Beduiinien mukaan Pohjois-Jordanian rutikuivassa erämaassa asui ennen vain Paholainen. Muille se oli liian viheliäinen paikka.

Nyt sen keskeltä erottuu jo kauas omituinen näky: viiden neliökilometrin leiri, josta vuodessa on tullut Jordanian viidenneksi suurin ”kaupunki”. 50 000 pakolaiselle suunniteltu Zaatari on jo yli 120 000 ihmisen tilapäinen koti, humanitaarinen painekattila.

Valtatie kympiltä alueelle kääntyvä tie on ruuhkainen. Autoja, työmiehiä, mustakaapuisia naisia, äitejä sylilapsineen. Nuori mies työntää patjapinkkaa kottikärryissä.

Leirille tuo vain kaksi tietä, tämä ja huoltotie. Jos leirillä sattuisi isompi onnettomuus, avun saanti olisi täysi kaaos.

Syyrian rajan läheisyys tuntuu. Viereisen sotilastukikohdan hävittäjät säikyttelevät jylinällään leirin muutenkin traumatisoituneita lapsia.

Leirin laidassa pyörretuuli värjää ilman hiekankeltaiseksi. Tunnelma on unelias 30 asteen helteessä.

Pojat potkivat palloa kentällä. Siellä täällä värikkäät vesitankit kohoavat kattojen yläpuolelle. Omin päin tehtyjä sähkövirityksiä, telttojen edustalla sinisiä ja punaisia muovivateja, poikien paidoissa Aku Ankkaa ja McDonald’sia.

Pääraitin hökkeleissä myydään hedelmiä, taloustarvikkeita ja vaatteita. Kahvikaupassa voi istahtaa vesipiipulliselle.

Kaikki on noussut vuodessa.

Ihmisiä on kuin muurahaisia, kaikilla erilaiset kasvot: väsyneet, uteliaat, epäluuloiset, ilahtuneet, vihastuneet, turhautuneet.

– 120 000 ihmistä, 25 000 perhettä, ainakin 25 000 tarinaa. Hyvin hermostunut leiri, jossa konfliktin voi aistia, leirin johtaja Kilian Kleinschmidt tiivistää.

Lue koko reportaasi Avusta 28/2013.