On syksyinen päivä ja istuskelen taloni kuistilla, josta on näkymä impivaaralaiseen metsämaisemaan.

Yhtäkkiä näen kuusen alaoksien välissä liikettä. Sieltä tulee esiin pienen koiran kokoinen otus, jolla on hassunnäköinen rosvonaamari. ”Supikoira!” melkein huudahdan ääneen. Kiiruhdan sisälle hakemaan kamerani, jossa minulla on tele­objektiivi valmiiksi kiinni.

Yleensä tällaisissa äkkilähdöissä kuvaaja on auttamatta myöhässä, sillä jos jonkin villieläimen joskus onnistuukin näkemään, se ottaa välittömästi jalat alleen. Mutta tämä supikoira ei näytä pelkäävän minua, ja saan otuksesta kuvia sen kävellessä ohitseni. Sitten eläin menee kyhjöttämään leikkimökin alla olevaan koloon.

Kun katson kuvia tarkemmin, huomaan supikoiran olevan peräpäästään lähes karvaton. Pienen selvittelyn jälkeen tajuan, että kyseessä on kapi, syyhypunkin aiheuttama tauti. Taudin oireena on voimakas kutina, minkä vuoksi eläin ­raapii ihonsa rikki.

Mietin koko päivän, mitä eläinparan kanssa tekisi. Selvää on, että tuossa kunnossa se ei pärjäisi talven yli, vaan poloinen kokisi hitaan ja tuskallisen kuoleman jossain maakolossa.

Soitan paikalliseen metsästysseuraan, ja pian sieltä tulee metsästäjä, joka lopettaa supikoiran kärsimykset pistoolin laukauksella.

Vaikka tiedän, että tämä oli oikea ratkaisu, eläimen tapattaminen tuntuu silti pahalta. Niin harvoin pääsee Suomen luonnossa kuvaamaan oravaa tai kaurista kummempaa nisäkästä, että tämän karvanaaman näkeminen ilahdutti minua.

Toisaalta kyseessä on haitallinen vieraslaji, joka syö lintujen munia sekä tartuttaa loisia ja tauteja muihin eläimiin. Kapi tarttui pihallamme möyrineestä supikoirasta myös koiraamme. Koira pääsi eläinlääkäriin, jossa tauti hoidettiin.

Supikoiran lisäksi maassamme elelee muitakin vieraslajeina tulleita eläimiä. Sellaisia kuin valkohäntä­peura, kuusipeura, minkki ja kanadanhanhi.

Vieraslajit ovat eläin-, kasvi- ja sieni­lajeja, jotka ovat siirtyneet luontaisilta esiintymisalueiltaan uusille alueille ihmistoiminnan tuloksena. Vieraslajit leviävät esimerkiksi tavarakuljetusten mukana. Toisaalta monia vieraskasveja on myös istutettu uuteen kotimaahansa tietämättä niiden haitoista.

Jättiputki on Suomen vieraslajeista pahamaineisin. Tämän kasvin alkuperäiset esiintymisalueet ovat Aasiassa. Jättiputkia on aikoinaan tuotu Suomeen ja muualle Eurooppaan koristekasveiksi. Komeitahan ne ovatkin: valkokukkaiset putket voivat kasvaa yli nelimetrisiksi.

Suomen luonnossa on myös omasta takaa melko kookkaita sarjakukkaiskasveja. Suoputkea ja väinönputkea on vanhastaan käytetty hyötykasveina ja niiden versoja on jopa syöty.

Jättiputket ovat kuitenkin toista maata: ne ovat myrkyllisiä. Niiden erittämä neste aiheuttaa palovammojen kaltaisia iho­-oireita, jos sille altistuu auringon­paisteessa.

Vielä muutama vuosikymmen sitten jättiputkia istutettiin iloisesti puutarhojen koristeiksi. Tehokkaasti lisääntyvinä ne levisivät naapurinkin puolelle alta aikayksikön. Vasta 1990-luvulla havahduttiin jättiputken aiheuttamiin ihovaurioihin. Taistelu kasvin hävittämiseksi alkoi.

Nykyään Suomessa ei juuri näe laajoja jättiputkikasvustoja, koska ympäristömme on niin kurinalaisesti hoidettua. Torjunta-aineilla, niittämisellä, kasvuston peittämisellä ja muilla toimilla valloittajia voidaan onnistuneesti hävittää.

Toinen tehokkaasti leviävä vieras­laji on jätti­palsami. Tämäkin näyttävä kasvi on kotoisin Aasiasta, tarkemmin sanottuna Himalajan alueelta, ja se on puutarha­karkulaisena levinnyt laajalti Suomessa ja muuallakin Pohjois-Euroopassa. Jätti­palsami viihtyy etenkin kosteissa ­metsissä, rannoilla, ojanpenkoilla sekä kaatopaikoilla.

Monen muun vieraslajin tavoin jätti­palsamilla ei ole Suomessa luontaisia vihollisia. Leviämistä edistää myös se, että kasvilla on kookkaat siemenkodat, jotka räjähtävät auki pienestäkin kosketuksesta. Siemenet lentävät jopa seitsemän metrin päähän.

Komealupiini on kotoisin Pohjois-­Amerikasta, josta sen siemeniä on levinnyt ihmisen mukana ympäri maailmaa. Lupiinista on Suomessa havaintoja jo 1800-luvun lopulta.

Lupiinin haittapuolena on, että se vie elintilaa kotoperäisiltä niittykasveilta ja heikentää näiden kasvuoloja lisäämällä maaperän typpipitoisuutta.

Vieraslajit ovat levittäytyneet lähinnä sellaisiin ympäristöihin, joita ihminen on muokannut. Suomen alkuperäiset erämaa­metsät ja suoalueet ovat enimmäkseen välttyneet haitallisilta vieras­lajeilta, vaikka esimerkiksi minkkiin voi törmätä vaikka Lapin erämaassa.

Moni ulkomailta tuotu eksoottinen kasvi voi aivan hyvin koristaa puutarhaa ilman, että se vaikuttaa luontoon laajemmin. Ongelmia syntyy, kun vieraslaji sattuu olemaan erityisen voimakkaasti leviävää sorttia.

Osa vieraslajeista ei aiheuta haittaa uudessa ympäristössään, vaan niistä voi jopa tulla piristyksiä muuten niukahkon luontomme monimuotoisuuteen.

Pahimmat vieraslajit, kuten jätti­putki, jätti­palsami, kanadan­vesirutto, japanin­tatar ja merenrantoja peittävä kurttu­ruusu, leviävät niin raivokkaasti, että niiden tiheiden kasvustojen alla muut kukat ja kasvit eivät menesty.

Edistystä kuitenkin tapahtuu koko ajan. Vielä pari vuotta sitten esimerkiksi Hangon hiekkarannoilla oli laajoja kurtturuusukasvustoja, mutta tänä vuonna niistä ei ollut juuri mitään jäljellä.

Laki kieltää vieraslajien istuttamisen tai levittämisen millään tavalla, ja laki myös velvoittaa maanomistajan poistamaan muualta levinneen vieraslajikasvuston, jos se aiheuttaa uhan luonnon monimuotoisuudelle, terveydelle tai turvallisuudelle.

Oikaisu: Artikkelin printtiversiossa Avun numerossa 46/2022 sivulla 39 oli kuvatekstissä virhe. Kuvassa on jättiputki, ei jättipalsami. Toimitus pahoittelee.