Tommy Lindgren, julkaisitte Ricky-Tick Big Bandin kanssa vastikään uuden albumin. Minkälainen siitä tuli?
– Kolmen vuoden takainen esikoislevymme oli päänavaus, sillä silloin kukaan maailmassa ei vielä tiennyt, mitä on rap-musiikki yhdistettynä big band jazziin. Uusi levy on astetta modernimpi ja monipuolisempi, ja paikoin aika vakava ja herkkäkin. Matkustimme Redraman (Lasse Mellberg) ja Palefacen (Karri Miettinen) kanssa vuosi sitten Valtteri Pöyhösen luokse Berliiniin, ja saimme neljän päivän intensiivisissä sessioissa alkuun puolet levyn biiseistä. Haluamme laittaa musiikillamme aidat mataliksi – ja mielellään myös säpäleiksi.
Tuleeko koskaan ristiriitoja, kun neljä vahvaa muusikkoa iskee päänsä yhteen?
– Meillä on pitkä yhteinen historia Lassen ja Karrin kanssa, ja keskinäinen kunnioituksemme on valtavaa. Olin mukana Karrin ensimmäisellä levyllä vuonna 2001, ja siitä asti olemme tallanneet kundien kanssa samoja polkuja ja kokeneet paljon yhdessä. Tietysti meille tulee välillä myös erimielisyyksiä. Silloin on kuitenkin itsestään selvää, että viimeinen sana on bändimme johtajan Valtterin. Meidän muiden ei tarvitse nostella omia egojamme. Hyväksymme mukisematta, että Valtteri, jos joku, on Mister Ricky-Tick Big Band.
Esiinnytte aina puvut päällä. Kuinka usein muuten käytät pukua?
– Olen pikemminkin hupparikansaa. Kun viiletin tänäänkin kaupungilla puku päällä, reppu selässä ja pyöräilykypärä päässä, tuli minulle kieltämättä vähän mormonifiilis. Nauramme välillä jätkien kanssa, että harva meistä olisi aikoinaan uskonut, että vedämme vielä puvut niskaan räppikeikalle. Tosin alammehan me jo olla aika vanhoja valtiomiehiä suomalaisessa räppiskenessä, joten ehkä meidän on aikakin vähän kypsyä. Puku luo keikkalavalla arvokkaan fiiliksen, mutta hikisten settien jälkeen kostyymiä saa käyttää aika moneen otteeseen pesulassa.
Sinä, Redrama ja Paleface olette kaikki absolutisteja. Miten juhlitte keikan jälkeen?
– Bändimme 17 jazzmuusikkoa pitävät kyllä huolen siitä, että bileet ovat kosteat. Itselleni hyvä fiilis syntyy muista asioista, kuin mielen turruttamisesta päihteillä. Sen sijaan olemme Lassen ja Karrin kanssa todella kovia lattenlipittäjiä. Pyrin myös leijumaan luonnollisesti jossain tuolla pilvenhattaroiden tuntumassa.
Kerro jotain, mitä emme vielä tiedä sinusta.
– Kun innostuin pikkupoikana musiikista, en todellakaan kuunnellut mitään De La Soulia tai Public Enemyä. Luukutin aitoa tukkaheviä Kissistä Mötley Crüehun ja Bon Joviin. Piirtelimme kavereiden kanssa Kissin maskeja ja askartelimme itsellemme puiset leikkikitarat. Minulla oli myös pitkä takatukka, ja oikea MacGyver –mittatason letti se olikin. Sen jälkeen kun siitä luovuin, hapseni ovat olleet vain vetäytymään päin.
Sinut nähdään pian urheiluaiheisessa Villi kortti -viihdeohjelmassa. Mitä muita intohimoja sinulla on kuin musiikki ja urheilu?
– Olin aikoinaan kova suorittaja koulussa, ja minulla oli suuria suunnitelmia tulevaisuuteni varalle. Sitten Amnesty-työt veivät minut mennessään ja akateeminen urani lässähti käsiin. Nykyään kieli ja kirjoittaminen yhdistävät jollain tavalla lähes kaikkia tekemisiäni. Myös studion ulkopuoliset asiat, kuten taide, yhteiskunta ja ympäröivä maailma kiinnostavat minua. Viime aikoina olen repinyt hiuksia päästäni, kun olen miettinyt, miksi hätää kärsivien ihmisten ja erilaisuuden hyväksyminen on tässä yhteiskunnassa monelle niin vaikeaa.
