Apu

Wilma, aikuisen selviytymisopas

Wilma, aikuisen selviytymisopas

Anna-Leena Härkönen: "Kaikkeen vaaditaan nykyään käyttäjätunnus ja salasana! Pian vaaditaan varmaan käyttäjätunnus ja salasana ennen kuin voi mennä jonkun kanssa sänkyyn."
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Ihanaa, kesäloma alkoi. Se on ihanaa monessakin mielessä, mutta erityisesti siksi, että pääsen eroon Wilmasta. Jos joku onnellinen ei tiedä, mikä se on, tässä tulee maallikon määritelmä: netissä toimiva systeemi, jonka avulla opettajat voivat kommunikoida vanhempien kanssa.

Vanhan ajan reissuvihko oli ihana keksintö verrattuna Wilmaan, jossa mitättömänkin viestin lukeminen vaatii käyttäjätunnusta ja salasanaa. (Kaikkeen vaaditaan nykyään käyttäjätunnus ja salasana! Pian vaaditaan varmaan käyttäjätunnus ja salasana ennen kuin voi mennä jonkun kanssa sänkyyn.)

Aina ei meiliin kilahda edes ”Sinulle on viesti Wilmassa” -tieto, vaan osa merkinnöistä päätyy sivuille kaikessa hiljaisuudessa. Jos olisin hyperaktiivinen äiti, laukkaisin varmaan joka päivä Wilmassa vain tarkistamassa, onko joku opettaja merkinnyt jonkin lastani koskevan asian ylös. En ole hyperaktiivinen äiti. Totta kai minua kiinnostaa, onko lapseni ryöstänyt jonkun tai suunnitellut polttavansa koko koulun, mutta luotan siihen, että sellaiset pikku nyanssit kyllä kantautuvat korviini ilman oma-aloitteisuuttakin.

Miksi meitä tumpelovanhempia kiusataan tekniikalla? Ihan kuin lapsen murrosiässä ei olisi jo tarpeeksi kestämistä.

Kerran koulusta lähetettiin onneksi vihkonen nimeltä Selviytymisopas nuorten vanhemmille.

”Älä lähde mukaan nuoren tunnepurkauksiin”, oppaassa neuvottiin. Sama ohje annettiin aikoinaan uhmaikäisen vanhemmille. Älä lähde mukaan. Mihinkään ei saisi lähteä mukaan. Vaikka vanhemmuuden paras puoli on mahdollisesti se, että voi heittäytyä huutamaan suoraa huutoa yhdessä lapsen kanssa, kun ei muitten kanssa kehtaa.

Aikuisten pitäisi hyppiä koko ajan roolista toiseen. Välillä pitäisi etsiä sisäistä lastaan ja hurmaantua leikeistä ja lautapeleistä ja sitten yhtäkkiä pitäisi tonottaa viilipyttynä kirkuvan teinin edessä.

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen piti poikani koululla kiinnostavan ja hauskan esitelmän, joka käsitteli muun muassa sitä, miten vanhempi voi parhaiten tukea nuorta aikuiseksi kasvamisessa.

– Jos nuori provosoi, saa provosoitua, Sinkkonen lupasi.

Se tuntui ihanalta. Siis saa huutaa kilpaa!

Sinkkonen ei kuulemma pidä kasvatusvinkkien antamisesta, mutta pari hän mainitsi. Toinen menee näin: ”Älkää antako lapsen lyödä itseänne.”

Pari päivää esitelmän jälkeen näin, kuinka pieni poika hakkasi äitiään nyrkeillä ostoskeskuksen edessä.

– No, Otso Otso! äiti esteli laimeasti ja yritti väistää iskuja.

Teki hirvittävästi mieli huutaa ohimennessäni lapselle: ”Äitiä ei saa lyödä!”

Olisikohan äiti ilahtunut tuesta? Vai sättinyt minut maanrakoon siksi, että sekaannun asioihin, jotka eivät minulle kuulu?

Kuuntelin hiljattain radiosta ohjelmaa, jossa käsiteltiin kotitöitten tekemistä lasten kanssa.

– Jos vanhemmat antavat ymmärtää, että kotityöt ovat ikäviä, lapsikin alkaa inhota niitä, joku asiantuntija sanoi. – Jos kotitöitä taas tekee innostuneeseti, innostus tarttuu.

Siis mitä? Pitäisikö alkaa vielä esittää, että moppaaminen on kivaa sen lisäksi, että sydän itkee verta sitä tehdessä? Yrittää huijata heitä kuvittelemaan, että elämä on helppoa? Mitä paapomista.

– Mun pojalla oli murrosiässä hengitysvaikeuksia, eräs ystäväni kertoi. – Se pakotettiin meneen nuorisopsykologille, kun ne koulussa luuli, että se on ahdistunu ja kotioloissa vikaa.

– Mitä tapahtui? minä kysyin.

– Se kävi siellä viis kertaa ja sitte sille hommattiin astmapiippu.

Julkaistu: 13.6.2013