Apu

Viipurin viimeinen puolustaja

Viipurin viimeinen puolustaja

Vexi Salmi: "Kukaan heistä ei puhunut sodasta, kun Rauno tokaisi, että minä olin muuten Viipurin viimeinen puolustaja. "
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Minut hyväksyttiin Teoston jäseneksi 1960- ja 70-lukujen vaihteessa. Jäsenillä oli äänioikeus vuosikokouksessa ja mikä tärkeintä, pääsy kokouksen jälkeen järjestetyille kuuluisille jatkoille.

Teosto maksoi koko lystin, syötävät ja juotavat. Konjakkia kannettiin pöytiin notkuvin tarjottimin eikä mittalasia käytetty. Pikarit tyhjenivät rivakkaan tahtiin.

Ravintola Laulumiesten yläsalissa oli hilpeä tunnelma. Osanottajajoukko ei ollut kovin suuri, mutta sitäkin innokkaampi. Muutaman konjakkikierroksen jälkeen rintamalinjat alkoivat muodostua.

Vaikka kaikki tunsivatkin toisensa, kevyen ja raskaan musiikin välinen vallihauta oli syvä. Sen ylittämiseen tarvittiin monta kulausta vapauttavaa juotavaa.

Keskustelu ja väittely jatkui siitä, mihin edellisenä keväänä oli jääty. Esko Linnavalli etsi Erik Bergmanin, ja äänekäs sanasota oli valmis.

Linnavalli hyökkäsi jatsin improvisaatioin, ja Bergman löi takaisin modernin kuoromusiikin murretuin soinnuin. Välillä otettiin neuvoa-antavaa ja mietittiin seuraavaa iskua.

Kumpikaan ei perääntynyt. Nokkela sananvaihto keräsi pöydän ympärille kuuntelijoita.

Kärkevät kielikuvat herättivät hilpeyttä, ja perustellut mielipiteet saivat äänekästä kannatusta. Taistelu päättyi yleensä tasapeliin ja lasien kilistelyyn, mutta kumpikin lupasi jatkaa väittelyä seuraavana vuonna uusin voimin ja juomin.

Ilta kului muutenkin käsikirjoituksen mukaisesti. Sen puolivälissä musiikinopetuksen ylitarkastaja Olavi Pesonen alkoi nuokkua, ja hänelle oli järjestettävä kotiinkuljetus.

Tehtävä kuului illanvieton nuorimmalle osanottajalle, yleensä minulle. Raahasin vetelän säveltäjän taksista kotiovelle ja luovutin omaisten haltuun.

Operaatioon kului vain kolme varttia, ja sen jälkeen juhlinta jatkui valomerkkiin asti. Siirryin pappojen pöytään, jossa istuivat Harri Bergström, Toivo Kärki, Arthur Fuhrmann ja heitä hieman nuorempi Rauno Lehtinen. Rauno oli naukkaillut jo niin monta konjakkia, että posket punoittivat ja puheet kävivät lennokkaiksi.

Bergström, Kärki ja Fuhrmann olivat kaikki sodan käyneitä miehiä, Arthur oli ollut nuorena poikana mukana Saksan loppukahakoissa. Kukaan heistä ei puhunut sodasta, kun Rauno tokaisi, että minä olin muuten Viipurin viimeinen puolustaja. Hetken hiljaisuuden jälkeen Arthur totesi: "Rauno, sinähän olit silloin vasta kaksitoistavuotias."

"Arthur, siinähän se juuri onkin", Rauno vastasi hämmentymättä.

Eino Virtanen piti omaa seminaaria kaikille halukkaille. Hän oli kehittänyt nykysäveltäjiä mukaillen oman nuotinnussysteeminsä, jossa sävelkorkeudet ilmaistiin käyrällä.

Profeetallisesta puhekyvystään huolimatta hän ei löytänyt joukosta kannattajia, mutta se ei muuttanut hänen mielipidettään.

Vastustus vain nosti hänen neroudentunnettaan, ja hän oli sitä mieltä, että oli joutunut typerysten joukkoon.

Ennen valojen armahtavaa välähdystä oli käyty läpi kaikki mahdolliset sointumuunnokset, bassokuljetukset ja riimit.

Suomalainen säveltaide oli hetken hiponut taivaankantta ja liidellyt pilvetöntä tähtimerta. Näkyikö se seuraavan vuoden levytyksissä ja konserteissa jää arvailujen varaan, mutta ilta oli ollut piristävä ja hauska.

Julkaistu: 30.5.2013