Harmaantuneen ja kapeaharteisen miehen silmissä on huolestunut katse. Se on kaikille tuttu. Hän näyttää syylliseltä tavalla, johon vain syyttömänä syytetty mies pystyy. Woody Allen on juuri sellainen kuin kuvissa, tai elokuvissa.
”Voin oikein hyvin”, hän sanoo, ja kenties se on totta. ”Ei stressiä, ei jet lagia.”
Yritetään uskoa. Mutta jos uudesta elokuvasta jotain voi päätellä, Allenin mieliala on tosiaan nousussa.
Hänen edellinen elokuvansa You Will Meet a Tall Dark Stranger oli komedia mutta fatalistiselta asenteeltaan tekijänsäkin tuotannossa erityisen kolkko. Sen henkilöt olivat toinen toistaan pahempia pyrkyreitä tai hyväuskoisia hölmöjä. Elokuvan nimi viittasi vääjäämättömään kohtaamiseen viikatemiehen kanssa.
Uusi, Cannesissa ensi-iltansa saanut Midnight in Paris on paluu Allenin kulta-aikojen tyyliin. Päähenkilö on amerikkalainen elokuvakäsikirjoittaja, idealisti ja neurootikko, joka pitää omaa työtään arvottomana. Gil haluaisi olla joku muu, tai ehkä toisessa ajassa.
Gil on taivaanrannan maalari ja Allenin omakuva. Ei väliä, että roolia esittää nuori, vaalea ja urheilullinen Owen Wilson. Elokuvan kauniissa, Van Goghiin viittaavassa öljyvärimaalatussa julisteessakin Wilson-hahmo on saatu näyttämään allenmaiselta. Mieheltä, joka on itseään pienempi.
”Olisin ehdottomasti näytellyt roolin itse, jos olisin nuorempi. Enää en voi. Ei tässä iässä voi näytellä romanttisen kiinnostuksen kohdetta.”
Ennen kaikkea Gil etsii rakkautta. Siitä on ollut kyse Allenin parhaissa elokuvissa, ja julkiset vaikeudet rakkaudessa ovat tehneet hänen elämästään pahimmillaan helvettiä. Ei ole helppoa olla 75-vuotias mies, joka tunnetaan pintajulkisuudessa siitä, että meni naimisiin ex-vaimonsa ottotyttären, 34 vuotta itseään nuoremman naisen kanssa.
”Elämä on kovaa, raakaa ja traagista. Aina haluaisi olla toisaalla”, Allen huokaisten kuvailee elokuvansa tausta-ajatusta.
Kaikessa herkullisessa kepeydessään ja ilmavuudessaan Midnight in Parisia voi pitää myös tilintekona. Mies jolla ei ole vuosikymmeniin ollut illuusioita kertoo, millaista on pakenemisen kaipuu.
Mitä newyorkinjuutalaisuuden perikuva näkee Pariisissa? Unelmia, haaveita ja fantasiaa – ja sitten kieltää ne. Kuten Vicky Cristina Barcelonassa, Allen lähestyy kaupunkia tahallisen turistimaisesta kulmasta. Midnight in Paris alkaa postikorttikuvien sarjalla, jonka ironisuus on niin ilmiselvää, että melkein naurattaa.
Pariisissa lomaileva, naiivi Gil näkee miljöön juuri tällaisena. Hänellä on kaunis tyttöystävä ja tällä matkan kustantaneet vanhemmat, joiden konservatiiviset ja amerikkakeskeiset arvot ovat vastavoima Gilin taiteelliselle sielulle. Kun yhteenotot pahenevat, hän lähtee yksin yölliselle kävelylle ja päätyy keskiyön kellojen soidessa 1920-luvulle. Moderni amerikkalainen kohtaa idolinsa, F. Scott Fitzgeraldin, Ernest Hemingwayn ja Pablo Picasson. Koomisin hahmoista on Adrien Brodyn laveasti tyylittelemä Salvador Dalí. Kathy Bates on maskuliininen Gertrude Stein ja Marion Cotillard liukasliikkeinen muusa Adriana, johon Gil iskee silmänsä.
Lopulta Gilin ihannoima suurten taiteilijoiden kulta-aika paljastuu kuplaksi, ja sen eläjät haikailevat omiin fantasia-aikoihinsa, belle époqueen tai renessanssiin. Allen lyö haaveet läskiksi.
”Nostalgia ja kaukokaipuu ovat taipumuksia, jotka vain pahenevat iän myötä. Olisinpa elänyt silloin, asuisinpa Lontoossa tai Pariisissa tai Afrikassa. Tosiasiassa se ei ole koskaan parempaa. Maailma on kaikkialla kova.”
Hän puhuu kuin opettaja, joka joutuu kertomaan lapsille totuuden.
”Sitä voi haaveilla, että kunpa olisin syntynyt 1920-luvun New Yorkiin. Jos tarkkailee lähempää, mikään ei ollut paremmin. Lapset kuolivat tai vammautuivat polioon, tuberkuloosiin ei ollut parannuskeinoa, kuppa tarttui ja tappoi. Nostalgikolle mieleen tulevat vain hevosvaunut ja samppanja. Belle époquen Pariisissa voisi korkeintaan käydä lounaalla.”
Midnight in Parisin lähin vertauskohde Allenin tuotannossa on Kairon purppuraruusu, jonka hän on maininnut omaksi suosikikseen. Kumpikin pohtii ikuisuuskysymystä: ollapa joku muu. Kairon purppuraruusussa paetaan valkokankaan hömppäfantasiaan 1930-luvun laman kurjuudesta.
Allen sanoo, ettei voi välttää nostalgiaa, vaikka äärirationaalisena kuinka haluaisi.
”Kävelen New Yorkissa kadulla ja näen ravintolan. Muistan, että voi, tässä oli kerran pikku puoti, josta ostin lapsena lelun. Muistan, kuinka menin kotiin ja leikin sillä. Lapsuuteni näyttää niin mukavalta.”
Allen katsoo alaspäin. Hänen lapsuudenkodissaan vanhemmat riitelivät alituiseen. Äiti oli ankara ja äkkipikainen.
”Kun ajattelen asiaa tarkemmin, muistan, kuinka kivuliasta aikaa se oli. Nostalgia on ansa.”
Yhdelläkään komediaelokuvien tekijällä ei ole ollut niin pitkää ja menestyksekästä uraa kuin Allenilla, eikä yksikään toinen ohjaaja ole niin tunnistettava, tutkija David Thomson on havainnoinut.
Myytyään vitsejä lehtiin 1950-luvulla ja tehtyään isolle yleisölle stand upia sekä teatteria seuraavalla vuosikymmenellä Woody Allen pääsi elokuva-alalle ja löysi oman tyylinsä saman tien. Ota rahat ja juokse, Unikeko ja muut varhaiskomediat olivat hieman enemmän slapstickiä ja törmäilyä. Useimpien suosikit Allenin tuotannosta sijoittuvat kuitenkin 1970-luvun puolivälistä 1980-luvun puoliväliin. Silloin syntyivät muun muassa modernin romanttisen komedian virstanpylväs Annie Hall, intellektuelli-Allenin nokkelin veto Manhattan ja palkintoja kerännyt Hannah ja sisaret.
Allenin omat elokuvantekijäsuosikit ovat eurooppalaisia: Ingmar Bergman ja Federico Fellini. Jälkimmäiselle kumartavat showbisnes-kolmiodraama Stardust Memories ja omiin nuoruusvuosiin palaava Radio Days.
Ennen kaikkea, eikä edes niin salaa, hän on halunnut olla Yhdysvaltojen Ingmar Bergman. Vaikka Allen tunnetaan koomikkona ja Bergman ankarien draamojen ohjaajana, yhdistää heitä elämän kovien eksistentialististen kysymysten esittäminen. Allenin omaksuman uskonnottoman elämänasenteen pinnan alla on aina pelko ja epätoivo.
Kun ruotsalainen maestro kuoli vuonna 2007, muistokirjoituksen ”elinaikani suurimmalle elokuvantekijälle” New York Timesiin laati Allen. Tyylilaji oli poikkeuksellinen. Kerrankin Allen imarteli ja ylisti – vaikka pahoitteli, ettei ollut käynyt Bergmanin Fårön saarella, koska arkaili lentää pienellä lentokoneella Venäjän rajalle paikkaan, jossa tarjoillaan vain jugurttia.
”Hän ei voinut vaikuttaa minuun, koska hän oli nero ja minä en ole nero ja neroutta ei voi oppia, eikä sen taikaa siirtää toiselle”, kirjoitti Allen, jonka Syyskuu on mitä ilmeisin Bergman-pastissi – ja sellaisena nimenomaan harhalaukaus liioittelevassa tummuudessaan.
Kuten Bergmanilla, Allenin elokuvissa näkyvät hänen oman elämänsä muutokset. Ensin niissä seikkaili poikamies, sitten hämmentynyt aviomies. Perheet tulivat kuvaan 1980-luvulla.
Lasten saaminen onkin elämän suurin muutos, ohjaaja sanoo.
”Vasta isyyden kysymykset syöksevät miehen todelliseen maailmaan. Kun pitää kasvattaa lapset, kohdata heidän ongelmansa koulussa ja toisten parissa, tajuaa, että he ovat sinun vastuusi. Se vasta todella rajoittaa.”
Allenin uusia ja vanhoja elokuvia on vaikea vertailla. Paradoksaalisesti se johtuu myös siitä, että ne ovat niin samanlaisia. Tuoreimmissa hämää, kuinka vanhanaikaisia ne ovat. Tuttujen tähtien näkeminen usein niin sulkeutuneessa Allen-maailmassa voi olla ongelma. Toisaalta ei ympäröivä maailmakaan kauheasti muutu: Whatever Works kuvattiin käsikirjoituksesta, joka oli kirjoitettu yli 30 vuotta aiemmin ja jätetty odottamaan.
Ehkä Allenin uusistakin parhaat – kuten Midnight in Paris – saisivat ylistävän vastaanoton, jos ne olisi ohjannut joku muu. Ehkä 42 pitkää elokuvaa tehneen mestarin ongelma on, että itseä on enää vaikea ylittää.
Toisaalta kukaan muu maailmassa – paitsi ehkä Lars von Trier – ei saa elokuviinsa niin nimekkäitä näyttelijöitä niin pienellä rahalla. Allenille tullaan töihin kunnianhimosta, vaikka esimerkiksi Oscar-palkintoja hänen elokuvistaan ei kauhean usein heru.
Jos Allen halutaan nähdä jääräpäänä, joka ei suostu uudistumaan, helpoin näkemystä tukeva anekdootti ovat hänen elokuviensa alkutekstit. 1970-luvun lopulta alkaen niistä jokaisessa krediitit on kirjoitettu mustaa taustaa vasten Windsor-kirjaintyypillä. Taustalla soi big band jazz. Tietysti näin alkaa myös Midnight in Paris – ennen kuin musiikki vaihtuu mitä imelimpään chansoniin.
Käsikirjoittaminen on silti kovaa työtä.
”Aloitin kirjoittamalla televisioon. Ohjelma tuli kerran viikossa, lauantai-iltana, ja esitettiin suorana. Tulin töihin maanantaiaamuna ja istuin kirjoituskoneen ääreen. Ei siinä voinut muusaa odotella. Oli pakko. Opettelin istumaan, miettimään ja kirjoittamaan.”
Allenin käsikirjoitukset ovat tarkkoja suunnitelmia. Repliikkejä ei improvisoida. Kuvausten alla ei ole harjoituksia; näyttelijät tulevat melkein kirjaimellisesti suoraan kameran eteen. Useimpia hän ei edes tapaa sitä ennen, vaan on valinnut heidät rooleihin aiempien elokuvien perusteella.
Leikkausvaihe on luku erikseen. Paljon jää pois ja tarinan muoto voi muuttua ratkaisevasti. You Will Meet a Tall Dark Strangerista saksittiin Antonio Banderasin rooli melkein olemattomiin, mistä näyttelijä suuttui niin, ettei tullut ensi-iltaan. Annie Hall oli alun perin murhatarina, josta Allen keksi romanttisen komedian vasta leikkauspöydällä. Dekkarielementit Allen viilasi uudeksi käsikirjoitukseksi, Manhattanin murhamysteeriksi 15 vuotta myöhemmin. Erikoisin tapaus saattaa kuitenkin olla Sisäkuvia, jota koostaessaan auteur ynnäsi, ettei elokuva toimi. Hän kuvasi sen kokonaan uudelleen, eri näyttelijöillä. Muun muassa Christopher Walken ja Sam Shepard jäivät tyystin ulos. Allenin pelkistetty tyyli syntyy siitä, että henkilöohjaajana hän on ehdoton minimalisti. Näyttelijät eivät saa luettavakseen edes koko käsikirjoitusta, ainoastaan omat kohtauksensa.
”Woodyn tapa ohjata on hyvin vanhanaikainen. Häntä ei kiinnosta se, mikä on rivien välissä. Jälkifreudilaisessa näyttelemisessä on pinta ja sen alla se, mitä todella tarkoitetaan. Mutta Woodya kiinnostaa vain se, mitä sanotaan ääneen”, kuvailee Michael Sheen.
”Minä tulkitsin sen niin, että näyttelemme vain pinnan. Pinnan alaiset liikkeet selviävät henkilöhahmojen myöhemmistä toimista. Näyttelijöinä meiltä ei pyydetty sen enempää.”
Brittinäyttelijä Sheen on Midnight in Parisissa ärsyttävä besserwisser Paul, jota Gil ei voi sietää, ja syystä.
”Sain luettavakseni vain omat kohtaukseni, joten en tiennyt, millaisia suhteita Paulilla on eri hahmoihin. Vasta kauan kuvausten jälkeen sain tietää, mikä Paul on miehiään.”
Näyttelijä kiteyttää ohjaajansa visuaalisenkin tyylin napakasti.
”Woody näyttää, missä kuvan rajat ovat ja sanoo, että koeta pysyä näiden sisällä kun lausut repliikkisi, tai et ole mukana elokuvassa.”
Kuvaukset ovat lyhyet ja ytimekkäät, mutta henkisesti vaativat.
”Voin kuvitella, että Woodyn metodi voisi ajaa epävarman näyttelijän hermoromahduksen partaalle, koska se sotii aivan kaikkea sitä vastaan, mitä nykyaikana teatterikouluissa opetetaan.”
Midnight in Paris on Allenin kuudes eurooppalainen elokuva. Vuoden 2004 jälkeen hän on ohjannut New Yorkissa vain kerran, Whatever Worksin (2008). Sitä ennen hän työskenteli käytännössä ainoastaan kotikaupungissaan. Syy matkustamiseen on yksinkertainen: raha.
”Tarkoitus ei ollut alkaa kiertää Euroopan kaupunkeja. Menin Lontooseen tekemään Match Pointin, koska sieltä tarjottiin rahoitusta. Siinä se.”
Allenin yleisö on nykyään ennen kaikkea Euroopassa. Viime vuosikymmenellä monet hänen elokuvistaan saivat pelkästään Ranskassa enemmän katsojia kuin koko Yhdysvalloissa. Osasyy lienee jo parinkymmenen vuoden takainen skandaali, jota amerikkalaiset eivät ole antaneet anteeksi.
Eurooppaan siirtyminen on joka tapauksessa tehnyt terää, sillä juuri Match Pointista alkaen Allenin elokuvat ovat olleet kaikki menestyksiä. On ironista, että juuri ennen Eurooppaan siirtymistä Allen teki uransa pahimpia floppeja, vaikka hänellä olivat tukenaan suuret Hollywood-studiot, Steven Spielbergin ja kumppanien Dreamworks ja Fox. Viime vuosikymmenen alun Hollywood Ending – elokuvan päätepysäkki, Sinua parempaa ja Melinda ja Melinda eivät esimerkiksi edes tulleet Suomen valkokankaille. Allenin työtapa ei kerta kaikkiaan sovi yhteen studiokoneiston kanssa.
”Yhdysvalloissa saan rahoituksen, mutta vastineeksi ne haluavat käsikirjoituksen ja tiedon siitä, ketkä rooleja esittävät. Hollywoodin studiot eivät halua olla vain pankkiireja. En pidä siitä”, Allen sanoo.
”Euroopassa ei ole koskaan ollut studiosysteemiä. Rahamiehillä ei ole tarvetta kiusata minua. He antavat rahat ja sanovat, että tee elokuva. Kerron, että rooleissa ovat Penélope Cruz ja Roberto Benigni, ja he sanovat ok, sinä päätät. Yhdysvalloissa rahoittajat käskisivät, että keksipä roolit myös tälle ja tuolle näyttelijälle.” Allen tekee periallenmaisen voimattomuuden eleen, olankohautuksineen ja alistuneine katseineen.
”Olkaa hyvä, laittakaa rahat säkkiin ja antakaa ne minulle. Olen nopea ja luotettava.”
Seuraava elokuva sijoittuu Roomaan. Työnimi on Bop Decameron, viitaten vanhaan jazziin ja keskiaikaiseen Decameroneen. Pääosissa ovat Cruzin ja Benignin lisäksi Ellen Page, Jesse Eisenberg ja Allen itse.
”Kuvaukset alkavat heinäkuun kymmenes päivä. Käsikirjoitus on valmis. Kaikki on siis hyvin. Olisin halunnut kuvata Vatikaanissa, mutta se ei kuulemma ole mahdollista.”
Uudestakin kuvauskaupungista on jo puhuttu. Huhujen mukaan se on Rio de Janeiro tai Tukholma.
”Tukholmaa olemme harkinneet vakavasti jo pitkään. Ei minulla vielä ole ideaa, mutta ei se ole ennenkään ollut este. Tukholma on kaunis kaupunki. Rakastan sitä. Voisin asua siellä tarvittavat kolme kuukautta.”
Helsingistä kukaan ei ole Allenille rahaa tarjonnut. ”Ei se ole kummallista. Joku soittaa ja ehdottaa. Jos hän tuntuu luotettavalta, matkustan katsomaan, millainen kaupunki on, millainen tunnelma siellä on.”
Allenin budjetit ovat runsaan kymmenen miljoonan euron luokkaa.
”En tarvitse paljoa. Jonkin verran kuitenkin, esimerkiksi puvustukseen.”
Allen tekee elokuvan vuodessa, eikä tahti ole hiipumassa.
Silti hän vakuuttaa olevansa yhtä epävarma kuin uransa alussa.
”Elokuvanteko on maailman ainoa asia, johon suhtaudun optimistisesti. Mutta en suhtaudu siihenkään kauhean optimistisesti. Uskon vain, että elokuvani saattavat onnistua. Siksi jaksan tehdä niitä.”
Siitä Allen on pitänyt kiinni, ettei hän kutsu itseään taiteilijaksi. Hän voi olla ylpeä työstään ja uskoa siihen, mutta varsinainen taiteilijuus ei kiinnosta. Omien elokuviensa uudelleen katsomista hän on vertaillut puoliksi syötyjen, eilisten pizzansiivujen sorkkimiseen.
”En ole antanut elokuvataiteelle mitään. Scorsesen, Coppolan ja Spielbergin kaltaisiin aikalaisiini verrattuna en ole vaikuttanut toisiin tekijöihin millään merkittävällä tavalla. Minulla ei ole ollut suurta yleisöä, en ole tehnyt isoja rahoja, en ole käsitellyt kiistanalaisia aiheita enkä seurannut trendejä. Elokuvani eivät ole herättäneet yhteiskunnallista, poliittista tai intellektuaalista keskustelua. En ollut tarpeeksi taitava eikä ideoissani ole ollut kylliksi syvyyttä, että olisin saanut ketään miettimään. Olen vain hyvin onnekas vitsiniekka Brooklynistä ja Broadwaylta”, Allen summasi vuonna 2006 Eric Laxin haastattelukirjassa Conversations with Woody Allen.
Samanlainen on suhde palkintoihin ja arvosteluihin. Allen alkoi antaa elokuviaan festivaaleille vasta myöhään, mutta ei koskaan kilpailuihin. Nykyään hän matkustaa maailmanensi-iltaan Cannesin tai Venetsian festivaaleille, koska elokuvat tarvitsevat huomiota niiden levittämisen kannalta tärkeimmässä maanosassa. Oscarit ovat ok, koska ne auttavat taloudellisesti, mutta 21 ehdokkuuden ja kolmen voiton mestari on käynyt Oscar-gaalassa vain kerran. Ja kriitikot – he saavat sanoa, mitä haluavat.
”Ensin, nuorena, kritiikkejä lukee melkein kiihottuneena, mutta sitten tajuaa, että eivät ne muuta mitään. Pitkäsääriset blondit eivät hypi syliisi hyviä arvosteluja luettuaan.”
Olisiko uralle ollut vaihtoehtoa? Ajatellaanpa, että hyvä haltija ilmestyisi ja antaisi Allenille mahdollisuuden kirjoittaa Flaubertin tai Tolstoin klassikkojen tasoinen kuolematon romaani, mutta vastineeksi hänen tulisi luopua elokuvanteosta. Allen puistelee päätään.
”Kirjailijan elämä olisi hyvä. Työtunnit ovat mainiot, kaikki on omissa käsissä eikä viimeisen rivin jälkeen tarvitse oitis kiirehtiä tuottamaan tekstistä näytelmää tai elokuvaa. Mutta minun vahvuuteni ei ole siellä. Minä olen omistautunut elokuvanteolle ja showbisnekselle, en kirjallisuudelle.”
Kaikki Kairon purppuraruusun nähneet ymmärtävät, mistä Allen puhuu. Hänelle elokuva on ennen kaikkea eskapismia, mahdollisuus pakoon arjesta ja elämän toivottomuudesta. Siinä sivussa itse elokuvatkin voivat joskus olla elämää suurempia, mutta se – taide – ei ole suurin päämäärä.
”Kun olin nuori, en koskaan lukenut. Kävin vain elokuvissa. Ryhdyin lukemaan romaaneja vasta 18-vuotiaana. Nyt luen, jotta kestän.”
Midnight in Parisissa on arvaamattomalla tavalla onnellinen loppu. Nostalgian lyttäämisen jälkeen Allen tekee sen, minkä elokuvasalin pimeässä kuitenkin voi: antaa katsojalle hyvän mielen.
”Yksikään kirja ei ole koskaan tuottanut minulle niin suurta nautintoa kuin elokuvat.”
