Olen joutunut näkemään julkisuutta isäni kautta pienestä pitäen, ensin jääkiekon, sitten politiikan kautta. Muistan kuinka jo lätkämatseissa järkytyin, miten siellä ­huudellaan ihmisille.

Olen kasvanut siihen, että omaa isää haukutaan, tekee hän mitä tahansa. ­Tiedostin, että jos haluan näyttelijäksi, minua odottaa mahdollisesti sama ­kohtalo.

Julkisuus on osa näyttelijän ammattia, mutta sen ei pitäisi oikeuttaa ketään hyökkäämään kimppuusi. Ikinä ei voi miellyttää kaikkia enkä usko, että ilkeää kommentointia saadaan koskaan ­l­oppumaan.

Haluan silti olla tosi rehellinen ja avoin omista kokemuksistani, sillä olisin toivonut näkeväni nuorempana enemmän julkisuuden henkilöitä, jotka olisivat uskaltaneet kertoa suoraan, kuinka elämä voi olla välillä perseestä.

En ikinä haluaisi kenenkään kuvittelevan, että minä olen täydellinen ja minulla olisi kaikki hyvin hallinnassa. Olen välillä tosi hukassa ja se on ihan ok.

Diagnoosi oli iso helpotus ja lääkitys ­auttaa todella paljon arjen hallinnassa. Nuorena olin todella itsekriittinen ja tein kaiken täysillä. Olen sitä edelleen enkä usko, että se piirre koskaan täysin häviää.

Olen myös todella kunnianhimoinen. Varmasti sekin juontaa juurensa voimisteluun, sillä siellä toitettiin aina, miten mikään ei ole ikinä täydellistä. Toisaalta on hyväkin, että uskaltaa unelmoida ja tavoitella isoja asioita.

Terveys menee kaiken edelle. Voimistelu ei ole koko elämä, vaikka siltä se voi ajoittain tuntua. Elämästä pitää voida nauttia myös salin ulkopuolella.

Olen itse nähnyt, kuinka voimistelijat ovat joutuneet treenaamaan epäterveellisessä ympäristössä, missä meitä tyttöjä saatettiin haukkua tai läpsiä nilkoille, jos ne eivät olleet ojennuksessa.

Huonoon kohteluun tottuu ja ajattelee, että se on normaalia. Oikeasti salilla pitäisi pystyä pitämään puolensa. ­Valmentaja saa olla napakka, mutta sitä ei saa viedä liian pitkälle.

Omaa loppuelämää tai mielenterveyttä ei kannata pilata harrastuksen vuoksi.

Rakastin telinevoimistelua enkä muuttaisi kulkemaani matkaa, jos voisin. En kuitenkaan usko, että tulen koskaan ­täysin toipumaan niistä ajoista. Se oli sen verran kovaa myllytystä. Herkistyn vieläkin, kun muistelen ­ikäviä aikoja, joita jouduin lajin parissa kokemaan.

On päiviä, jolloin vieläkin kamppailen syömisen kanssa. Stressaavassa elämäntilanteessa pitää olla erityisen varovainen. Syömisen kontrolloiminen on kuitenkin ollut minulle joskus tuki ja turva.

Uskon, että syömishäiriö on elämänmittainen matka. Vaikka kaikki on nyt hyvin, se pyörii silloin tällöin taka­raivossa.

Harrastin 15 vuoden ajan telinevoimistelua ja kilpailin SM-tasolla. Voimistelu teki minusta päämäärätietoisen ja rohkean. Voimistelusalilla jouduin kohtaamaan pelkojani päivittäin ja siellä mentiin aika lailla täysillä tai ei ollenkaan. Sellainen mentaliteetti minulle on siitä jäänyt.

Mitään asioita ei saavuta, ellei tee töitä niiden eteen. Eikä mitään menetä jos ­yrittää. Sekin on hyvä muistaa, että vaikka olisi kuinka lahjakas, kukaan ei tule kotoa hakemaan. Rantabaari on unelmieni kesätyöpaikka ja varmistanut sen, että näytteleminen on juuri sitä mitä haluan tehdä. Siitä huolimatta, että tämä on aika rankkaa ja kuvaustahti aikamoinen.

Niihin on vain pitänyt tottua, mutta ­olihan se alkuun erikoista. En ole ikinä ymmärtänyt, miksi ihmisten pitää kommentoida ikäviä asioita. Eikö olisi helpompaa keskittyä omaan elämään ja olla ­loukkaamatta muita?

Rooliin kohdistuvia kommentteja en ota koskaan itseeni, sillä on hienoa, jos hahmo herättää tunteita laidasta laitaan. Silloin olen tehnyt työni oikein.

Sille taas en voi mitään, jos joku sekoittaa minut Mimosaan. Olen huomannut, että jos asiaa lähtee selvittämään, se vain pistää lisää vettä myllyyn. Joskus henkilökohtaisuuksiin menevät kommentit tuntuvat tosi pahalta, mutta lähipiirini ja ystäväni tietävät millainen olen oikeasti. Vain sillä on loppupeleissä merkitystä.

Pelkään kaloja ihan mielettömän paljon. En sen vuoksi ui merissä tai järvissä, en myöskään syö kalaa.

Roolihahmoni on tänä kesänä rantavahti, joten se tuo kuvauksiin oman ­haasteensa!