Apu

Wilma Schlizewski on pistänyt elämänsä uusiksi nimeä myöten monta kertaa.

Wilma Schlizewski on pistänyt elämänsä uusiksi nimeä myöten monta kertaa.

"Ihminen on vähän oman onnensa seppä eikä pidä olettaa, että kaikki tulee ilmaiseksi."
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Olen laittanut elämäni muutaman kerran täydellisen uusiksi, nimeäni myöten. Olen nyt 58-vuotias ja mullistanut kaiken vielä kerran. Olen elänyt viime vuoden lopulta saakka ulkomailla, vieraalla kielellä ja alalla, jota en osaa enkä olen koskaan aiemmin edes kokeillut.

Roolini ovat olleet moninaisia. Olen esimerkiksi kirjoittanut kirjan ja laulanut levyn. En kadu yhtään kokeiluani. Hyvin moni sellainen ovi, joka ei olisi muuten auennut, on avautunut, koska olen uskaltanut kokeilla uusia asioita.

Mieheni mielestä olen paljon julkisuuskuvaani herkempi. Olla julkisuudessa ja olla oma itsensä ovat kaksi eri asiaa.

Olen ollut aina kiinnostunut kaikesta. Saatan vaikuttaa lyhytjänteiseltä ADHD -tyypiltä, mutta sitä en ole. Olen aina tehnyt montaa asiaa yhtä aikaa, kaikki on saatu ennemmin tai myöhemmin maaliin.

Romukauppiaana Tallinnassa toteutan lapsuuden haavettani leikkiä kauppaa. Mikä parasta, nyt leikistäni myös maksetaan.

En pelkää juuri mitään tai ketään. Maailma on auki sille, joka siihen haluaa tutustua.

Kontakti luontoon on tärkeää. Nautin dialogista kasvien kanssa. Voi olla, että kasvi ei tykkää olla siinä, johon olen sen istuttanut emmekä pääse dialogiin. Välillä olen saattanut tuhota kaikki kukkapenkit. On hienoa, kun onnistuu kasvattamaan jotain, mitä ei voi määrätä eikä saada rahalla.

Neljä- ja viisivuotiaat lapsenlapseni ovat hyperrakkaita. Olen nykyisin melko merentakainen mummo, mutta haluan opettaa lapsenlapsilleni saman, minkä lapsilleni: Ikinä ei jäädä tuleen makaamaan. Jos yksi oksa pettää, on toinen oksa.  

Ihminen on vähän oman onnensa seppä eikä pidä olettaa, että kaikki tulee ilmaiseksi. Jokainen on vastuussa teoistaan ja tekojensa seurauksista.

Sairastin sidekudossarkoomasyövän 2000-luvun alussa. Se oli yksi paalu, josta lähtölaskenta alkoi uudelleen. Myös ajatteluni muuttui toisenlaiseksi. En suunnittele enää kauhean pitkälle.

En usko himouskovaisuuteen enkä himoraittiuteen. Parasta on tasapaino kaikessa.

Tatuointi ei merkitse ottajalleen juuri koskaan kappalemäärää tai neliöpinta-alaa. Tatuointeja joko on tai ei ole. Ne eivät ole kaikkien juttu.

Rakkaus merkitsee kaikkea. Kuuluminen johonkin, jollekulle. Oma heimo. Se minulla on, olen siitä joka päivä kiitollinen.

Pääsen omituiseen flow-tilaan, kun uppoudun jonkun rojun, vaikka vanhan tuolin, tuunaamiseen.

Parasta kulttuuria on elämä kussakin hetkessä.

Haluaisin oppia surffaamaan, rullaluistelemaan ja ajamaan trialia hyvin. Ne jutut jäävät seuraavaan elämään. Koska jalkani on rakennettu keinotekoisesti titaanilla, en voi ottaa riskiä, että se hajoaa.

Teksti Leila Itkonen, kuva Heidi Strengell

Julkaistu: 26.8.2016