Kiertue-elämä oli 1960-luvulla hyvin erilaista kuin nykyisin. Maaseudulla ei ollut juuri muita huvituksia kuin tanssit. Ei ollut hotelleja, ravintoloita eikä elokuvateattereita, ja television yksi mustavalkoinen kanava ei pystynyt tyydyttämään ihmisten viihteen tarvetta.
Kansa kerääntyi tanssipaikoille tai parkkialueelle tapaamaan kavereita. Tunnettuja esiintyjiä vieraili harvoin, ja vanhemmatkin ihmiset halusivat aistia ainutlaatuisen tunnelman. Tanssilava oli pitäjän viihde-elämän sykkivä sydän, takaovi suureen maailmaan.
Maaseudulla yövyttiin matkustajakodeissa. Parhaat vuotensa ohittaneet puutalot eivät tarjonneet luksusta, mutta tunnelma oli unohtumaton.
Vessat olivat käytävällä tai pihan perällä. Vesi ei tullut eikä mennyt. Huoneen nurkassa komeili puinen pesukomuuti kannellaan vesikannu ja vati ja kannen alla likaämpäri. Huoneen hintaan sisältyi aamiainen: kaurapuuro, kahvi ja leipä.
Joskus samalla paikkakunnalla yöpyivät kahden kiertueen esiintyjät. Silloin matkustajakoti heräsi eloon.
Juomat kaivettiin kasseista ja kylältä hankittiin lisää juotavaa. Tyttöseuraa salakuljetettiin ovista ja ikkunoista. Puhe kasvoi pauhuksi ja lopulta meteliksi.
Usein juhlat kestivät aamuun saakka, vaikka omistaja uhkailikin poliisilla ja porttikiellolla.
Jotkut matkustajakodit olivat saaneet legendaarisen maineen. Yksi klassikoista oli Jyväskylän Asemahovi. Se sijaitsi kaupungin keskustassa rautatieaseman läheisyydessä ja pihalta löytyivät hyvät parkkitilat. Siksi matkustajakoti oli kaupparatsujen, markkinamiesten ja keikkaesiintyjien suosiossa.
Routiva maa oli raiskannut vanhan puutalon rakenteita. Se muistutti korttitaloa, joka sortuisi seuraavassa syysmyrskyssä.
Käytävä vietti ovelta takaseinään kuin kelkkamäki. Jos huone oli käytävän päässä, paluu yöllisiltä reissuilta sujui hyvin. Viettävää käytävää vieri vaivatta omalle ovelle.
Kajaanin kuuluisuus oli Nevalaisen matkustajakoti. Se oli monen viihdyttäjän keikkakoti. Nevalainen oli paremmin hoidettu kuin Asemahovi mutta palveluiltaan se kuului samaan kannu ja vati -tasoluokkaan. Kajaanissa ja sen ympäristössä oli kymmeniä tanssipaikkoja sopivan ajomatkan päässä, joten Nevalaisessa majailtiin joskus viikko tai puolitoistakin yhteen menoon.
Savonlinnan Olavila oli omaa luokkaansa. Se oli matkustajakotien himmenevä helmi, muisto sotaa edeltäviltä ajoilta, kaksikerroksinen hirsitalo, jota lämmitettiin puulla.
Huoneiden viereisellä käytävällä oli kaksi suurta kamiinaa ja niiden välissä halkopino. Matkustajakotia piti kiukkuinen akka, joka laskutti markan jokaisesta kellonsoitosta. Yöpyjille ei annettu omia avaimia. Vieraat sijoitettiin rakennuksen toiseen kerrokseen ja akalla oli tapana kurkistaa huoneisiin, ettei niissä olisi ylimääräisiä vieraita.
Kerran Irwin oli onnistunut salakuljettamaan seuralaisensa varauloskäytävän portaita yläkertaan, kun akka räpsäytti valot päälle huutaen: ”Kuka siellä?” ”Minä asun täällä”, Irwin vastasi. ”Ette kauaa”, akka karjaisi ja alkoi kavuta portaita. Irwin ja seuralainen piiloutuivat halkopinon taakse tupatarkastuksen ajaksi. Salakuljetus onnistui.
Asemahovi, Nevalainen ja Olavila ovat lopettaneet toimintansa aikaa sitten, rakennuksetkin Nevalaista lukuun ottamatta ovat väistyneet uusien kerrostalojen tieltä.
Vielä maallista taivaltaan tallustelevat matkaajat muistavat matkustajakotien tunnelman Tapsa Rautavaaran sanoin: ”Kaikki sanoo, että oma koti on kullan kallis, mutta matkustajakoti vasta kallis on.”
