Image

Vuoden 2017 parhaat kirjat, levyt, elokuvat ja sarjat

Vuoden 2017 parhaat kirjat, levyt, elokuvat ja sarjat

Vuoden parhaat 2017
Mainos

Luulitko, että koko vuosi oli pelkkää Tuntematonta tai sen odotusta? Ei ollut, ainakaan Imagen popkirjoittajien mielestä.

Vuoden levyt

Cigarettes After Sex: Cigarettes After Sex

Partisan Records

Cigarettes After Sex olisi sopinut hyvin Twin Peaks: The Returnin baarilivekohtauksiin Au Revoir Simonen ja Chromaticsin kaltaisten tyylittelijöiden rinnalle. Greg Gonzalesin luotsaaman bändin debyyttialbumi velloo elokuvallisena ja liki pysähtyneen eteerisenä jatkumona. Tasalaatuisen albumin helmistä yksi nousee ylitse muiden: rintaa puristavan kaunis Each Time You Fall In Love saa unohtamaan ajan ja paikan, planeetta mukaan lukien.

The War on Drugs: A Deeper Understanding

Atlantic

Adam Granducielin musiikillinen matka jatkuu entistä mahtipontisempana ja palkitsevampana: studionysvääjä yltää A Deeper Understandingilla paikoin hurmoksellisiin tunnelmiin. Ylvään haaveellinen Strangest Thing, soulia tihkuva balladi Knocked Down, hengästyttävän rivakka Nothing to Find ja 11 minuutin mitassaankin kompaktilta tuntuva Thinking of a Place ovat – sanan kaikki coldplayaanisen negatiiviset kaiut unohtaen – priimaa stadionrockia.

St. Vincent: Masseduction

Loma Vista /Caroline International

St. Vincent on poikkeuksellinen ja kiinnostava hahmo, muuttuja ja uudistaja. Läpi tuotantonsa hän on kuitenkin ensisijaisesti poikkeuksellisen lahjakas muusikko ja skarppi lauluntekijä, minkä myös Masseduction osoittaa. St. Vincent – ei Annie Clark sinulle, kuolevainen – loistaa niin Saviorin Prince-vetoisuudessa ja Sugarboyn elektronisessa rymistelyssä kuin Happy Birthday, Johnnyn liki häkellyttävässä intiimiydessä. ”Oh, what a bore to be so adored”, lauletaan nimikappaleessa. Tylsistelköön artisti, me muut jatkamme adoraamista.

Jukka Väänänen

Vuoden elokuvat ja tv-sarja

Get Out

Vuoden 2017 trendisana oli rakenteet. Niitä ruotii myös Jordan Peele, jonka ohjaama ja käsikirjoittama Get Out tuo arkipäivän rakenteellisen rasismin näkyväksi vimmalla. Elokuvassa afroamerikkalainen mies lähtee viikonlopuksi valkoisen tyttöystävänsä perheen tykö ja päätyy keskelle painajaista, jossa valkoinen ylempi keskiluokka ylpeilee suvaitsevaisuudellaan ja sanoo samaan aikaan asioita kuten ”musta on taas in”. Älykkään kauhukomedian viesti on: vaikka Yhdysvallat valitsi itselleen mustan presidentin, maailma ei ole valmis. Viesti resonoi Trump-ajassa, ja pikkutuotannosta tuli megahitti.

Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset

Väittävät, että Suomi 100 olisi ollut pelkkää setämieheilyä ja tuntematontasotilasta. Tänä vuonna ilmestyi kuitenkin myös kotimainen nuortenelokuva, josta ei nuoria lahjakkaita naisia, itseironista feminismiä ja silkkaa tekemisen riemua puutu. LMTR on lyhytelokuvia vuosia tehneen Hannaleena Haurun ensimmäinen pitkä ohjaustyö. Se on vähän romuluinen ja todella hauska kuvaus ystävyydestä, rakkaudesta ja vähän jääkiekostakin Turun saaristossa kesällä 2017. Liian harva näki elokuvan teattereissa, joten mars videovuokraamoon!

Better Things

Toisella tuotantokaudellaan Pamela Adlonin luoma komediasarja nousee korkeimpaan kuninkuus- tai kuningattaruusluokkaan. Adlonin itse ohjaama kausi on kokoelma siivuja kalifornialaisen yh-äidin elämästä, johon ei voi ihan suorilta samastua, mutta josta tunnistaa vähän liikaakin. Siivut ovat kauniita, rikkonaisia ja täynnä elämää. Popmusiikkia niissä käytetään paremmin kuin missään. Sarjan luoja ja päätähti on vittuuntuneena ja vittumaisena mutsina niin hyvä, että fantasioin saavani häneltä huudot lopun ikääni.

Anton Vanha-Majamaa

Vuoden kirjat

Lizzy Goodman: Meet Me in the Bathroom

Faber & Faber

Meet Me in the Bathroom on paras rock-kirja vuosiin, mutta sen päähenkilö on yhtyeen sijaan kaupunki. Vuosituhannen taitteessa rock palasi viimein New Yorkiin. Aallot olivat pieniä, kunnes parikymppiset nahkatakkipyrkyrit räjäyttivät kaupungin nimellä The Strokes. Pian seurasivat Interpol, Yeah Yeah Yeahs, The National ja LCD Soundsystem. Lizzy Goodman on koostanut anekdootin- ja juoruntäyteisen, dialogimuotoisen selonteon New Yorkin kulttuurisesta muutoksesta, joka gentrifioi ensin East Villagen, sitten Brooklynin ja lopulta newyorkifioi kaikki läntisen maailman suurkaupungit.

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja

Siltala

Runouden suurnero Harry Salmeniemi on nyt novellisti. Hänen Uraanilamppu-kokoelmaansa ei lueta, vaan se lukee sinua. Kertoo sinulle, mikä sinä, lukija, olet. Pakottaa sinut lukemaan itseään ja jatkossa myös Juhani Ahoa oman tahtonsa mukaan. Tai hidastaa lukemisesi äärimmilleen, jotta pystyt hahmottamaan, kuinka raajat aamuvenyttelyä kuvaavassa Toiminta-novellissa liikkuvat. Tammikuussa seuraa paluu runoihin, kun Salmenniemi julkaisee 10 vuotta valmistellun ja yli 400-sivuisen Yö ja lasi -kokoelmagigantin.

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti

Teos

Olisikohan viimein niin, että suomalainen proosa olisi lopulta runouden tyyliharppausten perässä. Vuoden poetiikaltaan ylivertaisista kirjoista vähemmälle huomiolle (lue: ei Finlandia-ehdokkuuksia) jäivät Matias Riikosen Suuri fuuga ja Marjo Niemen Kaikkien menetysten äiti. Jälkimmäinen on Thomas Bernhardin mieleen tuova, fyysinen ja parhaimmillaan komediallisen liika-ahdistunut monologiromaani siitä, kuinka olla äiti, jos oma äiti on hylännyt. Romaanin musertavuusvaikutukset kasvanevat eksponentiaalisesti oman äitisuhteensa vatvomisen määrään nähden, mutta ei sen väliä: niin paljon kirjasta saa jo teknisenä suoritteena.

Oskari Onninen

Vuoden Twin Peaks

Kerronta

Kesällä HBO:lta katsottavaksi tullut Twin Peaks: The Return oli vuoden odotetuimpia TV-sarjoja.  Ennen sarjan alkua katsojat odottivat, että mysteerit ratkeaisivat kolmannen kauden aikana. Näin ei käynyt. Kerronta mateli hitaasti. Katsojien eteen vyörytettiin uusia hahmoja ja juonia, jotka jätettiin auki. Vallitseva tunne oli, että kaikki oli pielessä. Agentti Cooper oli jumissa lodgessa ja katsojat seurasivat hänen ruumiissaan olevan dementoituneen Dougie Jonesin yrityksiä selvitä ”tavallisessa arjessa”. Hahmot elivät unten sisällä, jumissa omissa fantasioissaan.

Musiikki

David Lynch halusi, että The Returnia katsottaisiin mahdollisimman isolta TV-ruudulta, mahdollisimman läheltä, hyvällä äänentoistolla. Äänimaailma on täynnä kirskuntaa ja vihlontaa, joka teki sarjan katsomisesta entistä piinallisempaa. Musiikki soi sarjassa lähinnä Roadhouse-klubille sijoittuvissa keikkakohtauksissa. Roadhouse oli kuin unenomainen aikakapseli, jossa on käynnissä ikuinen perjantai-ilta.

Zen

Sarjan henkilöhahmot ja näyttelijät käsittelivät vanhenemista, kuolemaa ja luopumista. Sarja ei pelännyt kysyä isoja filosofisia kysymyksiä: mistä pahuus alkaa? Voiko pahuuden estää? Vastaukset jäävät avoimiksi. Pahuus on Twin Peaksissa banaalia, ja sitä on mahdoton paikata jälkeenpäin. Eräässä kohtauksessa palkkamurhaajat tokaisevat noin vain hampurilaistensyömisen lomassa, että it’s a nation of killers. Yhdysvaltain historia on perustunut hyväksikäyttöön, sähkö on johtanut ydinaseiden keksimiseen. Jos Lynchiltä kysyttäisiin, kenties hän ehdottaisi transsendenttista meditaatiota avuksi kaikkiin ihmisyyden vikoihin.

Iida Sofia Hirvonen

Julkaistu: 21.12.2017