Aina silloin tällöin Michael Haneke tekee elokuvan Anne ja Georges -nimisestä pariskunnasta. Kyse ei ole yhdestä vaan useasta eri avioparista, jonkinlaisista keskivertopareista. Kaikkien elokuvien Anne ja Georges ovat keskenään erilaisia, eivätkä heitä esitä samat näyttelijät, mutta on heissä paljon yhteistäkin. He ovat aina keskiluokkaisia, usein kulturelleja ja monella tapaa etuoikeutettuja. He asuvat kauniissa kodissa, ja heidän lapsensa – yleensä ainokainen – on terve ja hyvinvoipa. Sitten tähän kirjoilla ja nuoteilla ja kapineilla vuorattuun pesään aukeaa rako, josta paha pääsee sisään. Näin käy myös Haneken uutuudessa, jo Kultaisen Palmun voittaneessa ja viisi Oscar-ehdokkuutta saaneessa elokuvassa Rakkaus.
Rakkaudessa rauhan ja järjestyksen rikkova uhka ei tule ulkoa vaan sisältäpäin mutta yhtä kontrolloimattomana. Nyt tunkeilija on vanhuus. Tämänkertaiset Anne (Emmanuelle Riva) ja Georges (Jean-Louis Trintignant) ovat eläkkeellä olevia pariisilaisia soitonopettajia. Seitsemänkymppinen viehättävä Anne saa sairaskohtauksen ja muuttuu vähitellen liikunta- ja puolustuskyvyttömäksi hoidokiksi.
Itävaltalainen Haneke on pelottava ohjaaja, jonka elokuvaa en ryhdy ikinä katsomaan kevein mielin. Pianonopettaja oli inhottava elokuva äärimmäisestä yksinäisyydestä ja vallankäytöstä. Kätketty, ensimmäinen näkemäni Anne ja Georges -elokuva, oli huolestuttava tarina menneisyyden varjoista ja niistä järkyttävistä yllätyksistä, joita ihmiset pystyvät vielä pitkän avioliiton jälkeenkin toisilleen järjestämään. Funny Gamesia tai sen remakea en edes harkitse katsovani. Siinä tuntemattomat nuorukaiset vangitsevat eräät Annen ja Georgesin ja heidän poikansa, kiduttavat heitä ja tappavat yhden toisensa perään.
Tätä taustaa vasten otaksuin, että Rakkaus olisi ironinen nimi ja että tiedossa olisi elämänkumppanin nöyryyttämistä ja vahingoittamista, välähdyksiä siitä ihmisen viheliäisestä sisikunnasta, jonka kuvaaminen Haneken tehtävä on.
Tosiasia kuitenkin on, että jos en olisi tiennyt elokuvan tekijää, en olisi arvannut sitä Haneken työksi, en vaikka kuvien huolellisuus, merkitysten rikkaus ja luottamus katsojan päättelykykyyn ovatkin aivan ennallaan. Olisin kenties veikannut, että Rakkaus on Claude Sautet’n postuumi merkkiteos, jolla minut yllättäen siunataan.
Rakkauden henkilöiden ylle Haneke ei ole vuodattanut kylmää valoaan. Siksi se on kesy ja kiltti hänen elokuvakseen, joskaan ei kenenkään muun. Nekin katsojat, jotka eivät yleensä kestä tai siedä hänen elokuviaan, todennäköisesti pitävät siitä.
Ei Rakkaudenkaan katsominen silti helppoa ole. Vaikka Haneken kerronnassa on kauneutta, sairaudessa sitä ei ole. Vanhuus on suloton tila eritteineen ja karmeine kynsineen ja inhottavine äänineen ja älyttömyyksineen, eikä sen kiviseen seinään törmäävien ihmisten reaktioihin ole luottamista. Hanekea houkuttelee ekstreemi, karmeimmat mahdolliset vaihtoehdot, mutta aivan niitä hän ei tällä kertaa käytä. Hänen kuvauksensa vanhuudesta on siekailematon mutta kohtuullinen. Se on tuttu kaikille, jotka ovat vierailleet ikivanhan isoäitinsä tai -isänsä luona ja seuranneet, kuinka ihminen, jota he ovat rakastaneet yli kaiken, pälyilee heitä oman itsensä hämärästä epäluuloisena kuin eläin.
Haneken elokuvissa ihmiset joutuvat aina armottomaan lähikontaktiin toistensa kanssa, ja niin käy myös Rakkaudessa. Vastahakoisen ihmisen hengissä pitäminen ja huoltaminen on rankkaa työtä. Tämä on vanhuuden vaivalloinen tanssi, elämän viimeiset hitaat, jotka tanssitaan työllä ja tuskalla, toinen toisensa käsivarsilla ähisten ja vaikeroiden, läpi niiden huoneiden joissa on asuttu ja riidelty ja syöty ja elämä eletty.
Pitäisi varoa kehen rakastuu. Nekin Annet ja Georgesit, jotka eivät vielä ole joutuneet työntämään hopealankaa poikaystävänsä leikkaushaavaan tai pyyhkimään avovaimonsa pissaa lattialta synnytyksen jälkeen, tajuavat Rakkauden katsomossa, mitä edessä on. On aina karmeaa joutua tekemisiin toisen pinnanalaisen maailman kanssa, mutta se on paljon siedettävämpää, jos edes todella pitää toisesta. Ei voi kuin rukoilla, että sinä yhtenä perjantai-iltana, kun oli nuori ja iloinen, tuli tehneeksi baarissa oikean valinnan, vaikka olikin ottanut pari lasillista liikaa.
*
Kolumnisti Katja Kallio on helsinkiläinen kirjailija, joka ei ole enää aikoihin haaveillut vanhuudesta.
