Kun synnyin, äiti sairasti poliota. Minut kasvatti lastenhoitaja, joka oli pelastusarmeijalainen. Hän opetti, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia, ja kehotti varomaan rikkaita ihmisiä. Aikuisena ymmärsin hänen tarkoittaneen, että raha saattaa turmella ihmisen.
Isäni oli ahkera ja pani meidät lapset pyhänäkin metsä- ja peltotöihin. Konkreettinen, fyysinen työ on paras perintö häneltä. Muita hänen arvojaan en pysty jakamaan. Hän oli hyvin konservatiivinen.
Äiti taas oli avarakatseinen, suvaitsevainen ja nöyrä. Hän ei arvostanut ihmistä sen perusteella, oliko tämä rikas vai köyhä. Suvaitsevaisuuden olen perinyt äidiltäni. Henkisesti vahva ihminen voi olla nöyrä, mutta heikon täytyy peittää heikkoutensa esimerkiksi olemalla hyvin ankara.
Kuusikymmentäluvulla en varsinaisesti ollut vasemmistolainen, mutta minulla oli vasemmistolaisia ystäviä. Välillä häpeän 60-lukulaisuuttani, välillä olen siitä ylpeä: meillä oli sentään jokin aate! Ensimmäinen vaimoni oli feministi, ja minustakin tuli feministi.
Sodan jälkeen ei ollut leluja. Ne piti itse keksiä. Ullakoilta etsittiin kaikenlaista, ja rakkaus vanhoja tavaroita kohtaan heräsi minussa jo lapsena. Kun perustin antiikkiliikkeen, tärkeä tukihenkilöni oli alan huippuasiantuntija Ingjald Bäcksbacka. Pidin tämän pitkään salassa, sillä antiikkikauppa ei ollut tuolloin niin avointa kuin nyt. Siihen liitettiin kaikenlaista salamyhkäisyyttä.
Taidekauppiaana vaikein aikani oli nousukausi 80-luvun lopulla. Hinnat kohosivat pilviin. Pankinjohtajat juhlivat, ja koko yhteiskunta oli kuin huumeissa. Kollegat myivät hyvin, mutta minä masennuin. En pystynyt myymään mitään, sillä en voinut uskoa, että hinnat jäisivät pysyviksi. Myyminen tuntui väärältä, sillä taidetta ostetaan myös sijoitusmielessä. Minua pidettiin tyhmänä, kun en käyttänyt tilaisuutta hyväkseni.
Kupla puhkesi 90-luvun alussa, tuli lama ja hinnat romahtivat. Silloin kollegoilla oli vaikeuksia, mutta minulla meni hyvin, sillä olin säilyttänyt asiakkaideni luottamuksen. Pelkään edelleen nousukausia, sillä ne eivät kestä kuin hetken.
Aikaa meillä on vain rajoitetusti, enkä halua hukata sitä. Lepo ei ole ajanhukkaa, mutta baareissa käyminen olisi. En voi olla seurassa, jossa joku on humalassa. Humalassa ihminen puhuu aivan eri kieltä, ja keskustelu menee hukkaan. Lasia ei tarvitse juoda pohjaan asti, opetti ystäväni, joka sanoi: ”Minä hallitsen viinin, viini ei hallitse minua.”
Olen ollut kolme kertaa naimisissa. Nykyinen vaimoni on nuoruudenrakkauteni. Tämä on nyt erilaista, syvempää yhdessäoloa. Tiedän itsestäni, että keski-iässä miehellä on paljon muita asioita, jotka häiritsevät oikeaa rakkautta. Vanhemmiten tulee tilaa kypsälle rakkaudelle.
Johdatusta on olemassa. Se on jokin voima, ihmisessä oleva henkisyys. Emme voi tehdä mitään väkisin. Pitää antaa asioiden kulkea omaa rataansa ilman, että yrittää liikaa vaikuttaa niihin. Se vaatii kärsivällisyyttä. Kaikilla tapahtumilla on omat syynsä, mutta ihminen ei aina halua nähdä niitä.
Teksti Leena Raivio, kuva Timo Pyykkö
