Apu

Vexi Salmi: Laulavat vitsiveikot



Vexi Salmi: Laulavat vitsiveikot

"
Teksti Apu-toimitus

Esa Pakarinen ja Eemeli alkoivat uransa paljon ennen stand up -komiikan tulemista. Sellaista sanaa ei edes tunnettu.

Kumpikin oli hankkinut ammattitaitonsa iltamista, myymälöistä, markkinoilta ja harjannostajaisista. He eivät jääneet sanattomiksi. He osasivat tarttua yleisön reaktioihin ja suoltaa vitsejä tilanteen mukaan. Sopivat laulut rytmittivät suunsoittoa.

Sain tehdä töitä kummankin mestarin kanssa. Esalle sanoitin ja tuotin viisi älppäriä, Eemelille muutamia  sinkkuja ja yhteisen älppärin heidän Amerikan-kiertueelleen.

Heidän kanssaan oli helppo työskennellä. Kumpikin oli valmis rikkomaan rajojaan ja kokeilemaan uutta. Suosiosta huolimatta heillä ei ollut tähden elkeitä.

Ensimmäinen  Esan  kanssa tekemäni älppäri oli duettolevy Lonkalta Irwinin kanssa. Suunnittelin Irwinin tuotannosta potpureita uusin sanoin. Levytys tehtiin suorana orkesterin kanssa ilman jälkiäänityksiä. Markku Johansson kirjoitti Esalle nuotit ja kävi Varkaudessa harjoituttamassa Esan osuudet. Esa Pakarinen oli nuotinlukutaitoinen hanuristi ja huilisti.

Levytystilaisuudesta tuli ikimuistoinen. Koko homma, kaksitoista laulua nauhoitettiin päivässä. Irwin ja Esa, kaksi velmua, nauttivat tilanteesta, ja sen kuulee lopputuloksesta. Tuntui kuin he olisivat esiintyneet aina yhdessä.

Yhden tangoparodiaälppärin jälkeen teimme kolme Pakarockia. Vaikka Esa liikkuikin oudolla alueella, lopputulokset olivat mainioita. Esa opetteli melodiat nuoteista ja heittäytyi työhön kuin pikkupoika. Ensimmäisestä Pakarockista Esa sai uransa ainoan kultalevyn.

Eemelin tapasin ensimmäisen kerran Kemijärvellä. Majoituimme sattumalta samaan matkustajakotiin ja yöstä tuli hauska ja uneton. Juttua riitti ja eväitäkin oli riittävästi. Seuraavan kerran kohtasimme Puolangalla. Olimme siellä Irwinin kiertueen kanssa, ja tanssijärjestäjä oli vahvistanut ohjelmaa palkkaamalla Eemelin.

Oli ohjelmalliset iltamat ja sali täpötäynnä. Eturivissä istuivat kunnanjohtaja, lääkäri ja apteekkari vaimoineen. Eemeli sai kunnian aloittaa ohjelman. Hän tepasteli mikrofonin taakse, katsoi hetken yleisöä ja tokaisi nasaaliin tapaansa: ”Jaha, jaha, eturivissä on kylän kerma. Tiedättekö, rouvat, miten tekin saatte pystyrinnat? Menkään nelinkontin lattialle, niin asia järjestyy.” Takariveissä seisoskeleva rahvas räjähti nauramaan, ja eturivin rouvienkin oli pakko läpsyttää käsiään lievä puna poskillaan.

Ihailin Eemelin ammattitaitoa ottaa parilla lauseella monisatapäinen yleisö hallintaansa. Sen jälkeen jatko oli helppoa. Vitsit ja laulut upposivat kuin katiska veteen.

Illasta tuli menestys. Loppuillan puolankalaiset pyörähtelivät tyytyväisinä tanssimusiikin tahtiin.

1960-luvulla alkanut ystävyys kesti molempien kanssa heidän elämänsä loppuun saakka. Esa kävi tervehtimässä Helsingissä käydessään, ja Eemelin kanssa tapasimme levy-yhtiössä tai terasseilla. Eemelin kanssa suunnittelimme uutta laulua Taksiralliin, joita hän oli tehnyt Mersujen maahantuojalle Veholle 1960-luvulta lähtien.

Laulu ei ehtinyt valmistua. Eemeli poistui joukostamme syksyllä 1987. Esa Pakarinen eli puolitoista vuotta pitempään ja menehtyi kevättalvella 1989.

Tehdessämme ensimmäistä Pakarock-älppäriä tarjosin Esalle lentomahdollisuutta Finnlevyn laskuun Varkaudesta Helsinkiin, mutta Esa halusi ajaa matkan omalla autollaan.

”Ei koskaan tiedä, minkälainen liftarityttö on maantien varressa”, oli viihdyttäjän vastaus.

Julkaistu: 28.8.2014