaa on aina kiehtonut minua. Tänä talvena olen miettinyt sitä tavallistakin enemmän. Syynä on Yle Teeman loistava Iskelmä-Suomi-sarja, pitkä ja polveileva aikamatka maamme lähihistoriaan ja kansakunnan kollektiiviseen tajuntaan. Loppupuolen jaksoja on vielä nähtävillä Yle Areenassa, eikä sarjan uusintaa todennäköisesti tarvitse odottaa pitkään.

Kyse ei suinkaan ole pelkästään musiikista. Keskipisteessä ovat toki artistit, säveltäjät ja sanoittajat, heidän usein kosteat ja traagisetkin kohtalonsa. Silti taustalla väreilee koko ajan laajempi panoraama, kuva jatkuvasti muuttuvasta ja viidessäkymmenessä vuodessa valtavasti muuttuneesta Suomesta. Pienistä ja yksilöllisistä tarinoista kasvaa suuri ja yhteinen.

En ole erityisen altis kansalliselle paatokselle, mutta Iskelmä-Suomea katsoessani olen kyllä tuntenut itseni vahvasti suomalaiseksi. Olen jopa kokenut jonkinlaista ylpeyttä tajutessani, miten paljon hienoa musiikkia täällä on tehty. Säveltäähän Topi ei osannut, mutta oli hän kyllä pirunmoinen laulaja. Agents taas on yhä valtavan tyylitajuinen bändi. Saabin takapenkillä olin hyvässä seurassa.

Julkaistu: 4.4.2013