Image

Vive la famille!



Vive la famille!

Ranskalainen viikonloppu pitää minkä lupaa, kirjoittaa Katja Kallio.

Yksi sieluni perustarpeita on saada nähdä tasaisin väliajoin elokuvia, joissa vietetään sukukokousta Ranskan maaseudulla. Tämän tarpeen täytti viimeksi ansiokkaasti Olivier Assayasin Kesähetkiä. Siitä on kuitenkin kulunut jo jokunen vuosi, ja nyt asian on taivaan kiitos ottanut huolehtiakseen Julie Delpy elokuvallaan Ranskalainen viikonloppu.

Sain kokea ranskalaisten viikonloppujen viehätyksen ensi kertaa vuonna 1990, jolloin näin Louis Mallen elokuvan Milou toukokuussa. Rakastuin siihen päätä pahkaa, eikä sen taannoinen lumo ole vieläkään haihtunut, vaikka se uudestaan katsottaessa paljastuikin pieneksi pettymykseksi. Tämä johtui kenties siitä, että olin jo ehtinyt nähdä saman aiheen muita, vielä viehättävämpiä muunnelmia, kuten Bertrand Tavernierin Sunnuntain maalla.

Ranskalainen viikonloppu alkaa yleensä sillä, että suvun vanhin kuolee tai tekee kuolemaa, vaikka muut eivät sitä vielä tiedä. Ensimmäisen kolmen minuutin aikana joku iäkäs naisihminen työntää uuniin rosmariinilla hierotun lampaanreiden tai vähintään raparperipiiraan. Sitten saapuu juna tai pari kolme rättisitikkaa, ja niitä seuraa poskisuudelmia ja hälinää ja ryntäilyä. Nuorin kolmesta sukupolvesta, yleensä serkusten riitaisa ja mutkaton porukka, on äänekkäästi läsnä. Joku serkuksista on vanhemman polven silmäterä, ja hänelle voi ennustaa seksuaalisuuden heräämistä ja tietoisuutta kuolemasta sekä muista elämän tosiasioista.

Tässä nimenomaisessa Ranskalaisessa viikonlopussa voi jo alkumetreillä huokaista tyytyväisenä ja nojautua taaksepäin, sillä se on ehtaa tavaraa. Elokuva sijoittuu 70-luvun alun Bretagneen, kesäiseen vuorokauteen, jolloin pelättiin amerikkalaisen Skylab-satelliitin putoamista maan kamaralle. Kokoontumisen syynä eivät ole hautajaiset vaan elinvoimaisen isoäidin 70-vuotispäivät, mutta muuten joka ikinen lajityypin edellytys täyttyy.

Kukin suku on tietysti erilainen, ja sitä myöten myös juhlat. Kesähetkien perhe oli aika älyllinen ja rauhallinen, Tavernierin elokuvassa suorastaan etäinen. Ranskalaisen viikonlopun ruokapöydässä viihtyvä suku on meluisa ja törkeä ja aika huvittava ja rasittava. Jutut ovat yksitoikkoisen panokeskeisiä, mutta ovat ne välillä aika hauskojakin. Välillä sataa ja juostaan sisään ja sitten tullaan taas ulos syömään ja juomaan ja tappelemaan ja laulamaan ja tissejä puristelemaan.

Olen suhtautunut Julie Delpyyn hiukan varovaisesti siitä lähtien, kun hän näytteli impotentin puolalaiskampaajan kostonhimoista vaimoa Kieslowskin elokuvassa Valkoinen. Tässä roolissa Delpy oli kylmä ja karmiva, ja hänen vilkutuksensa oli yhtä julma kuin hänen orgasminsa. Myöhemmät roolit, muun muassa Rakkautta ennen -elokuvaduon Céline, rakensivat tahtomattaan muotokuvaa hiukan hemmotellusta ja pohjimmiltaan itseriittoisesta fröökynästä. Tämä mielikuva on alkanut hitaasti ja epäluuloisesti muuttua Delpyn ryhdyttyä ohjaamaan ja kirjoittamaan elokuvat, joissa hän näyttelee. Tai ehkä kyse on yksinkertaisesti vanhenemisesta. Se on tehnyt Delpylle hyvää, ja Ranskalaisen viikonlopun rehevä ja riidanhaluinen rooli on oikein pukeva.

Mikään suuri, ankara tarinankertoja Delpy ei ohjaajana ole, eikä hän siihen pyrikään. Jotenkin hänen olemuksestaan paistaa halu ja taito ottaa rennosti ja tehdä mitä huvittaa. Siitä seuraa se, että Ranskalainen viikonloppu on elokuva, joka jäsentyy hiukan samalla tavalla kuin arkielämäkin, eli ei juuri millään tavalla. Siinä ei ole minkäänlaista kehittyvää tai muutakaan draamaa. Loputtomasti tilaa saavat keskustelut, jotka eivät sinänsä myöskään johda mihinkään ja jotka ovat välillä kiinnostavia ja välillä eivät, aivan kuten ne tosielämässäkin ovat. Mutta ihmisen lumovoima riippuu aina myös miljööstä, jossa hän sattuu olemaan, ja tähän ympäristöön sijoitettuina kuuntelin mielihyvin sellaisetkin keskustelut, joiden aikana ajatukseni alkoivat auttamatta harhailla Delpyn aiemmassa elokuvassa 2 päivää Pariisissa.

Oleellista Ranskalaisessa viikonlopussa onkin se, että saa taas kerran olla sellaisessa mukana, istua rauhassa tuppisuuna ja tarkkailla, kun muut esittelevät surutta pahimpia puoliaan. Tosielämässä en varmaan uskaltaisi edes olla tällaisten ihmisten seurassa, ja totuuden nimissä on myönnettävä, että jos valita saisi, en varmaan menisi juuri näihin sukujuhliin, vaan kenties mieluummin esimerkiksi Mallen järjestämiin.

Mutta ei minun tilanteessani ole varaa valita kutsuja. Pääasia on, että ylipäänsä kutsutaan. 

*

Kolumnisti Katja Kallio on helsinkiläinen kirjailija, jota Ranska viehättää ainoastaan elokuvissa.

Image 6-7/2012

Kirjoittajan muut kolumnit

Julkaistu: 21.6.2012