Yöjuna Surat Thanista Bangkokiin ei vastannut pohjoismaisia standardeja. Punkat oli mitoitettu puoli metriä lyhyemmille ihmisille, ilmastointia ei ollut eikä vessa vetänyt. Tokkuraisina, pahantuulisina ja lievästi vatsatautisina seisoimme aamutungoksessa miljoonakaupungin rautatieasemalla ja mietimme, minne askeleemme suuntaisimme.

Nostimme rinkat selkään ja lähdimme kävelemään kohti hotellia. Taivas oli lyijynharmaa, aurinko piilossa saastesumun ja pilviverhon takana. Paita liimautui kiinni ihoon, hikipisarat kirvelivät silmiä. Autot matelivat ohitsemme ja tupruttivat pakokaasujaan seisovaan ilmaan.

Nuorina ja vähävaraisina olimme tyytyneet majoituksessamme pääasiassa edullisiin vaihtoehtoihin. Bangkokissa olimme kuitenkin päättäneet kohottaa tasoa. Pienen etsiskelyn jälkeen löysimme lopulta oikean palatsin ja astuimme pyöröovista taivaallisen viileään aulaan.

Baarin perällä jökötti korkea muovikuusi. Kuusen vieressä mies soitti flyygeliä. Tonttulakkipäinen tyttökuoro lauloi tuttua amerikkalaista joululaulua niin vahvasti thaimaalaisella aksentilla, että hymy nousi heti meidän molempien huulille. ”He see you when you’re sleeping. He know when you awake.” Tosiaan, oli jouluaatto.

Iltapäivällä uskaltauduimme uima-altaan ääreltä takaisin kaupungille. Bangkok ei ollut varsinaisesti muuttunut pienemmäksi, ilma oli vähintään yhtä kuuma kuin aamulla, mutta mieli oli jo virkeämpi ja vatsa vähemmän kipeä. Kun ihmisvilinään syöksyi päättäväisellä asenteella, siitä saattoi jopa nauttia.

Ajatus joulusta tuntui edelleen epätodelliselta. Hämeenlinnassa oli kaksikymmentä astetta pakkasta ja puoli metriä lunta – kuulin sen vanhemmiltani, kun kadunkulmassa kaivoin puhelimen taskustani ja soitin heille aattoaamun puhelun. Siellä koristeltiin kuusta, maisteltiin graavilohta ja metsästettiin mantelia puurosta. Siellä sytytettiin jäälyhtyjä portin pieleen, tehtiin lähtöä haudoille.

Omien silmieni edessä minulle tuntematon elämä vain jatkoi kuumeista kuhinaansa.

Teimme tuliaisostoksia jättimäisessä kauppakeskuksessa. Kävimme museossa. Söimme intialaisessa ravintolassa. Tuli ilta, sakea tropiikin pimeä laskeutui metropolin ylle. Alkoi tuntua siltä, että jouluun oli otettava jollain tavalla kantaa.

Ravintolan pöydällä lojui  englanninkielinen sanomalehti. Selasimme sen läpi ja löysimme jouluyön jumalanpalveluksia ainakin kymmenestä eri kirkosta. Levitimme kartan pöydälle, valitsimme niistä lähimmän ja hyppäsimme taksiin.

Anglikaaninen kirkko oli valkoinen laatikko aidatulla pihamaalla ilmeisen hyvävaraisessa kaupunginosassa. Ovet olivat auki, ja ihmisiä virtasi sisään. Liityimme jonon jatkoksi ja saimme viimeiset paikat takarivistä.

Miehiä ja naisia, lapsia ja vanhuksia, valkoisia, mustia ja aasialaisia. Kirkkoväen koostumus oli huomattavan sekalainen. Kun pappi urkurin alkusoiton jälkeen avasi suunsa, hän puhui tyylipuhdasta Oxfordin-englantia.

Istuin kuppituolillani ja kuuntelin tätä tuntematonta miestä. Kuuntelin jouluevankeliumia vieraalla kielellä, tuttuja lauluja, joissa oli vähän toisenlainen sointi. Välillä katselin ympärilleni, välillä suljin silmäni. Seinien ulkopuolelta kantautui liikenteen ääniä, suurkaupungin ikuista meteliä. Ajattelin, että olen noin viidentuhannen kilometrin päässä kotoa.

Vaikka en vieläkään varsinaisesti tiedä, miltä joulun pitäisi tuntua, yhtäkkiä tuntui hyvin vahvasti joululta. Hankia ei ollut eikä nietoksia, ei rosollia, kinkkua eikä lanttulaatikkoa, mutta joulu oli. Jostain sydämestä se ilmeisesti löytyi, aivan niin kuin Katri Helena oli luvannut.