Toivo Kärjellä oli povitaskussaan muistikirja, johon hän merkitsi alaisilleen antamansa vipit. Niitä oli pitkä rivi. Topi oli sitä mieltä, ettei kiireisiä kassaneitejä saanut häiritä turhilla asioilla, kuten ennakoilla.

Jos rahapula yllätti jonkun meistä, Kärki lainasi mieluummin omasta taskustaan. Hänellä oli tähän tarkoitukseen varattu nivaska nipistimen väliin taitettuja seteleitä. En tiedä, saiko hän kaikkia lainaamiaan rahoja koskaan takaisin.

Hänellä ei ollut tapana karhuta saataviaan. Jos asian otti puheeksi, hän vain levitti kätensä ja murahti: ”Jah.”

Teosto hyväksyi sanoittajat tekijänoikeuden piiriin vasta 1950-luvun puolivälissä. Sitä ennen Kärki maksoi puolivuosittain omista rahoistaan osuuden Reino Helismaalle yhdessä tehdyistä lauluista. Topin mielestä laulujen menestys oli yhtä hyvin Repen ansiota, ja hänelle kuului osuus tekijänoikeuskorvauksista. Näin ollen Repe Helismaa oli Suomen ensimmäinen sanoittaja, joka sai Teosto-korvauksia.

Topi ja Repe tekivät lauluja usein työajan jälkeen ravintola Lehtovaarassa, lähellä Topin kotia. Kun laskun aika tuli, Topi kertoi Helismaan haroneen tyhjiä taskujaan, jolloin hän sanoi: ”Sinulla on palatsi Puistolassa ja maksat sitä. Minä maksan ravintolalaskun.” Näin päättyi monen ikivihreäksi jääneen rallin, tangon ja iskelmän kirjoitustuokiot.

Scandia-musiikki julkaisi Kärjen ja Helismaan laulun Rovaniemen markkinoilla instrumentaalipotpurissa ja merkitsi sen kansanlauluksi. Neuvottelu ei auttanut. Scandian toimitusjohtaja Harry Orvomaa pysyi kannassaan, hänen mielestään Kärki oli lainannut kansanlaulua. Topi haastoi Scandian oikeuteen. Korvaukseksi tekijänoikeusloukkauksesta hän halusi yhden markan ja sai sen. Kun hämmästelin korvausta, Topi totesi: ”En minä halunnut rahaa. Halusin oikeutta.”

Oikeudenmukaisuus ja anteliaisuus olivat Kärjen hallitsevia luonteenpiirteitä. Kotimaisen tuotannon päällikkönä hän valvoi aina omistajan, kauppaneuvos Lindbergin etuja. Kun hänelle ehdotti projektia, johon hän itse ei täysin uskonut, joutui vastaamaan kysymykseen: ”Tekisitkö omilla rahoillasi?”

Jos vastaus tyydytti häntä, sai vapaat kädet tehdä mitä tahansa.

Taloudellisesti kannattavien iskelmien rinnalla julkaistiin koko ajan taide- ja marginaalimusiikkia. Topin mielestä se oli suuren levy-yhtiön velvollisuus.

Finnlevy/Fazer julkaisi konserttimusiikkia, oopperoita kuorolauluja lastenmusiikkia, jatsia ja poliittisia lauluja puolueisiin katsomatta. Tarjolla oli musiikin kirjo laidasta laitaan.

Topi oli jo 1950-luvun loppupuolella päättänyt antaa jokaiselle yhtiön työntekijälle henkilökohtaisen joululahjan. Se oli puurasia Fazerin vihreitä kuulia. Silloin työntekijöitä oli alle kolmekymmentä henkilöä.

Vuosien varrella henkilökunnan määrä kasvoi. 1970-luvun puolivälissä työntekijöitä oli jo yli kolmesataa. Silti jokainen finnlevyläinen sai Kärjen henkilökohtaisen joululahjan.

Viikko ennen joulua Stockmannin kuriiri työnsi Kärjen huoneen eteen puulavalle kasatun, puolentoista metrin korkuisen kuorman Fazerin vihreitä kuulia.

Kysyin kerran Topilta, eikö lahjojen antaminen kannattaisi jo lopettaa, sehän tulee kalliiksi?

Topi levitti taas kätensä ja totesi: ”Jah, kun kerran aloin, jatkan niin kauan kuin olen tässä virassa.”