Popmusiikki on tienristeyksessä – sen kertoo Weyes Bloodin menestys vuoden parhaat -listoilla
Musiikkikolumni
Popmusiikki on tienristeyksessä – sen kertoo Weyes Bloodin menestys vuoden parhaat -listoilla
Amerikkalainen Weyes Blood paketoi kauhean maailman kauniisiin kääreisiin, kirjoittaa Samuli Knuuti kolumnissaan.
Julkaistu 20.1.2023
Image

Ensivaikutelmat pettävät aina. Kun Weyes Bloodin viidettä albumia In the Darkness, Hearts Aglow kuuntelee muiden askareiden taustalla, varsinkin joulukuussa tätä kirjoittaessani, se kuulostaa suorastaan joululevyltä: kaikki ne isot ja juhlavat sovitukset viuluineen ja harmonioineen, Joni Mitchellin ja Harry Nilssonin albumit mieleen tuovat balladit ja melodiat, jotka kuulostavat punaisilta matoilta lämpimän juhlapöydän ääreen. Jotkut kappaleet, kuten God Turn Me Into a Flower ja In Holy Flux, kuulostavat tekstiään myöten suorastaan virsiltä.

Weyes Bloodin, 34, temppu on kuitenkin piiloutua näkyville. Jyrkän uskovaisessa perheessä kasvanut Natalie Laura Mering aloitti uransa basistina ja laulajana noise rockia soittavissa bändeissä Jackie O’Motherfucker ja Satanized. Sitten hän ryhtyi soolouralle taiteilijanimenä Flannery O’Connorin novellikokoelmasta otettu Wise Blood, joka myöhemmin muokkautui Weyes Bloodiksi.

Ensikuulemalta In the Darkness, Hearts Aglowin ylellisesti verhoiltu pinta saa kuulijan toivomaan, että millaista musiikkia Jackie O’Motherfucker ikinä soittikaan, ripaus siitä olisi tehnyt hyvää myös tällekin levylle. Toistuvien kuuntelukertojen myötä albumin kappaleiden tunnelmat alkavat myös erottua toisistaan kuin turkoosin eri sävyt asiansa osaavan maalifirman värikartasta. Musiikin 70-lukulaisesta ylellisyydestä huolimatta Bloodia kun pidetään sukupolvensa äänenä, ja hänen albuminsa kattava teema onkin ahdistus planeetan tuhoutumisesta kaiken digitaalisen kehityksen ja nykyelämän yltäkylläisyyden alla.

Blood tarvitseekin taakseen kauniin musiikin mahdin, jotta säeparit, kuten ”Living in the wake of overwhelming changes / We’ve all become strangers / Even to ourselves”, eivät kuulostaisi banaaleilta. Ylevän musiikin ja lohduttomien tekstien ristiriita tuottaa kuunteluelämykseen dissossiaatiohäiriötä muistuttavan tunnelman, aivan kuin kuuntelisi musiikkia itsensä vierestä. Toiseksi viimeisellä kappaleella The Worst Is Done Blood ennustaa meille tuhon enkelin äänellään, että vaikka luulemme pahimman olevan jo ohitse pandemian jälkeen, se on vasta tulossa, ja koska me olemme jo särkyneitä, emme pysty pelastamaan maailmaa emmekä itseämme.

Joten hyviä juhlia vain kaikille!

Monet nuoren polven tekijät, kuten Lana Del Rey, Ethel Cain ja Phoebe Bridgers, tuntuvat kaipaavan takaisin yksinkertaisempiin aikoihin tekemällä musiikkia, joka nojaa menneisyyteen uudenlaisella luovalla tavalla.

Weyes Bloodin menestys ”vuoden 2022 parhaat albumit” -listoilla – muun muassa The Times valitsi sen vuoden parhaaksi levyksi – myös kertoo siitä risteyksestä, jossa popmusiikki tällä hetkellä on. Rock on ajautunut marginaaliin setäbändien nostalgiatripiksi, pop on yhä vain kaavamaisempaa, ja todelliset innovaatiot lähtevät hiphopista ja elektronisesta musiikista, joissa taas vanhanaikainen laulunkirjoitustaito ei ole arvossaan.

Siksi monet nuoren polven tekijät, kuten Lana Del Rey, Ethel Cain ja Phoebe Bridgers, tuntuvat kaipaavan takaisin yksinkertaisempiin aikoihin tekemällä musiikkia, joka nojaa menneisyyteen uudenlaisella luovalla tavalla. Vaikka Bloodin uuden albumin yleissoundi kuulostaa Joan Baezilta Las Vegasissa, monessa kohdin nostalgisen soundin alla kuplivat kokeellisen elektronisen musiikin soundit, joita yhdellä kappaleella annostelee Oneohtrix Point Neverin Daniel Lopatin. Ne lisäävät tunnelmaan jo edellä mainittua vierauden tuntua, kuin konvehdista suuhun eksyvä hius.

Onkin osuvaa, että Bloodin kolmen vuoden takainen läpimurtolevy oli nimeltään Titanic Rising. Uuden albumin perustunnelma kun on, että jokin menneestä maailmasta nousee ylös tervehtimään uppoavaa planeettaa. Siksi kaikesta taitavuudestaan huolimatta Bloodin musiikissa on asetelmallinen ja teoreettisen kylmä sävy, joka saa kaipaamaan popmuusikkoja, jotka raivoaisivat valon kuolemaa vastaan kammottavan tulevaisuuden omilla keinoilla. Tätä yrittää esimerkiksi Editorsin yhdessä Blanck Massin kanssa tekemä fantastinen uusi albumi ebm, joka on kuihtuneessa popmediassa sivuutettu aika lailla täysin. Musiikkimaailmassa kun uusi kiehtoo aina enemmän kuin entinen, silloinkin kun se uusi on käynyt vanhempiensa vaatekaapilla.

Hyvä levy In the Darkness, Hearts Aglow silti on. Kun tätä kirjoittaessa Children of the Empire soi taustalla rekikelloineen ja sahaavine viuluineen, syntyy petollinen harhaluulo, että kaikki on hyvin, tässä huoneistossa ja tässä maailmassa. Juuri siihen Weyes Blood pyrkiikin, hän usuttaa meitä rentoutumaan Titanicin kansituoleihin, nojaamaan taaksepäin ja ottamaan vastaan auringon, joka paraikaa sulattaa luksuslaivaa tervehtimään lähtenyttä jäävuorta.

Weyes Blood: In the Darkness, Hearts Aglow

Samuli Knuuti on olarilainen kirjoittaja ja kustannustoimittaja, jonka mielestä nimenomaan tammikuu tarvitsee kaunista ja juhlavaa musiikkia.

Kommentoi »