Image

Yhteinen sairaskertomus

Yhteinen sairaskertomus

Phantom Thread -elokuva toi Katja Kalliolle mieleen hieman maistaneen presidentti Kekkosen.
Teksti Katja Kallio
Kuvat Anja Reponen
Mainos

Tarina kertoo, että kun kuningatar Elisabet vieraili Suomessa 70-luvulla, presidentti Kekkonen vei hänet lounastamaan ulkosalle. Metsälounaalla joku seurueesta ojensi presidentille lahjan, ja sen sijaan että olisi kiittänyt, hiukan maistissa ollut Kekkonen mulkaisi lahjan antajaa ja tokaisi: ”Mitä sä oikein yrität?”

Nämä epäkohteliaat, epäluuloiset sanat muistuivat mieleeni nähdessäni Paul Thomas Andersonin uutuuselokuvan Phantom Thread, sillä tajusin, että suhtaudun Andersonin töihin tismalleen samoin.

Phantom Thread kertoo sodanjälkeisen Lontoon vaatesuunnittelijasta Reynolds Woodcockista (Daniel Day-Lewis), kaavoihinsa kangistuneesta miehestä, joka tulee toimeen vain yhtä kolean sisarensa kanssa, mutta joka loihtiakseen luomuksiaan tarvitsee hullaantumista malliinsa. Woodcockin täydellisesti orkestroitu elämä mullistuu, kun siihen kompuroi ranskalainen Alma (lu-moava Vicky Krieps), joka ei suostukaan äänettömäksi ja näkymättömäksi muusaksi. Alkaa häijy, vaaralliseksi äityvä kamppailu Woodcockin sielusta ja ruumiista.

Andersonia palkitumpi tai ylistetympi elokuva-ohjaaja ei oikein enää voi olla. Magnolia on kulttielokuva, öljydraama There Will Be Blood taas joka toisen kriitikon valinta vuoden 2007 parhaaksi elokuvaksi. Boogie Nights, Mestari, jopa Punch-Drunk Love ja Inherent Vice ovat kaikki joko arvostettuja tai muuten vain palvottuja elokuvia.

Kaikkia niitä en ole inhonnut, mutta ainoastakaan en ole pitänyt. Mielikuvani Andersonin maailmasta on se, että Joaquin Phoenix ja Philip Seymour Hoffman irvistelevät menemään ja tekevät kaikenlaista överiä julmuuden ja vallankäytön saralla, ja musiikista päätellen tämä on sitten jotenkin hauskaa.

Tosiasiassa Anderson on äärimmäisen tarkka kuvien ja äänten sommittelija, joka kuvaa armotta ihmisen inhottavuutta. Juuri muuta hän ei kuvaakaan, ja niinpä hänen satiirikonluontonsa on eräänlaisen humoristin maineesta huolimatta aika pilkallinen ja pessimistinen. Phantom Thread on täysin tunnistettavasti hänen teoksensa, ja sittenkin pidin siitä enemmän kuin mistään muusta hänen elokuvastaan.

Phantom Threadissa Anderson näyttää kotoista vallankäyttöä kahlehditussa tunneympäristössä, ja kenties siksi erityisen taitavasti. Pikkuruiset eleet riittävät, kun mittanauhalla mitataan antamista ja ottamista, reviiriä ja sen ylitystä. Toisen ruokahalun kommentoiminen tai tuijotuskilpailun voittaminen saattaa johtaa rakasteluun, mutta rangaistus liian lähelle tunkemisesta pannaan toimeen jo seuraavana aamuna. Yllätysillallinen tai paahtoleivän voitelu muuttuukin henkilökohtaiseksi hyökkäykseksi, ja toisen selkärankaa murretaan pienin ja suurin konstein. Vähitellen niin sanottu rakkaus muuttuu yhteiseksi sairaskertomukseksi, ja kipu on se aavelanka, jolla pariskunta ommellaan toisiinsa tiukasti kiinni. Tämän kuvaamisessa Anderson on sellainen virtuoosi, että ihan itkettää.

Ongelma on tämä: viritettyään henkilöhahmonsa äärimmilleen Anderson tekee aina saman tempun. Hän päästää hahmon irti nuolen lailla, ei kohti napakymppiä vaan yllättäen kohtisuoraan taivaaseen tai päin seinää. Holtittomassa syöksyssä ja vailla paimennusta hahmot ja heidän touhunsa muuttuvat yhtäkkiä sekopäisiksi ja tönäisevät elokuvan radaltaan. Kun Anderson lystää, hän osaa ampua hahmonsa napakymppiinkin, esimerkiksi suoraan läpi rakastetun sydämestä. Aika usein häntä silti lystää enemmän yliampuminen ja siitä syntyvä hirviömäisyys. Sitten hän naureskelee päälle.

”Mitä sä oikein yrität” sisältää epäilyksen siitä, että tässä ollaan nyt tekemässä jotakin muuta kuin miltä näyttää. Kukaan muu ei näytä epäilevän Andersonin tekemisiä. Vain minä olen myrtynyt kuin känninen Kekkonen metsässä. Miksi? Koska en luota ihmiseen, joka naureskelee kädet taskussa nakattuaan toiset oman onnensa nojaan, olkoonkin, että ne kaikki olivat kusipäitä.

Pulma saattaa olla sekin, että olen vähän totinen torven-soittaja, jota ärsyttää vakaville asioille naureskelu, enkä tykkää, kun tätä tosiseikkaa hierotaan naamaani.

Tarina ei kerro, minkä vastauksen Kekkonen metsässä sai. Minulle Anderson voisi vastata: ”Saada sinut suhtautumaan tähän koko paskaan vähän vähemmän juhlallisesti.” Eikä käy kieltäminen, että sen lahjan tarpeessa saatan vaikka ollakin.

Julkaistu: 1.3.2018