Apu

X-sukupolven kokemuksista kirjan kirjoittanut Asta Leppä: "Ei sellaisesta kukaan välittänyt, nykyään tehtäisiin lastensuojeluilmoituksia”

X-sukupolven kokemuksista kirjan kirjoittanut Asta Leppä: "Ei sellaisesta kukaan välittänyt, nykyään tehtäisiin lastensuojeluilmoituksia”
Toimittaja-kirjailija Asta Leppä on kokenut puolison kuoleman, yksihuoltajuuden ja pitkäkestoisen köyhyyden. Huono-osaisuuden taustatekijöiden ymmärtämisestä on tullut hänelle ammatillinen valtti. Nyt hän on kirjoittanut kirjan kokemuksistaan vuosina 1961–1980 syntyneen sukupolvi X:n edustajana.
Julkaistu: 16.8.2022

Asta Leppä edustaa sukupolvea, joka on ehtinyt nähdä monet suomalaisen yhteiskunnalliset rakenteet juuri ennen niiden murentumista. Yksi niistä oli yhtenäiskulttuuriksikin kutsuttu aika, jolloin kaikki elivät kutakuinkin samaa elämää.

Näennäisen yhtenäisyyden alla aika oli Astan lapsuudessa 1970-luvulla identiteettipoliittisesti kahtiajakautunutta. Aatteet jakoivat arkea punakauppoihin ja sinikauppoihin. Jotkin Astan ystävistä asuivat tasakattoisissa omakotitaloissa, joiden pihalla oli seitsenmetrinen uima-allas. Toiset, kuten Asta itse, tulivat ylöspäin pyrkivistä työläis- tai yrittäjäperheistä.

– Silti kävimme kaikki suunnilleen samoissa paikoissa ja katsoimme samat ohjelmat. Säästimme viikkorahoista, jotta pääsimme hevostalleille puoleksi tunniksi jonkin konin selkään talutettavaksi. Sitten sanoimme harrastavamme ratsastusta. Elämä oli kaikilla aika tasapaksua.

"Suomi on ollut isovanhempieni aikaan vielä kehitysmaa, jossa ihmisillä ei ollut kenkiä."
Asta Leppä

Asta oli myös viimeisiä toimittajia, jotka pääsivät kokemaan vakituisen työpaikan ilot media-alalla, joka vielä ennen vuosituhannen vaihdetta eli kultavuosiaan.

– Lähdin Raisiosta ovet paukkuen. Olin sanonut äidilleni, että minä en voi hengittää kuin Helsingissä.

Nuori nainen opiskeli yhteiskuntatieteitä Tampereen yliopistossa ja sai vakituisen työpaikan Anna-lehdestä 24-vuotiaana. Vuosi oli 1989. Kun Suomi vajosi 1990-luvun massatyöttömyyteen ja lamaan, Asta istui työpaikkansa turvin vihreällä oksalla. Hän kirjoitti yhteiskunnasta, taiteilijoista ja elokuvasta. Mitenkään erikoista ei ollut tulla lennätetyksi ykkösluokassa toiselle puolelle Eurooppaa haastattelemaan aikansa suuria filmitähtiä, kuten Jack Nicholsonia.

– En silloin nähnyt kunnolla ankeutta, jossa suuri osa suomalaisista eli. Minä olin omissa sfääreissäni, kuin lasipallon alla. En nähnyt toisia ihmisiä muuten kuin jossakin älyllisessä mielessä, kirjoittaessani heistä juttuja. En pystynyt samastumaan.

Asta Leppä lähti kotikaupungistaan Raisiosta nuorena ovet paukkuen. Hän palasi kaupunkiin takaisin, kun kaipasi kokemansa menetyksen myötä elämäänsä turvallisuutta.

Sukupolvikokemusta sanoittamassa

Meni pitkään, ennen kuin Asta ymmärsi olleensa aikansa lapsi, kuuluvansa sukupolveen. Juuri ilmestyneessä kirjassaan Aivan äksänä – Kun huomasin kuuluvani sukupolveen hän kirjoittaa auki monia X-sukupolvelle eli vuosien 1961–1980 aikana syntyneelle tuttuja kokemuksia. Yksi niistä on nykyajan mittapuulla tarkisteltuna kauhistuttavan vapaa lapsuus.

– Kun kerron pojille lapsuudestani, he ovat ihan monttu auki. Ihmettelevät, että saitteko tosiaan tehdä nuotioita tuohon takametsään. Eihän sellaisesta silloin kukaan välittänyt, se oli niin eri aikaa. Nykyään meistä kaikista tehtäisiin lastensuojeluilmoituksia. Jos ajattelee siitäkin kauemmas, niin Suomi on ollut isovanhempieni aikaan vielä kehitysmaa, jossa ihmisillä ei ollut kenkiä.

Myös 90-luvun lama on todellinen sukupolvikokemus. Suomessa oli massatyöttömyyttä, kahden asunnon loukkuja, yleislakko ja lapsiperheköyhyyttä. Mutta ei Astallakaan oikeasti hyvin mennyt lasipallonsa sisällä. Opiskeluaikana alkanut syömishäiriö kesti yhteensä viisitoista vuotta. Pitkään kestänyt aliravitsemus heikensi kuulon, näön, hampaat ja hapersi luut.

– Ketuttaa, että tuhlasin niin monta vuotta moiseen ikävyyteen, joka tuhosi minua pysyvästi. Kihisin itseni kanssa viisitoista vuotta. Se kesti siihen saakka, että kaikeksi hämmästyksekseni tulin raskaaksi. Silloin minulle tuli huolehdittavaksi toinen ihminen, joka oli itselleni tärkeämpi kuin minä itse.

"Ihmisellä on kumma taipumus, että kun hän menee tarpeeksi rikki, omat juuret alkavat vetää puolensa, olivat ne millaiset tahansa."
Asta Leppä

Lopullisesti lasipallon räjäytti lasten isän tapaturmainen kuolema auto-onnettomuudessa. Avioliitto oli solmittu salamarakastumisen huumassa, mutta itse yhdessäoloa painoi muun muassa yhdessä hankitun kodin kosteusvaurio, josta käytiin rakennuttajan kanssa oikeutta lopulta seitsemän vuotta. Kaksi lasta saanut pari oli jo päättänyt erota ja avioeroprosessi oli vireillä, kun kuolema erotti heidät lopullisesti. Asta päätyi yllättävään ratkaisuun. Hän irtisanoutui työpaikastaan ja muutti Helsingistä takaisin Raisioon.

– Se tuntui siinä tilanteessa turvalliselta. Ihmisellä on kumma taipumus, että kun hän menee tarpeeksi rikki, omat juuret alkavat vetää puolensa, olivat ne millaiset tahansa. Olin ehkä lähtenyt ovet paukkuen, mutta siinä kohtaa huomasin, että poissaoloni aikana vain pintajuuret olivat katkenneet. Pääjuuri oli jäänyt tänne.

– Siis Raisioon, jota pidetään Suomen rumimpana kaupunkina, Asta päivittelee.

Helsingin keskustan Stockmannin kemikaaliosaston kanta-asiakkuus oli historiaa. Asta kirjoitti freelancerina kolumneja, juttuja, kirjoja ja esseitä. Pienituloinen perhe eli penniä venyttäen. Raisiossa se ei aluksi oikeastaan haitannut. Kumpikaan pojista ei harrastanut mitään ja luontopoluilla sai kävellä maksutta. Viikon kohokohta oli, kun kolmikko kävi munkkikahvilla paikallisessa leipomossa. Rahojen niukkuus iski kasvoille vasta, kun toinen pojista alkoi harrastaa hiihtoa.

– Silloin kaikki rahat menivät monoihin, suksiin ja kisamatkoihin. En ostanut vuosiin itselleni vaatteita, meikkejä tai käynyt kampaajalla. Ostin itselleni Lidlistä sukkia, alusvaatteita ja ehkä jotkut urheilutossut, siinä se.

Suuntautuminen toisiin auttoi masennukseen

Käännekohta näköalattoman tuntuisessa elämässä oli, kun Asta sai kutsun Tampereen yliopiston professori Juho Saaren vetämään Kaksi Suomea – kasvaako eriarvoisuus -ryhmään ja oli sen jäsenenä vuosina 2015–2017. Ryhmä koostui tutkijoista, toimittajista ja taiteilijoista. Tutkijat tuottivat tutkimuksia, toimittajat kirjoittivat eriarvoisuudesta niihin pohjaten, ja taiteilijat herättelivät ihmisiä keskustelemaan aiheista.

– Olen kyllästynyt nykyiseen psykologian ylivaltaan kaikessa ajattelussa. Vai onko se Suomessa tapahtunut amerikkalaistuminen, joka on saanut meidät ajattelemaan, että ympäristön ja yhteiskunnallisten rakenteiden merkitys ihmisen elämänkaaressa olisi häviävän pieni. Ihminen etsii aina syytä itsestään. Sitten luetaan niitä self-helpejä, jotka käyvät kaupaksi järjettömissä määrin.

Kun Asta nyt katsoo elämäänsä taaksepäin, hän ymmärtää olleensa vakavasti masentunut monta vuotta. Hän laski tarkkaan jokaisen sentin, eli pientä elämää ja oli epämääräisesti ahdistunut. Vasta tutkimustieto ja ryhmän mukanaan tuomat kohtaamiset ihmisten kanssa antoi hänelle välineitä sanottaa omaa tilannettaan ja asemoida itsensä nykyisessä yhteiskunnassa.

"Haastattelin työttömiä ja huomasin, että miltei aina heillä oli jokin taustatekijä, joka vaikutti työttömyyteen."
Asta Leppä

– Minulle se oli miljoona kertaa parempi terapiamuoto, kuin että olisin mennyt terapeutille juttelemaan, kuinka minua nyt asiat painavat. Huomasin, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat ihan oikeasti köyhiä ja huono-osaisia. Minulla on itse asiassa asiat ihan hyvin. Pahanolontunteiden hälveneminen oli vain mukava sivuvaikutus.

Myöhemmin Asta profiloitui köyhyyden ja eriarvoisuuden asiantuntijaksi ja toimitti Ylelle podcast-sarjan Asta Leppä ja köyhä Suomi. Syksyllä häneltä alkaa uusi podcast-sarja Surujen Suomi, joka käsittelee erilaisista mielenterveysongelmista kärsivien ihmisten elämää.

– Haastattelin työttömiä ja huomasin, että miltei aina heillä oli jokin taustatekijä, joka vaikutti työttömyyteen. Krooninen sairaus, masennus, monen lapsen yksinhuoltajuus tai syrjityksi tuleminen. Asiat eivät ole niin yksiselitteisiä, että on se nyt kumma, kun marjatiloille ei saada suomalaista työvoimaa. Työhön vaikuttavat juuri ne rakenteet. Kun kaikesta tehdään yksilön psykologiaa, niitä ei nähdä.

Astaa itseään auttoi suuntautuminen toisiin ihmisiin, heidän kuuntelemisensa ja kohtaamisensa, jonkinlainen auttaminenkin.

– Joskus luin, että mitä enemmän ihminen käyttää sanaa ”minä”, sitä masentuneempi hän on. Ja mitä enemmän katselee itseään peilistä, sitä enemmän on ulkonäköön liittyviä ongelmia. Juhlapuhetasolla puhutaan yhteisöllisyyden rapautumisesta, mutta käytännössä se on juuri tätä. Kun rakenteet häipyvät mielestä ja kanssaihmisten todellinen kohtaaminen elämästä, samalla katoaa yhteisöllisyys.

Asta Leppä on ollut 17 vuotta sinkku. Jos jonkun kanssa kemiat natsaavat, hän on valmis parisuhteeseen. Jos ei, elämä menettelee yksinkin.

Tinder on jo ladattu

Tällä hetkellä Asta elää Raisiossa saranavaihetta. Vanhempi poika on jo muuttanut pois kotona ja nuorempi käy armeijaa. Omasta elämästä on ehtinyt vierähtää sinkkuna jo seitsemäntoista vuotta. Tinder on jo ladattu, vaikka välillä Asta miettii, etsivätkö hänen ikäisensä miehet sieltä koiraa vai ihmistä.

– Esittelytekstissäni sanotaan, että haaveeni on matkustaa Kiotoon ja Yosemiteen, kenties sinun kanssasi, Asta nauraa räkättää.

– Ai kauheata, mitähän ne ukotkin siellä ajattelevat!

Seitsemäntoista vuotta tuntuu hänestä itsestäänkin valtavan pitkältä ajalta. Asta ei vain muista hetkeä, jolloin hän olisi lähettänyt itse jollekin miehelle merkitsevän katseen. Sellaisen, jossa pupillit ovat hieman laajentuneet ihastuksesta.

– En ole kyllä itsekään sellaisia katseita saanut, tai ainakaan en ole ymmärtänyt saaneeni. Toisaalta olen viettänyt kaiken vapaa-aikani pitkälti metsässä hiihtämässä. Kuka minua siellä olisi katsellut pupillit laajentuneina, oravako?

Matkustus sinänsä on Astalle rakasta puuhaa, kävihän hän nuorempana esimerkiksi Arizonan erämaassa. Hän halusi kokea, miltä tuntuu ratsastaa Lucky Luke -tyyliin hevosella auringonlaskuun ja katsella, kun jättikaktusten siluetit heijastuvat hiekkaan ilta-auringon valossa.

– Nyt minusta olisi hauskaa mennä Kiotoon kylpemään niin, että bambut naksuvat taustalla. Mutta jos siihen ei löydy sopivaa seuraa, niin menen yksin. Keräilen pennoset kasaan ja lähden vaan.

Asta Leppä

  • Syntynyt: 10.9.1965 Turussa.
  • Ura: Yhteiskuntatieteiden maisteri. Työskentelee vapaana toimittajana, kolumnistina ja tietokirjailijana.
  • Perhe: Kaksi aikuista poikaa.
  • Ajankohtaista: Juuri julkaistu viides kirja Aivan äksänä – Kun huomasin kuuluvani sukupolveen. Surujen Suomi -podcast alkaa Ylellä syksyllä lokakuun vaihteessa.

7 kommenttia