Kultaseppä Jan Roos pyörittelee hopeista kahvikannua kädessään. Antiikkikauppias on ostanut sen luultavasti huutokaupasta, nyt se on Monimetalli J&J:n verstaalla kunnostettavana. Sulatuksen sijaan esine saa vielä jatkaa ansaittua elämäänsä.  – Tästä otetaan kaiverrukset pois, se kiillotetaan ja laitetaan tiptop-kuntoon, Roos kertoo. Seuraavana hän tutkailee pöydällä makaavia lusikoita, kauhoja ja koruja. Jokaisella esineellä on tarina kerrottavana, ja se huolestuttaa Roosia, kun esineitä hävitetään surutta.  Piirongin laatikot voivat sisältää todellisia aarteita ja suvulta perittyä arvokasta tavaraa, joka syystä tai toisesta pysyy piilossa – tai niistä halutaan eroon. Sen sijaan, että myy vanhat esineet romuksi, voisi miettiä niiden historiaa.  – Tämä kahvikannu saattaa olla 200 vuotta suvussa kulkenut esine, jota on moni isoäiti rakkaudella kiillottanut. Sillä täytyy olla enemmän arvoa kuin mitä vaaka näyttää, kultaseppä Roos huomauttaa. Romuhopeasta maksetaan noin 32 senttiä grammalta. – On surullista, että historiaa hävitetään vain muutaman sentin tähden. Esineiden arvo liittyy tarinoihin. Hopean hävitysvimma on kestänyt jo yli kymmenen vuotta.  – Kollegoideni mukaan korukorjaukset ovat vähentyneet tänä aikana 80 prosenttia. Kun rikkinäiset korut viedään sulatukseen, ei ole enää mitään, mitä korjata.

– Odotan sitä, kun ihmiset yhtäkkiä tajuavat, että tämä onkin ihan magee juttu – voisinkin syödä puuroni hopealusikalla. Sanonta ”Pannaan lusikat jakoon” riipaisee sydäntäni, kultaseppä Roos naurahtaa. 

Arvoesineiden hävittäminen ja myyminen pilkkahintaan on yllättävää, sillä kulutuskulttuuri on muuttumassa. Kierrättäminen ja uusiokäyttö on yhä suositumpaa, vaikka kertakäyttökulttuuriakin on paljon.  Roos kertoo, että monia arvokkaita, nimekkäiden suunnittelijoiden koruja on hävitetty vaikka kuinka paljon. Hänen arvionsa mukaan sulatukseen joutuu vuodessa tuhansia kiloja hopeaa.  Sama hävittämisvimma tapahtui ensin kultaesineille. – Nyt voi jo olla vaikeaa löytää jotain. Monella sulatetulla korulla on kova nimi takana. Tietysti esineiden arvo nousee, kun niitä on vaikeampi saada. Kultaseppä itse on pelastanut romujen joukosta paljon arvotavaraa. Yksi erityinen romukopasta löytynyt aarre on Tapio Wirkkalan koru. – Siitä on maksettu jopa 13 000 euroa. Tämä oli heitetty pois tajuamatta, mikä se on.  Roos esittelee Koru 100 -kirjasta suomalaisten korusuunnittelijoiden töitä ja kertoo, että Suomessa on paljon koruja, joita on pidetty aikanaan epämuodikkaana.  – Esimerkiksi Eelis Kaupin korut ovat olleet tosi halveksuttuja, mutta nyt ne ovat kovinta huutoa, hän on tosi kova nimi tänä päivänä. Bertel Gardbergin töitä taas on tehty niin vähän, että niitä on osattu arvostaa, Roos kertoo. Kysymyksessä on myös kansallinen ylpeys. Suomessa on paljon huippudesignia, jota maailmallakin arvostetaan.  – Skandinaavinen muotokieli lähti Suomesta 1950-luvulla.

Kultaseppä  tutkailee hopeisen kahvikannun leimoja luupilla. 

Monet postin kautta toimivat realisointiyritykset ostavat jalometalleja romutettavaksi pilkkahintaan.  – On onneksi yrityksiä, jotka sanovat asiakkaalle, että nyt ei kannata romuttaa, mutta ne ovat harvassa. Monelle ihmiselle on tärkeämpää saada korusta pari kymppiä ja päästä pitsalle kuin ymmärtää esineen oikea arvo. Romutuksessa metallit päätyvät uusiksi tuotteiksi, mutta menetettyä ei silti saa takaisin.  – En sure, jos Chippendale-lusikoita romutetaan, koska niitä tehdään niin paljon, mutta paljon sellaista on romutettu, mitä ei olisi pitänyt. Nyt on korujen osalta se hetki, että osta osta, koska nyt niitä vielä saa. Kaikkea arvoa ei voi mitata rahassa. Se tulee selväksi, kun juttelee kultaseppä Roosin kanssa.  – Tarinat ovat tämän ammatin suola.

Jan Roos valmistui kellosepäksi 1980-luvulla, mutta kun kultaseppäkoulutuksen iltakurssilla oli tilaa, hän päätyi sinnekin. Kultasepän ammatti on Roosille jonkinmoinen sukurasite, sillä hänen isoisänsä ja isoisoisänsäkin olivat samalla alalla.  Roos on pitänyt pitkään Kulta & kello -liikettä veljensä kanssa, mutta joitain vuosia sitten hän innostui enemmänkin hopeasepän töistä.  Roos avasi ystävänsä Jari Nissisen kanssa Monimetalli J&J -verstaan Hämeenlinnaan, myöhemmin toiminta siirtyi Helsingin Malminkartanoon. Hopeisille aarteille tapahtuu kultaseppä Roosin käsissä ihmeitä jo sekunneissa. Tummunut kahvilusikka muuttuu silmän käänteessä kirkkaaksi – niin kirkkaaksi, että sillä voisi hyvin syödä. Hopean puhdistusta pidetään aikaa vievänä ja vaikeana, mutta Roos todistaa, että sitä se ei ole.  – Homma ei vie aikaa eikä ole sotkuista. Kotipuhdistustuotteet ovat tänä päivänä tehokkaita, kultaseppä muistuttaa.

– Ihan tällaisella nopealla pyyhkäsylläkin tämä on ihan eri näköinen, kultaseppä Jan Roos sanoo. 

Arvoesineen vienti ammattilaisenkaan puhdistettavaksi ei tee kukkaroon suurta lovea.  – 20–30 lusikan puhdistus on 10–20 euroa. Jos pitää tehdä enemmän työtä ja korjauksia, se tulee tietenkin kalliimmaksi.  Monet hopeaesineet on alun perin tarkoitettu käyttötavaroiksi. – Esimerkiksi hopeisia kahvikannuja ei nykyään edes osata käyttää. Kun kannun kuumentaa ensin kuumalla vedellä, kahvi pysyy pitkään kuumana. Hopeiset kahvikannut eivät myöskään ole halpoja, joten jos sellaisen omistaa, siitä kannattaa pitää huolta.  Roos kertoo, että kahvikannun kaltaisen esineen romuarvo on 200–300 euroa, kun uusi maksaisi jopa 8 000 euroa. Kunnostamalla kannun myyntihinta puolestaan kohoaa jo yli tuhanteen euroon. Kultaseppä itse syö hopealusikoilla ihan periaatteesta. – Hopealusikoiden romuhinnalla ei saa kaupasta edes Hackmannin teräslusikoita, hän mainitsee. 

Tyra Borgin kirjasta Guld och silversmeder voi tutkia, mihin leimat viittaavat. 

Hyvinkin huonokuntoisia esineitä voidaan kunnostaa, kultaseppä kertoo. Pitää vain keksiä keinot. –Yhden venäläisen kannun norsunluinen nuppi korjattiin hirvensarvella. Rujon näköisestä esineestä puutui osa, ja nuppi oli rikki. Kyseessä oli asiakkaan ainut muisto, joka oli saatu pelastettua. Se oli nähnyt kovia. Suvun vanhin tytär sai sen aina perinnöksi.  Tarinan jälkeen Roos siirtyy tihrustamaan luupilla puukahvaisen kauhan merkintöjä. Leimojen alaosa puuttuu niin pahasti, ettei niistä saa selvää. Roos pystyy kuitenkin toteamaan, että esine on hyvin vanha, 1800-luvulta, jollaisia ei enää ole paljon jäljellä.  Suomen leimaushistoria on alkanut jo vuonna 1373. Se on Roosin mielestä ainutlaatuinen. – Vuosi-, pitoisuus-, tarkastus-, nimi- ja kaupunkileimasta pystyy päättelemään paljon. Tyra Borgin kirja Guld och silversmeder auttaa Roosia merkintöjen tunnistamisessa. Kirja sisältää seppien elämänkertoja sekä piirroskuvia heidän leimoistaan.  – Tämä on meidän raamattu, parasta mitä on.  Vuositaulukosta näkee, mitä vuotta kirjain- ja numeroyhdistelmäleima tarkoittaa.  Kun monimetallipajaan tuodaan uusi esine, Roos haluaa ensin tietää, mikä se on. – Joskus tulee esineitä, joita ei tunnista, ja silloin se pitää ensin selvittää, jotta tietää, mitä voi tehdä. Pyrimme aina siihen, että säilytetään eikä tuhota mitään. Monet Roosin kultasepänpajan työkalut on valmistettu itse, koska sellaisia ei ole olemassa. Roosin ja Jari Nissisen verstaalla pystytään korjaamaan hyvin isoja metallitavaroita, kuten lamppuja ja pokaaleja, jolloin työvälineidenkin pitää olla isoja. Kirkot työllistävät verstasta, mutta asiakkaina on myös ihmisiä, joille kunnostusta kaipaavat esineet ovat tärkeitä. 

Suomen leimaushistoria on pisin maailmassa.

Hetkeä aiemmin verstaalta on haettu peili, jonka tarina on huikea. Myrskyssä kaatuneen puun alta oli löytynyt pieni hopeakätkö. Kätköstä löytyneen peilin kehykset tuotiin kultasepälle kunnostettavaksi. Roos korjasi, putsasi, kiillotti ja hankki kehyksiin peilin. Peili annettiin tyttärelle häälahjaksi.  Roos tekee kaikkensa, jotta hopeaa ja suomalaista muotoilua arvostettaisiin vieläkin.  – Sodan jälkeen korut näyttivät vaurauden, tänä päivänä se osoitetaan eri tavalla. 

 Nämä esineet sisältävät tarinoita, jotka pitäisi saada kulkemaan seuraavalle sukupolvelle. 

Suomessa myydään paljon hopeaesineitä postin välityksellä toimiville yrityksille, jotka laskevat tuotteen arvon painomääräisesti ja maksavat tuotteesta romuhopean hinnan. Sitten hopea sulatetaan ja uusiokäytetään. – Vuosina 2010–12 hopean hinnassa oli piikki, mikä näkyi myös romutuksien määrässä, kertoo KultaRahaksi Oy:n toimitusjohtaja Kim Siren.  Tänä aikana alalle tuli paljon uusia yrityksiä.  – Nyt hopean hinta on pysynyt jo pitkään aika vakaana. Hopean myynti aktivoituu yleensä silloin, kun siitä uutisoidaan jotakin, ihmiset saavat jonkinlaisen muistutuksen, kysyntä kasvaa ja tarpeettomista esineistä halutaan eroon. Vuodesta 2014 lähtien yritys ei ole vain sulattanut hopeaa, vaan se myös kunnostaa ja jälleenmyy esimerkiksi koruja, joilla on romuhopeaa suurempi arvo. Siren vahvistaa, että hopeaa sulatetaan vuosittain tuhansia kiloja, mutta tarkkoja määriä ei ole tiedossa.  – Suurin osa meillä sulatettavasta hopeasta on pöytähopeaa. Korut ovat kevyitä, joten niissä oleva jalometallin arvo ei välttämättä ole korkea. Kiinnostavat korut, esimerkiksi Kalevala Korut on siksi monesti järkevämpää myydä eteenpäin esineinä. – Realisointiyrityksiä tarvitaan, koska trendit muuttuvat koko ajan, Siren kertoo. 

Teksti Ellanoora Kauppila, Kuvat Raisa Kyllikki Ranta