Image

Venla Rossin kolumni: Laura Pörstin esseekirja todistaa, että vaatteissa ei ole mitään pinnallista

Venla Rossin kolumni: Laura Pörstin esseekirja todistaa, että vaatteissa ei ole mitään pinnallista
Viimeinen vuosi on kertovinaan vaatteista mutta käsittelee sitten elämää, kuolemaa ja hiljaisuutta näiden molempien ääreillä.
Julkaistu: 26.8.2021

Kutsu hautajaisiin saapui kesän helteisimmällä viikolla. Kaivoin kaapista esiin kaikki mustat mekkoni, mutta tilanne vaikutti huolestuttavalta. Mekot olivat joko paksua villaa tai liian pieniä. Koronakiloista vitsailu ei enää naurattanut, enemmän itketti. Ensimmäinen reaktioni oli hypätä autoon, ajaa lähimpään kauppakeskukseen ja napata mukaan halpakaupan tangolta ensimmäinen tummasävyinen kolttu.

En kuitenkaan tehnyt niin, sillä olin edellisenä päivänä lukenut loppuun toimittaja Laura Pörstin vaikuttavan esseeteoksen Viimeinen vuosi. Se kertoo vaatteista. Tai jos ihan suoraan sanotaan, niin se on kertovinaan vaatteista. Se lähtee liikkeelle niistä ja kertoo sitten elämisestä, kuolemisesta ja vaivaannuttavasta hiljaisuudesta näiden molempien äärellä. Siitä kaikesta, mitä vaatteet oikeasti meille merkitsevät – tai voisivat merkitä, jos emme suhtautuisi niihin keskimäärin yhtä tuhoisan välinpitämättömästi kuin mikä oma ensireaktioni mustien leninkien äärellä oli.

Kirja alkaa, kun Pörsti muuttaa joksikin aikaa asumaan liikuntakyvyttömän ja 94-vuotiaan isoäitinsä luokse Pohjois-Karjalaan. Yhteiselo ei kuitenkaan suju toivotulla tavalla. Pörsti ja mummo eivät osaa olla toisilleen läsnä tavalla, joka tyydyttäisi kumpaakaan. Isoäiti horisee horoskoopeista ja sedän marjapensaista, lapsenlapsi haluaisi kuulla suuria totuuksia elämästä. Mutta kun isoäiti pyytää Pörstiä muuttamaan kokonaan luokseen tai kysyy, koska tämä aikoo tehdä lapsia, Pörsti loukkaantuu.

"Hiihtohaalari ei ole mikä tahansa urheiluvaate, vaan vallankumouksellinen asu, jossa maalaistyttö näyttäytyi housuissa ensimmäisen kerran."

Olemisen, elämisen ja puhumisen tavat ovat liian kaukana toisistaan. Isoäidin luona asuminen alkaa tuntua vaikealta.

Ratkaisu löytyy mummon vaatekaapista, jota Pörsti alkaa järjestää. Kyse ei ole mistään tavallisesta konmarituksesta. Vaatteista aukeaa aivan uusi näköala isoäitiin ja hänen elämäänsä. Eri sukupolvien naiset käyvät vaatteita läpi yhdessä ja löytävät niiden avulla uuden tavan puhua. Selviää, että hiihtohaalari ei ole mikä tahansa urheiluvaate, vaan vallankumouksellinen asu, jossa maalaistyttö näyttäytyi housuissa ensimmäisen kerran. Isoäidin silkkinen, itse tehty aamutakki taas oli aikansa luksusta ja kertoi siitä, että hän haaveili joskus erilaisesta elämästä.

Myös Pörstillä itsellään on haaveensa. Tarina vaatteista ja isoäidin elämästä laajenee myös kertomukseksi hänen lapsettomuushoidoistaan. Rehelliseen ja lakoniseen tyyliin kirjoitettu teksti liikuttaa, vaikka itse huomaan vauvahaaveita enemmän nyyhkiväni enemmän niissä kohdissa, joissa puhutaan, miten vaikeaa oman suvun kanssa oleminen usein on.

"Minä en osaa ommella itselleni mekkoa hautajaisiin, mutta osaan kirjoittaa avunpyynnön Instagram-stooriin."

Vaatetuotannon eettisyydestä on havahduttu viime vuosina puhumaan yhä enemmän. Myös Pörsti käsittelee teemaa teoksessaan. Suurempi ansio kirjassa on kuitenkin se, että pukeutumiseen suhtaudutaan kirjassa muillakin tavoilla vakavasti. Se ei nimittäin ole millään lailla pinnallinen asia. On kyse siitä, millaisiksi me itsemme tunnemme vaatteissamme, mihin rooliin asetumme ja millaisina toivomme tulevamme nähdyiksi.

Pörsti tuo hienosti esiin myös vaatteiden ruumiillisuuden: miten ne hinkkaavat, silittävät, painavat ja hierovat ihoamme, joka päivä.

Pörstin isoäiti on ylpeä vaatteista, jotka hän on tehnyt itse ja jotka ovat säilyttäneet ryhtinsä vuosikymmeniä. Siksi hiihtoasu ja aamutakki säilytetään, vaikka hän ei tule niihin enää koskaan pukeutumaan.

Minä en osaa ommella itselleni mekkoa hautajaisiin, mutta osaan kirjoittaa avunpyynnön Instagram-stooriin. Saan nopeasti monia ystävällisiä tarjouksia erilaisista mekoista. Kun pukeudun tuttavalta saatuun lainamekkoon, se tuntuu ihanalta. En voi olla asusta ylpeä sillä lailla kuin vaatteensa itse tehnyt ihminen on. Silti vaate muistuttaa minua siitä, miten olen toiminut: että pyysin apua tuntemiltani ihmisiltä enkä sännännyt kauppaan. Koko surullisen ja tukahduttavan kuuman päivän kannan mukanani apua tarjonneiden ihmisten hyväntahtoisuutta.

Se on sekä Pörstin että hänen nyttemmin jo kuolleen isoäitinsä ansiota.

Laura Pörsti: Viimeinen vuosi. Muistiinpanoja muutamista vaatekaapeista. Gummerus.

Venla Rossi on helsinkiläinen toimittaja, joka soittaa omalle isoäidilleen liian harvoin.

Kommentoi »