Suomessa varsin pienikin joukko voi suhteellisen vaalitavan vuoksi vaikuttaa vaalipiirien viimeisiin paikkoihin ja sitä kautta puolueiden kokonaispaikkamääriin.

Esimerkiksi Kokoomuksesta tuli pääministeripuolue kahden kansanedustajan erolla SDP:hen luvuin 44–42. Ääninä kisa oli todella täpärä: Pohjanmaalla Janne Sankelo meni viimeisenä läpi, mutta SDP:n Harry Wallin jäi ensimmäisenä rannalle. Vajaat 400 demariääntä lisää olisi muuttanut tilanteen toisinpäin, ja jos demarit olisivat vielä Keski-Suomessa keränneet 900 ääntä lisää, SDP olisi ollut 44 edustajan puolue, Kokoomus 43:n ja pääministerin nimi olisi ollut Jutta Urpilainen.

Vihreiltä hävisi viime vaaleissa vuonna 2011 noin 20 000 äänestäjää ja paikkoja lähti viisi. Se oli kolmannes paikoista, vaikka kannatus notkahti vain kymmenesosan. Toisaalta Vihreiden vuosien 2007–2011 viidestätoista paikasta juuri viisi oli vaalipiirien viimeisiä tai toiseksi viimeisiä, joten voi ajatella niiden olleenkin vain lainassa.

Vihreä maansuru tästä murskatappioksikin kutsutusta julistettiin. Osasyynsä oli varmasti psykologialla: vihreät olivat tottuneet nousujohteisiin vaalituloksiin; he eivät olleet koskaan ennen kokeneet näin isoa takapakkia minkään sortin vaaleissa.

Syitä alettiin setviä, ja media tarjosi varsin nopeasti selitykseksi ydinvoimaa: kansa oli kuulemma pettynyt Vihreään liittoon, kun puolue oli jatkanut Matti Vanhasen hallituksessa, vaikka hallituksen ja eduskunnan enemmistö oli äänestänyt uusien ydinvoimaloiden puolesta 2010. Vihreillä oli vielä tuoreessa muistissa vuosi 2002, jolloin he olivat lähteneet hallituksesta vastaavassa tilanteessa. Siitä oli silloin seurannut lähinnä se, että puoluetta ei enää kutsuttu seuraaviin hallitusneuvotteluihin.

Monet vihreät poliitikot itsekin uskoivat tähän selitykseen – unohtaen vaalipiirien viimeisille paikoille tyypillisen heilahtelun –, vaikka se johti vain poliittiseen tilanteeseen, jossa näyttäisi siltä, kuin ei kannattaisi sen enempää jäädä hallitukseen kuin lähteäkään sieltä.

Tilastotieteilijä-kansanedustaja Osmo Soininvaaran mukaan tutkimukset osoittavat, että noin kolmannes vihreiden kannattajista tukee ydinvoimaa – ja ydinvoimaa ehdottomasti vastustavia on alle puolet vihreiden kannattajista. Kannattaako silloin hirttäytyä ydinvoimakysymykseen? Mikä muukaan puolue on järkkymättömästi perustamisen aikaisissa teeseissään kiinni?

Kokoomus syntyi ajamaan kuningaskuntaa Suomen valtiomuodoksi. SDP:n ensimmäisessä puolueohjelmassa, Forssan julistuksessa, vaadittiin kieltolakia. Ja kukapa ajattelisi, että puolue, joka pyrki perustettaessa ”vapauttamaan koko kansaa henkisen holhuunalaisuuden kahleista” oli SDP, kun taas periaatejulistuksessaan vuonna 1921 ”Kansallinen Kokoomuspuolue pitää kaiken toiminnan ylimpänä ohjeena pyrkimystä valtion ja yhteiskunnan lujittamiseksi”.

Kysymys ydinvoimastakaan ei ole sama kysymys vuosikymmenestä toiseen: eri energiamuotojen välistä hyvyyttä tai pahuutta määrittäviä tekijöitä on tullut uusia, tärkeimpänä tieto hiilidioksidipäästöjen ja maapallon lämpenemisen yhteydestä. Toisaalta energian tarvekaan ei pysy vakiona, kun pelkästään paperiteollisuudessa maassa on suljettu kapasiteettia neljän miljoonan tonnin edestä tällä vuosituhannella. Kaikki muuttuu.

On melkoinen paradoksi, että kun politiikkaan mennään, jotta muutettaisiin maailmaa, niin juuri maailman muuttuminen voi estää näkemysten muuttamisen.