Image

Juha Itkosen kolumni: Vidgis Hjortin uutuus jää autofiktion ansaan

Autofiktion tulkintakehys rasittaa Perintötekijöitä, kirjoittaa Juha Itkonen.

Post-knausgårdlainen kirjallisuusmaisema tekijän rikospaikalla Norjassa vaikuttaa hetkittäin suorastaan saippuaoopperalta. Autofiktio vetää, ja harjaantunut media ymmärtää autofiktion kaupalliset mahdollisuudet. Onhan toki aina dramaattista, kun sukulaiset suuttuvat.

Tähän ympäristöön laskeutui vuonna 2016 Vigdis Hjorthin romaani Perintötekijät. Hjorth itse kielsi suoran omaelämäkerrallisuuden, mutta hänen perheelleen kirja oli liikaa. Kirjailijan sisar, ihmisoikeusjuristi Helga Hjorth, julkaisi seuraavana vuonna jopa oman esikoisromaaninsa, kuuluisan ja häikäilemättömän kirjailijaisosiskon varjoon jääneen pikkusiskon puolustuspuheenvuoron. Kun Perintötekijöistä sitten tehtiin näyttämösovitus Bergeniin, äiti Inger vaati 30 000 euron korvausta jokaiselle loukatulle perheenjäsenelle.

Raivokas taistelu ei välttämättä ollut taktisesti viisasta. Kotimaassaan jo aiemmin tunnetun kirjailijan huomioarvo nousi kohun myötä uudelle tasolle. Koska kansainväliset vientimarkkinat suorastaan janosivat lisää norjalaista autofiktiota, perheriita levisi tehokkaasti myös maailmalle. Vigdis Hjorth puhuu kirjastaan nyt kaikkialla, toukokuussa myös HelsinkiLit-festivaaleilla Lasipalatsissa.

Niin kuin perinnönjaoissa yleensäkin, kyse ei ole pelkästään rahasta.

Perintötekijät lähtee liikkeelle perinnönjaosta, ilman kirjailijaperheenjäseniäkin tunnetusti räjähdysalttiista tilanteesta. Ilmeisen varakkaiden oslolaisten vanhempien ja heidän neljän lapsensa kesken puhkeaa kiihkeä väittely perheen merenrantamökeistä ja niiden jakamisesta. Tässä jo valmiiksi tulehtuneessa tilanteessa isä yllättäen kuolee.

Päähenkilö ja minäkertoja, teatterikriitikko Bergljot, on vieraantunut perheestään jo kauan sitten ja käytännössä katkaissut yhteydet sekä isäänsä että äitiinsä. Niin on myös hänen isoveljensä Bård. Nuoremmat sisarukset Åsa ja Astrid sen sijaan ovat pitäneet huolta vanhenevista vanhemmistaan. Heidän ja äidin mielestä tämä voidaan ottaa huomioon myös testamentissa, mutta Bård ja Bergljot eivät tätä sulata.

Niin kuin perinnönjaoissa yleensäkin, kyse ei ole pelkästään rahasta. Jokaisella perheenjäsenellä on omat muistonsa, jokaisella nykyään aikuisella ihmisellä oma kertomuksensa yhteisestä menneisyydestä, ja toisinaan ristiriita kertomusten välillä on sovittamaton. Koska kaikesta on jo kauan eikä todisteita ole, totuutta kiistanalaisista tapahtumista on mahdotonta selvittää.

Tästä tulkitsen Perintötekijöiden kertovan. Bergljot syyttää isäänsä siitä pahimmasta, josta lapsi voi vanhempaansa syyttää. Muut enemmän tai vähemmän kieltävät hänen muistonsa – äitikin, jonka petos tuntuu Bergljotista kaikkein pahimmalta. Bergljotin mielestä kyse on elämänvalheesta, josta toiset eivät uskalla päästää irti. Pikkusiskojen ja äidin mielestä Bergljot taas tarvitsee kärsimystarinaansa ollakseen erityinen.

Perintötekijät on nimittäin varsin hurja ja ärsyttäväkin kirja.

On ehkä tullut jo selväksi, että pidän Knausgårdista. Olen viehättynyt autofiktiosta ja kirjoittanut omakohtaisesti itsekin. Perintötekijöitä lukiessani tunsin väistämättä tarjoutuvan autofiktiivisen tulkintakehyksen olevan teokselle kuitenkin pikemminkin rasite kuin sellaista kirjallista dopingia, jota se parhaimmillaan on.

Perintötekijät on nimittäin varsin hurja ja ärsyttäväkin kirja. Kirjasta lukemani ennakkokappaleen esipuheessa jopa suomentaja Katriina Huttunen kertoo ensimmäisellä lukukerralla närkästyneensä siitä sydänjuuriaan myöten.

Bergljot ei ole millään tavalla rakentava. Bergljot on kohtuuton. Usein Bergljot vaikuttaa suorastaan kostonhimoiselta. Ja koska Bergljot on koko ajan vaarassa saada Vigdis Hjorthin kasvot, mieli alkaa askarella eettisten kysymysten parissa. Kirjailija on itse kertonut eläneensä jo pitkään etäällä perheestään. Perheenjäsenet puolestaan ovat syyttäneet tämän käyttäneen kirjassaan sellaisenaan perinnönjaon yhteydessä oikeasti käytyjä sähköpostikeskusteluja ja puheluja. Paljon on siis totta, ja jos insesti sitten on fiktiota tämän tosielämän sokkelin päällä, temppu tosiaan tuntuu rajulta. Jos taas ei, mieleen nousee uusia eettisiä kysymyksiä.

Tämä on harmillista, sillä fiktiivisenä romaanina, sellaisena kuin Vigdis Hjorth haluaa kirjaansa luettavan, Perintötekijät on taidokas ja väkevä. Millainen on sellaisen ihmisen ääni, jonka tarinaa ei haluta kuulla, tästä kysymyksestä Hjorth itse on kertonut kirjoittamisen käynnistyneen, ja tähän kysymykseen kirja myös vakuuttavasti vastaa. Se on ärsyttävä. Se on häiritsevä. Ja silti sitä ei missään nimessä saisi vaientaa.

Julkaistu: 27.2.2020
Kommentoi »