Apu

Viimeinen koti – Suomi vanhenee vauhdilla, miten kaikille ikääntyville taataan turvallinen koti?

Viimeinen koti – Suomi vanhenee vauhdilla, miten kaikille ikääntyville taataan turvallinen koti?
Lähes jokaisen elämässä tulee hetki, jolloin ei enää pärjää yksin omassa kodissa. On pakko muuttaa. Nyt ikääntyville rakennetaan yhteisöllisiä, monen sukupolven asuintaloja ja kortteleita. Foibekartanossa Vantaalla asuu 300 iäkästä. Mitkä asiat tekevät heille kodin?
Julkaistu: 12.11.2020

Oi, Glendora, oi Glendora, oi Glendora sua kuinka nyt palvonkaan… Olavi Virran ääni kajahtaa soimaan. Kello on 10.30, aamujumpan aika. Se on tänään ulkona.

Irma Jääskeläinen, 94, ottaa pallon ja kurottaa kohti taivasta. Rollaattorinsa on jäänyt sivummalle. Hyvän elämän valmennuspäällikkö Katri ­Mervilä-Puhakka antaa ohjeita.

Syysaamu on kirpeä, hengitys höyryää ja usva viipyilee nurmikon yllä. Pikkuhiljaa aurinko alkaa lämmittää.

Katri Mervilä-Puhakka (vas.) ja Irma Jääskeläinen jumppaavat Foibekartanon pihalla. Aamujumppa kuvataan ja lähetetään reaaliajassa YouTuben kautta alueen kaikille asukkaille.

Täällä Foibekartanossa on aamujumppa joka arkipäivä, välillä ulkona ja välillä sisällä. Se kuvataan, ja asukkaat voivat osallistua siihen paikan päällä, suorana YouTuben kautta tai katsoa tallenteena myöhemmin. Jääskeläinen jumppaa säännöllisesti. Siitä on ollut hänelle hyötyä.

– Ennen ei tahtonut onnistua paidan pukeminen päälle. Kädet eivät nousseet. Kun rupesin käymään jumpassa, kädet nousevat taas. Se vaikuttaa koko kehoon, hän kiittelee.

Jääskeläinen asuu täällä kolmatta vuotta vuokrakaksiossa. Alun perin Helsingin Kallion kivisistä kortteleista kotoisin oleva nainen ihailee nyt vehreää pihapiiriä, jonka ruska on värittänyt loistavan keltaiseksi.

– Sanotaan, että puut tuovat terveyttä. Sitähän täällä on.

Irma Jääskeläinen viihtyy kotonaan Foibekartanossa. Seinällä on hänen itse maalamiaan kukkatauluja.

Hän kutsuu katsomaan kotiaan. Se on mukavankokoinen kaksio. Seinällä on anopin 1950-luvulla tekemä ryijy ja pari Jääskeläisen itse maalaamaa taulua. Ne kuljettavat mukanaan muistoja, kuten sen, kuinka vaikeaa oli maalata kukkien keskustat pulleiksi.

– Asuntoon sai tuoda omat huonekalut. Ne tekivät siitä kodin. Minulla on niin hyvä koti.

Vanhan pitää saada näkyä ja kuulua

Foibekartano ei ole varsinainen kartano vaan alue, jonka päärakennus sijaitsee Rekolan puisen, vuonna 1880 rakennetun kartanon vieressä Vantaalla. Se on viiden asuinkerrostalon, päärakennuksen, puutarhan ja suuren kivinavetan muodostama kylä, omien sanojensa mukaan hyvän elämän yhteisö, joka tarjoaa asumista ja palveluita ikääntyneille.

Nimi Foibe tulee Raamatusta: hän oli ensimmäinen siinä mainittu naisdiakoni. Vantaan seurakuntayhtymä omisti nämä maat ja lahjoitti ne 1989 perustetulle Diakoniasäätiö Foibelle. 30 vuodessa tänne on rakentunut iso alue. Asukkaita on melkein 300 ja työntekijöitä sata.

Iltapäiväkahvit ulkona keräävät asukkaita yhteen.

Asukkaista valtaosa asuu omatoimisesti omistusasunnoissa tai vuokralla. Runsas sata asuu ympärivuorokautisessa tehostetussa palveluasumisessa. Tätä palvelua Vantaa ostaa asukkailleen. Omatoimisesti asuvat voivat halutessaan ostaa palveluita, kuten oman ravintolan tekemät ruoat, kotipalveluita, yhteisiä ulkoiluhetkiä, pesula-­apua ja fysioterapiaa.

Tekemistä on hengästyttävän paljon: luku- ja käsityöpiirejä, puutarhanhoitoa, kuntosali, uima-allas, kirjastonurkkaus, peli- ja toivelauluiltoja, oma radio, makkaranpaistoa, luentoja ja robottivieraita, perjantaitanssit ja juhlia. Kerran kesän karnevaaleihin tehtiin kumihanskoista lypsykone, jota sai veivata. Koska koronavirus on pakottanut vähentämään kokoontu­misia, virtuaalisia tapahtumia on lisätty entisestään.

– Hankimme asukkaille tabletit jo vuonna 2015, Foibekartanon toimitusjohtaja Ulla Broms sanoo.

Arjen askareita tehdään yhdessä asukkaiden kanssa, kertoo Foibekartanon toimitusjohtaja Ulla Broms.

Digitaalisuuden ja tablettien avulla asukkaiden on mahdollista olla mukana tapahtumissa ja osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun vaikka omasta kodista käsin. Bromsista on tärkeää, että elämä on täyttä iästä riippumatta.

– Kaikki tarvittava tuki on saatavilla, ja henkilökohtaisissa asioissa toimitaan hienotunteisesti. Keskiössä on hyvä elämä. Ja ihminen päättää itse, mikä hänelle on tärkeää.

Asukkaat myös näkyvät kuvissa, joita julkaistaan sosiaalisessa mediassa ja päätalon ilmoitustaululla.

– Vanhan ihmisen pitää saada näkyä ja kuulua. Aluksi monet vähän kainostelivat, että voi, mulla on näitä ryppyjä. Nyt eivät enää. Valokuvat ja livelähetykset ovat tärkeä osa yhteisön elämää, Broms sanoo.

Kaikki eivät pärjää kotona

Suomen vanhuspolitiikka tähtää siihen, että ihminen asuu kotonaan mahdollisimman pitkään. Muu olisikin mahdotonta. Suomi ikääntyy vauhdilla. 65 vuotta täyttäneitä on nyt 1,2 miljoonaa. Kymmenen vuoden päästä heitä on jo 1,5 miljoonaa. Tällä hetkellä 80 prosenttia tämän ikäisistä omistaa asuntonsa.

Samalla on väistämätön tosiasia, että kaikki eivät pärjää kotona. Jossakin vaiheessa ihminen alkaa tarvita tukea asumiseensa: seuraa, palveluja, apua lääkkeiden kanssa tai ympärivuorokautista hoivaa, joka on kaikkein raskain ja kallein palveluasumisen muoto. Siihen on tiukat kriteerit.

– Suurin osa tehostetussa ympärivuorokautisessa asumisessa on muistisairaita. Jos muistisairautta ei ole, kotona joutuu pärjäämään pitkään hyvinkin huonolla fyysisellä toimintakyvyllä. Se ei ole inhimillistä, sanoo vanhempi tutkija Erja Rappe Ikäinstituutista.

Kotipalvelu maksaa arkisin päiväsaikaan 45 euroa tunnilta, lakanoiden vaihto ja pesu 40 euroa, kuntosali kuusi euroa ja ateriat joka viikonpäivänä 450 euroa kuussa.

Jos avun tarve on pienempi, puhutaan välimuotoisesta asumisesta. Se tarkoittaa, että asuminen ja palvelut ovat erillään. Ikääntynyt asuu vuokralla, omistusasunnossa tai asumisoikeusasunnossa. Hän itse päättää, mitä palveluja ostaa, tai apuna voi käydä vaikkapa kunnan kotihoito.

Sellaista asumista ovat senioritalot, ikääntyneiden vuokratalot, yhteisölliset asuinkohteet ja tavallinen palveluasuminen. Ne voivat olla asukkaiden itse rakennuttamia tai kunnan, järjestön tai yrityksen toteuttamia kohteita.

Kotihoitoa ja laitos- ja asumispalveluja käytti 20 prosenttia 75 vuotta täyttäneistä vuoden 2018 lopussa. Ympäri­vuorokautisessa hoidossa oli yhdeksän prosenttia tämän ikäisistä.

Aila Halonen kävi laitattamassa hiukset kuntoon päärakennuksen parturi-kampaamossa. Jenni Kärki kiharsi.

Asumisen hinta vaihtelee paikan ja palveluiden tarpeen mukaan. Esimerkiksi Foibekartanossa 45–50 neliön asunnon vuokra on tyypillisesti 800–850 euroa kuussa. Jos haluaa, päälle voi ostaa palvelua. Esimerkiksi kotipalvelu maksaa arkisin päiväsaikaan 45 euroa tunnilta, lakanoiden vaihto ja pesu 40 euroa, kuntosali kuusi euroa ja ateriat joka viikonpäivänä 450 euroa kuussa.

Ympärivuorokautisessa tehostetussa palveluasumisessa kunta laskuttaa asukkaalta asiakasmaksun, joka määritetään tämän tulojen mukaan. Täällä Vantaalla se voi olla enintään 85 prosenttia nettotuloista ja asukkaalle pitää jäädä käyttöön vähintään 256,13 euroa kuussa.

Monta sukupolvea samassa pihapiirissä

Rouva heittää pitsiverhojen reunustamasta ikkunasta lentosuukon Eero Viljakaiselle, hyvän elämän koordinaattorille, jonka tehtäviin kuuluu esimerkiksi Foibekartanon puutarhan hoito asukkaiden kanssa. Keväällä multaan kylvettiin papuja, kaaleja ja kukkia ja loppukesästä korjattiin sato.

Maria Ulasevich asuu Foibekartanossa.

Rouva on Maria Ulasevich, 86, ja hän tulee terassille juttelemaan. Ruukkuihin istutetut kukat ovat vielä voimissaan, vaikka syksy on pitkällä. Tässä on tähtisilmä ja tuossa kehäkukka. Kello on 11.35, lounasaika. Ravintolan työntekijät kärräävät ruokia niitä tilanneille asukkaille.

– Nytkö se ruoka tulee? Ulasevich kysyy.

Lounaaksi on broileria smetanakastikkeessa, jälkiruoaksi helposti lusikoitavaa kirsikkakiisseliä ja kermavaahtoa.

Foibekartanon pihalla on kanala ja sisällä neljä eriväristä kotkottajaa. Kesällä olkia pölisytti myös kukko, joka oli niin äkäinen tapaus, että se vaihdettiin säyseämpään. Kanala houkuttelee myös naapurustosta katselijoita, kuten päiväkotilapsia. Se tuo lisää liikettä alueelle. Nykytrendi on, että asumisessa yritetään yhdistää monta sukupolvea.

Kadra Farah Esa, Foibekartanon hyvän elämän valmentaja, toi asukkaita katsomaan pihan kanojen touhuja. Löytyi kaksi munaakin!

– Voi olla esteetön talo, jossa asuu kaikenikäisiä ja jossa on yhteisiä tiloja, joissa asukkaat järjestävät toimintaa. Tämä on nyt nousussa, kertoo asuntoneuvos Raija Hynynen ympäristöministeriöstä.

Esimerkiksi Tuusulan asuntomessualueelle rakennettiin samaan pihapiiriin päiväkoti sekä ikääntyvien asuntoja ja tehostettua palveluasumista. Helsingin Jätkäsaaressa on monen sukupolven kortteli.

Vaikka nykyään on vaihtoehtoja, kysyntä ja tarjonta eivät aina kohtaa.

Miten tähän on tultu?

Sata vuotta sitten vanhukset hoidettiin kotona. Saman katon alla asui usein monta sukupolvea, jotka huolehtivat toinen toisistaan. Jos perhettä ja kotia ei ollut, vanha, sairas, koditon tai vammainen ihminen päätyi kunnalliskotiin. Tyypillisesti niissä oli suuria asukkaiden yhteishuoneita.

1950- ja 1960-luvulla nousi ajatus, että ihmisillä on yksilöllisiä tarpeita myös ikääntyessä. Kunnalliskoteja alettiin muuttaa vanhainkodeiksi. Usein ne perustettiin terveyskeskusten läheisyyteen. 1980-luvulla alettiin rakentaa ryhmäkoteja eli tehostettua palveluasumista, johon otettiin mallia Ruotsista.

2000-luvun alkupuolella oli senioritalojen buumi. Etenkin suuriin kaupunkeihin nousi yritysten rakentamia vapaarahoitteisia senioritaloja, joista kuka tahansa saattoi ostaa tai vuokrata asunnon.

Nyt palataan taas monen sukupolven asumiseen – mutta ei siis välttämättä saman katon alle vaan yhteiseen pihapiiriin.

Vaikka nykyään on vaihtoehtoja, kysyntä ja tarjonta eivät aina kohtaa.

– Tehostetun palveluasumisen yksiköitä on osin väärissä paikoissa. Paikkoja on tyhjillään monissa kunnissa tai yksikön sijainti ei ole sopiva tarpeeseen nähden, ja suurissa kaupungeissa tarvitaan paikkoja jonkin verran lisää tulevina vuosina, kun ikääntyneiden määrä kasvaa, Erja Rappe sanoo.

Foibekartanossa on oma radio, jossa soitetaan asukkaiden toivebiisejä ja lähetetään terveisiä. Maria Paavolainen juontaa, ja Eero Viljakainen äänittää ja kuvaa.

Kaupungeissa on toisaalta enemmän valinnanvaraa kuin pienillä paikkakunnilla. Myös varallisuus ja asumismuoto vaikuttavat valintoihin.

– Jos on pienituloinen, vaihtoehtoja on vähemmän. Toisaalta monilla on kynnys lähteä omistusasunnosta vuokralle senioritaloon, Raija Hynynen sanoo.

Tytär huolehtii, miten äiti pärjää

Koska korona rajoittaa tapaamisia sisällä, Foibekartanossa on tehty kohtaamispaikkoja ulos. Päärakennuksen edessä on tanssilava ja lasiseinäinen paviljonki, jossa voi selata päivän lehdet.

– Me olemme vähän kuin vaivihkaa rakentaneet paikkoja ja tilanteita, joissa ihmisten on helppoa kohdata nyt korona-­aikana turvallisuus huomioiden, Ulla Broms sanoo.

Mitä jos ei halua olla mukana? Sekin on ok, ei ole pakko osallistua. Mutta on käynyt niinkin, että ensin varauksella suhtautuva lähtee mukaan, kun naapurit kertovat asiasta.

Ulkona on viikoittain makkaranpaistoa sekä ravintolapäällikön mukaan nimetty Marjutin kotikahvila, joka alkaa nyt, kello 13.30.

Pullaa on kolmea sorttia: korvapuusteja, viinereitä ja vaniljakierteitä. Satu Ekman ottaa kahvit ja pullat kahdelle ja kantaa ne pöytään, jonka ääressä istuu hänen äitinsä Aili Erola, 90. Erolan näkö on huonontunut ja hänellä on muisti­sairaus, mutta hän jaksaa kertoilla elämästään.

Satu Ekman (oik.) on iloinen, että äidille Aili Erolalle löytyi sopiva asuinpaikka Foibekartanosta.

Runsas vuosi sitten hän asui vielä kotonaan, edesmenneen miehensä 1950-luvulla rakentamassa rintamamiestalossa. Siinä oli kolme kerrosta ja suihku kellarissa. Kun näkö huononi ja muistisairaus eteni, liikkuminen talossa alkoi olla hankalaa. Ekmania huoletti, miten äiti pärjää. Hän kävi tämän luona monta kertaa viikossa ja hoiti kauppareissut.

Muutto Foibekartanoon tapahtui lopulta nopeasti. Vantaan kaupunki tarjosi paikkaa, ja päätös piti tehdä vuorokaudessa.

– Ei siihen ehtinyt millään tavalla reagoida. Se oli sitten menoa. Kumminkin tiesin, etten muualla pärjää, Aili Erola sanoo.

– Aluksi se tuntui oudolta, vaikka asiasta oli pitkään puhuttu. Tämä on osoittautunut hyväksi paikaksi. Äidin yksikkö on sopivan pieni, 11 asukasta, Satu Ekman jatkaa.

Huoli on nyt hellittänyt.

Päärakennuksen aulassa on jukeboksi, jonka soitetuin kappale on Kari Tapion Myrskyn jälkeen.

Tarvitaan miljoona esteetöntä asuntoa

Iän myötä näkö ja kuulo heikkenevät ja havainnointi hidastuu kaikilla. Jotta ikääntyvä, kenties alkavasta muistisairaudesta kärsivä ihminen voi asua ja elää hyvin, asuntojen ja ympäristön pitää olla turvallisia, viihtyisiä ja esteettömiä.

– Tarvitsemme miljoona esteetöntä asuntoa vuonna 2030. Osa on olemassa, osa tulee uustuotannon kautta ja osa asunnoista täytyy korjata, sanoo ympäristöministeriön Raija Hynynen.

"Osa vieroksuu koko ajatusta, että vanhenee. On jonkinlainen mentaalinen blokki, että jos alan varautua, myönnän, että vanhenen."
Asuntoneuvos Raija Hynynen

Se tarkoittaa esimerkiksi hissien rakentamista kerrostaloihin, joissa niitä ei ole. Asuntojen turvallisuutta voidaan lisätä tukikahvoilla ja kaiteilla, korotetulla wc-istuimella, hyvällä valaistuksella sekä automaattisesti sammuvilla liesillä tai syttyvillä valoilla. Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus Ara myöntää avustuksia hisseihin ja kotien korjaus­avustuksia pienituloisille.

– Enemmänkin ihmiset voisivat hakea avustuksia. Osa ei ehkä tiedä niistä, tai hakemusprosessi on vaativa, osa ajattelee, että enhän minä nyt mitään tarvitse, ja osa vieroksuu koko ajatusta, että vanhenee. On jonkinlainen mentaalinen blokki, että jos alan varautua, myönnän, että vanhenen. Toimintakyky alkaa kuitenkin alentua 75 ikävuoden paikkeilla. Sitä ennen jokaisen kannattaisi miettiä, miten haluaa ikääntyneenä asua ja mitä se vaatii, Hynynen sanoo.

Tavallisesti uima-allas on kovassa käytössä. Koronaviruksen vuoksi uiminen on nyt keskeytetty ja allas tyhjennetty.

Esteettömyys on laajempi asia kuin matalat kynnykset. Nykyään tiedetään, että tärkeää on myös aistiesteettömyys eli se, että ympäristö on helposti hahmotettava, Erja Rappe kertoo.

Ikääntyessä on hyvä, että eri pintojen välillä on riittävästi kontrastia, esimerkiksi lattia ja valokatkaisijat erottuvat hyvin seinästä.

Ulkona pitää olla toimivat reitit sekä leveät ja tasaiset kulkuväylät. Palveluiden tulisi olla lähellä ja ympäristön sellainen, että uskaltaa liikkua ilman pelkoa.

"Luonnossa on vähemmän melua, sopivampi lämpötila ja vähemmän ilman epäpuhtauksia kuin kaupunkiympäristössä. Luonnossa oleskelu vähentää stressiä ja parantaa vireyttä. Luonto ei ylikuormita eikä alikuormita. Myös muistisairas ymmärtää ja aistii luonnon."
vanhempi tutkija Erja Rappe

Rappe kertoo, että kaupungeissa ilman epäpuhtaudet ja helleaallot kuormittavat eniten iäkkäitä. Siksi lähellä kotia olevat viheralueet ja pihat ovat tärkeitä, henkireikiä.

– Luonnossa on vähemmän melua, sopivampi lämpötila ja vähemmän ilman epäpuhtauksia kuin kaupunkiympäristössä. Luonnossa oleskelu vähentää stressiä ja parantaa vireyttä. Luonto ei ylikuormita eikä alikuormita. Myös muistisairas ymmärtää ja aistii luonnon.

Se on huomattu myös Foibekartanossa, jossa puut ovat suuria ja korkeita ja asukkaat saavat osallistua puutarhatöihin. Eikä tärkeä ole vain vihreä luonto.

Tikru, Siru, Kamu, Mörkö, Nelli, Jimi ja Thelma ovat alueen vakituisia päiväasukkaita. Ensimmäiset kolme ovat kissoja, loput koiria. Työntekijät voivat ottaa lemmikkinsä mukaan työpaikalleen. Vaikka muistisairaus veisi kauemmaksi tästä maailmasta, eläimen silittäminen tuntuu monista hyvältä.

Foibekartanon työntekijät voivat ottaa lemmikkinsä töihin.

Moni kokee yksinäisyyttä ja turvattomuutta

Kun muuttaa pois omasta kodista, jossa on kenties asunut vuosikymmeniä ja elänyt elämänsä suurimpia hetkiä, voi tuntea suurta surua. Muutto voi silti tuoda mukanaan myös hyvää.

Tellervo Aarrevaara, 86, ja Niilo Veikkolainen, 95, tutustuivat Foibekartanossa kymmenisen vuotta sitten ja ovat nyt hyviä ystäviä.

Veikkolainen on asunut paikassa 19 vuotta. Hänellä on omistusasunto: 56 neliötä, keittiö, kaksi huonetta ja parveke, joka on malliltaan ”kuin linnunpönttö”. Hän muutti asuntoon nyt jo edesmenneen vaimonsa kanssa, kun terveys petti ja omakotitalo piti myydä.

Naapurukset Tellervo Aarrevaara ja Niilo Veikkolainen ystävystyivät kymmenisen vuotta sitten. He käyvät yhdessä kävelyillä ja kaupassa.

Aarrevaara löysi Foibekartanoon harrastuksen kautta. Hän kävi työporukan kanssa täällä vesijumpassa ja tykästyi ympäristöön. Kun hän jäi leskeksi, koti alkoi tuntua turvattomalta. Täältä löytyi kaksio, jonka lasitetulla parvekkeella voi kasvattaa pikkutomaatteja.

– Oli haikeaa, ettei aviopuolisoni ollut enää matkassa. Tunsin kuitenkin tulleeni hyvin kotoisaan paikkaan.

Ensin Aarrevaara yritti mahduttaa asuntoon vanhoja senkkejään ja piironkejaan. Eihän siitä mitään tullut, eivät ne mahtuneet. Hän päätti pistää sisustuksen uusiksi.

– Kun hankin uudet huonekalut, innostuin. Elämä alkoi uudestaan.

Aarrevaaralla ja Veikkolaisella on tapana käydä yhdessä kävelemässä joka päivä. Vakioreittejä on kolme: yhden, kahden tai neljän kilometrin kierrokset lähialueella.

– Jos minua joskus laiskottaa, hän patistaa lähtemään, Aarrevaara sanoo.

– On tietysti mukavampi mennä kaverin kanssa kuin yksin, Veikkolainen jatkaa.

Silloin voi jutella: molempien sukujuurista Karjalassa, päivän uutisista, mistä milloinkin. Veikkolainen tarkistaa puhelimestaan, kuinka monta askelta tänään on tullut otettua: 4 126. Joskus he käyvät yhdessä kaupassa Veikkolaisen autolla. Elämä on mukavampaa, kun vieressä asuu ystävä.

Eräs asukas maalasi taulun kanoista ja antoi sen oppisopimuskoulutuksen valmistujaislahjaksi työntekijöille. Eero Viljakainen esittelee.

Tutkimuksista tiedetään, että ikääntyneistä yli kolmasosa asuu yksin. Moni kokee yksinäisyyttä ja turvattomuutta. Korona-­aika tuntuu lisänneen sitä. Voi olla, että puoliso tai muut läheiset ovat kuolleet. Lapset saattavat asua kaukana tai heitä ei ole.

Yhteisölliset talot ja pihat voivat auttaa tässä. Kun tuntee naapurinsa, heiltä uskaltaa tarvittaessa myös pyytää apua – tai tarjota sitä.

– Yhteisöllisyys syntyy helpoiten, kun kokoonnutaan yhteen tekemään jotain. Mitä huonommassa kunnossa asukkaat ovat, sitä enemmän he tarvitsevat tukea tähän. Täytyy myös muistaa, että osa ei suurin surminkaan halua asua missään liian yhteisöllisessä paikassa, Ikäinstituutin Erja Rappe sanoo.

Iltahuvina pasianssi

Kello on 16. Jos koronavirus ei olisi sotkenut maailmanjärjestystä, Foibekartanon päätalolla alkaisi nyt vilkas ilta. Tarjolla olisi päivällistä, uima-altaassa pärskisi vauvauimareita, ja ravintolan nurkassa istuisi peliporukka pelaamassa Aliasta tai Trivial Pursuitia.

Irma Jääskeläinen

Nyt päätalon aula on tyhjä niin kuin uima-allaskin, jossa ei kannata pitää vettä, koska uinnit on peruttu. Asukkaat ovat kukin kodeissaan tai omissa menoissaan.

Irma Jääskeläisen olohuoneen pöydällä on pitsiliina, leikkokukkia ja korttipakka.

– Tässä on mun iltahuvit, pelaan pasianssia, hän sanoo.

Kirjakaupassa työskennelleen Jääskeläisen iltarutiineihin kuuluu myös kirjan lukeminen sängyssä, usein 1,5 tuntia kerralla. Suosikkeja ovat Päätalot ja Enni Mustonen. Nyt kesken on Heleena Lönnrothin kirja Naisten talo.

Lukeminen tuo hyvät yöunet. Jaksaa taas seuraavana aamuna jumpata.

Juttua muokattu 16.11.2020 kello 13:53: poistettu yksi kuva.

Kommentoi »