Eeva

Waltteri Torikka: ”Carusolla oli rooli oopperassa”


Baritoni Waltteri Torikan villakoira nukahtaa, kun isäntä laulaa kotona aarioita.
Kuvat Jirina Alanko

”Kun aloin vuosi sitten pohtia koiran hankintaa, kartoitin lähinnä pienikokoisia rotuja. Halusin koiran, josta ei lähde paljon karvaa ja joka on helppo ottaa esimerkiksi lentokoneeseen. Matkustan työkseni niin paljon, että koiran on hyvä tottua kulkemaan mukana.

Villakoirani Caruso syntyi seitsemän kuukautta sitten ja muutti luokseni kesällä. Kasvattaja soitti sille levyjäni, että se tottuisi ääneeni ja tuntisi olonsa luonani heti kotoisaksi. Carusolla onkin tapana nukahtaa, jos harjoittelen kotona aarioita.

Pennulla on valtavasti energiaa. Se voi juosta loputtomasti kahdeksikkoa ja vaatia aamulla, että lähdemme lenkille heti. Jos en nouse tarpeeksi nopeasti, koira etsii kotoa karvaisen, nurmikolta vaikuttavan alustan ja lirauttaa välillä siihen.

Caruso on uskomattoman pieniruokainen ja aika nirsokin. Lempiherkkuaan jauhelihaa se sentään syö. Välillä tuntuu, ettei Caruso ymmärrä olevansa pieni koira. Pennulla on itseään suurempi pehmoapina ja -jääkarhu, joita se retuuttaa ympäriinsä. Kun posti kolahtaa luukusta, Caruso alkaa haukkua. Muuten se on yllättävän hiljainen kaveri.

Muiden koirien seurassa Caruso on vielä hiukan ujo. Se voi johtua siitäkin, että olemme käyneet aika vähän koirapuistossa. Kesällä Caruso tapasi ensimmäistä kertaa ystäväni, Johanna Rusanen-Kartanon isovillakoira Carloksen. Ne tulivat hyvin toimeen ja näyttivät huvittavilta: jättiläinen ja minikokoinen vierekkäin.

Caruso on nuoresta iästään huolimatta ehtinyt debytoida oopperassa. Sillä on rooli Maria Sidin ohjaamassa Pikaparantolassa – tosin vain parinkymmenen sekunnin ajan loppukohtauksessa. Parhaillaan mietin, otanko koiran mukaan myös tulevalle joulukiertueelleni vai jätänkö sen kotiin hoitajien hoiviin.” ●

Haastattelu on julkaistu Eevassa 11/2018.

Julkaistu: 15.8.2019