Eeva

Vesa Vierikko: "Olin poika, josta ei pitänyt tulla mitään"



Vesa Vierikko: "Olin poika, josta ei pitänyt tulla mitään"

Näyttelijä Vesa Vierikko on opetellut elämään tässä ja nyt, ilman katkeruutta. Mieltä painaneet asiat ovat hälvenneet. Vain se harmittaa, ettei julman ennustuksen lausunut rehtori ollut enää elossa, kun Vesa nimitettiin professoriksi.
Teksti Eeva toimitus

Vesa Vierikko, 60, saapuu tapaamiseemme Vespansa selässä suoraan harjoituksista. Vesa on lierihatussaan tyylikkään ja samalla rennon näköinen. Hän kysyy kohteliaasti, voiko hän ennen haastattelua polttaa yhden savukkeen ja juoda yhden oluen.

Savukiehkurat kohoavat ilmaan töölöläisen ravintolan terassilla. Aivan lähellä sijaitsee näyttelijän koti taiteilijakoti Lallukassa. Siellä hän asuu vaimonsa Kati Vierikon ja kolmen nuorimman lapsensa Vihtorin, 11, Artturin, 9, ja Onervan, 7, kanssa. Liitto on toinen. Ensimmäisestä liitosta miehellä on neljä lasta.

”Esikoiseni Antti on nyt 41. Hänestä tuli lääkäri. Ville, 37, on ohjaaja ja kuvaaja. Helena, 36, näyttelee ja Lassi, 35, on käsikirjoittaja. Lisäksi minulla on viisi lastenlasta. En kovin paljon ehdi heidän kanssaan seurustella, mutta perheenjäsenet ovat hyväksyneet sen, koska nuorimmat lapseni ovat vielä niin pieniä”, Vesa sanoo.

“Kaikki haaveeni ovat toteutuneet”, Vesa tuumaa.

Vesa jätti aikoinaan koulun kesken vuotta ennen ylioppilaskirjoituksia, kun ensimmäinen lapsi ilmoitti tulostaan. Samoihin aikoihin perheen perustamisen kanssa Vesa pääsi Teatterikorkeakouluun.

”Olimme naimisissa 23 vuotta. Vaimo halusi hoitaa lapset itse kotona, ja tienestiä saadakseen hän otti pari hoitolasta.”

Myöhemmin hän opiskeli lastenhoitajaksi ja toimii nykyisin theraplay- eli leikkiterapiakouluttajana.

”Meillä oli pienet tulot. Tein kaikki työt, mitä vastaan tuli. Niitä riitti, mutta silti piti nuukailla koko ajan. Muistan joulun, jolloin meillä oli vasta esikoinen. Meillä oli varaa ostaa kolme siivua kinkkua, molemmille yhdet olutpullot ja lapselle mehua. Siinä olivat jouluherkut. Poika ei pitänyt kinkusta, ja me vanhemmat tuijotimme hänen kinkkusiivuaan vesi kielellä – kumpi saisi sen? Meistä tuntui, kuin olisimme eläneet monta vuotta pelkillä kalapuikoilla.”

Näyttelijästä remonttimieheksi

Vesa Vierikko on ollut vuosia Ryhmäteatterin kantavia voimia. Työskentely siellä ei aina ole ollut mukavaa.

”1980-luvun puolivälissä teimme pitkiä päiviä. Palkka oli kehno, koska teatterilla oli rahat vähissä. Piti tehdä kaikkea muutakin kuin näytellä, kuten rakentaa lavastuksia ja siivota. Kun oli näytellyt kolme neljä tuntia hiki hatussa ja sen jälkeen piti käydä purkamaan lavasteita, oli aika uupunut olo.”

Oli pakko etsiä jokin toinenkin työ. Näytteleminen oli lähtenyt harrastuksesta, ja Vesa halusi sen pysyvän harrastuksenomaisena ja iloa tuottavana. Monet näyttelijät olivat hankkineet esimerkiksi taksilisenssin ja ajoivat taksia sivutyönään.

”Aloin opiskella remonttihommia. Lavastaja Ismo Aromaa teki veljensä kanssa remonttitöitä, ja minä menin mukaan oppipojaksi. Opin kaakeloimaan ja tekemään seinäremontteja. Erikoistuin puulattioihin.”

Pääkaupunkiseudulla oli paljon 1930- ja 1940-luvun asuntoja, joiden alkuperäisen puulattian päälle oli vedetty korkkimatto. Vesa opetteli kunnostamaan näitä lattioita.

”Aloin myös rakentaa parvia. Meitä asui kuusi henkeä 56 neliön asunnossa, joten rakensin meille makuuparvet, ja tila tuntui heti paljon isommalta. Kun kaverit kävivät kylässä, he alkoivat puhua, että ahdasta on heilläkin. Niinpä kävin rakentamassa myös heille parvet.”

Hän huomasi ennen pitkää, että pystyisi elättämään perheen muullakin tavoin kuin näyttelemällä, ja se helpotti. Näytteleminen muuttui taas harrastukseksi ja leikiksi.

“Harjoitusaikana olen henkisesti poissa”

Vesa on ollut monessa mukana, niin teatterin lavalla, elokuvissa kuin televisioproduktioissakin. Onko jokin haave jäänyt työ-uralla toteutumatta?

”Voisin ehkä sanoa rohkeasti, että kaikki haaveeni ovat toteutuneet. Olen saanut näytellä kaikkea mahdollista. Tämä on ollut hyvin etuoikeutettu työ. Sen paras puoli on ollut saada olla mieluisassa työryhmässä. Mukava työryhmä on tapa elää. Ei ole edes niin väliä mitä esitetään, kun yhdessä pelataan”, Vesa toteaa.

Monet näyttelijät ovat kertoneet, että joskus jokin rooli saattaa jäädä päälle niin, ettei siitä tahdo päästä eroon työajan ulkopuolellakaan. Vesalla ei ole ollut tällaista ongelmaa.

”Arvelen sen olevan ammattitaitoa. En tarvitse sen kummempia rentoutumisrituaaleja esityksen jälkeen päästäkseni liiasta adrenaliinista. Teen työtäni. Hengitän sisään ja ulos, seuraavaksi hengitän sisään roolihenkilöni. Kun näytelmä loppuu, hengitän roolihenkilön ulos.”

Sen jälkeen alkaa Vesa Vierikko taas hengittää.

”Menen usein esityksen jälkeen johonkin ihmisvilinään, baariin tai ravintolaan. Siinä hälinässä en enää muista koko juttua. Kun menen kotiin, pystyn hyvin nukkumaan.”

Nykyisen vaimonsa Kati Vierikon kanssa Vesa meni yhteen vuonna 2001. Kati on ympäristötieteiden tohtori ja biologi ja työskentelee Helsingin yliopistossa tutkijana. Etenkin silloin, kun lapset olivat pieniä, oli perhe-elämä ajoittain aika hektistä. Äiti teki öisin väitöskirjaa ja isä työskenteli näyttelijänä hyvinkin epäsäännöllisinä aikoina.

”Varsinkin harjoitusaikana olen välillä henkisesti täysin poissa. Pää on tuolla ja ruumis täällä. Perhe on kuitenkin hoidettu”, Vesa sanoo.

Vesa viihtyy lasten ja vaimonsa kanssa Kangasalan-mökillä.

“Avioeroa on turha märehtiä”

Tavallisena arkipäivänä kello on soimassa varttia vaille seitsemän. Vesa herättää lapset, laittaa aamiaisen yksin tai yhdessä vaimon kanssa ja lähettää isommat kouluun. Monta vuotta hän saattoi Onervan päiväkotiin, mutta nyt syksyllä nuorimmainenkin on aloittanut koulunkäynnin.

”Suunnittelen päiväruuan, käyn kaupassa, siivoan ja valmistan ruuan. Jos illalla on esitys, yritän ottaa tunnin torkut. Mikäli esitys on fyysisesti raskas ja alkaa seitsemältä, syön ennen kello kolmea. Sitten lapset tulevat kotiin ja itse lähden teatterille. Esityksen jälkeen juon päivittäiset kaksi oluttani. Kotona katson ehkä hetken telkkaria ja käyn nukkumaan”, Vesa kuvailee.

Vesa on kiltti isä. Tärkeintä lasten kasvattamisessa on kuitenkin, että vanhemmat pitävät yhtä.

”Esimerkiksi tänään aiomme pitää lasten kanssa perheneuvottelun, missä keskustelemme pelisäännöistä ja niistä lipsumisesta”, isä Vierikko toteaa.

Perheellä on Kangasalla talviasuttava kesämökki, missä käydään mahdollisimman paljon. Lapset ovat lähteneet toistaiseksi mielellään mukaan.

”Muiden lasten kanssa tapaamme vähintään kahdesti vuodessa. Joulupäivänä kaikki tulevat meille ja myös vappuna kokoonnumme. Mökillä käy myös paljon porukkaa, ja soittelemme usein toisillemme. Minulla on hyvät välit kaikkien lasten kanssa, samoin ensimmäisen vaimoni kanssa. Avioero on ero ja sillä siisti. Sitä on turha jäädä märehtimään. Kaikilla on parempi fiilis, kun välit ovat hyvät.”

“Annoin anteeksi vanhemmilleni”

Vesa Vierikko sanoo, että hän ei kunnioittanut omia vanhempiaan. Vihaa ei ollut, mutta ei ollut kunnioitustakaan.

”Pohdin vuosia neljännen käskyn sisältöä: ’Kunnioita isääsi ja äitiäsi, jotta kauan eläisit ja menestyisit maan päällä.’ Minun nuoruudessani käsky kuului juuri noin.”

Jossain vaiheessa Vesa ymmärsi, mitä se tarkoittaa.

”Jos et kunnioita vanhempiasi, vaan olet esimerkiksi katkera, et voi menestyä ja elää onnellisena. Niinpä heitä pitää yrittää ymmärtää. Tajusin, että pitää tutustua vanhempiinsa ja heidän historiaansa, pitää kysellä, millä logiikalla he ovat kasvattaneet minut. Heidän vanhempansa olivat omanlaisiaan, sota-aikana oli kaikenlaista kurjuutta.”

”Kun aloin ymmärtää, miksi minut on kasvatettu niin kuin on ja miksi olen sen seurauksena itse tällainen, se auttoi minua. Sen jälkeen oli helppo antaa anteeksi, ja katkeruus katosi.”

Vesasta heijastuukin tietynlainen tasapaino ja vakaus. Hän on selvästi sovussa itsensä kanssa. Mies nyökkää.

”Olen opetellut elämään tässä ja nyt. En elä tulevaisuudessa enkä missään nimessä menneisyydessä, vaan yritän nauttia joka tunnista. Yritän myös tehdä omasta ja lähimmäisten elämästä miellyttävän. Katkera en ole, se on tyhmää ja vie energiaa.”

Temperamenttiakin löytyy.

”Suutun helposti ja hirmuisesti. Jo siinä vaiheessa, kun olen suuttunut, minua alkaa naurattaa, ja puran suuttumukseni nopeasti. Nykyisin osaan pyytää anteeksi. Nuorena elämä oli niin villiä, etten ehtinyt edes tajuta tehneeni väärin. Olin kokematon ja itsekäs pölvästi, joka ei ottanut huomioon muita ihmisiä.”

“Uskon, että sielu jatkaa elämäänsä”

Nykyisin Vesa sanoo osaavansa olla nöyräkin, mutta ei turhista asioista.

”En ole myöskään alistuvaa tyyppiä.”

Kun ikää tulee, lähestyy vääjäämättä kuolemakin. Kuolemaa sinänsä Vesa ei pelkää.

”Kuolemista pelkään, eli jos matka on pitkä ja vaivalloinen. Kuolemakysymyksen olen ratkaissut niin, että kaikki ei ole tässä. Sielu on kuolematon ja jatkaa elämäänsä. Ideologiani muistuttaa ehkä lähinnä buddhismia. Puhutaan uskon ihmeestä, ja sen koen itsekin.”

Vesa uskoo, että sielun elämä jatkuu.

”Se vapauttaa elämään tässä ja nyt, ei tarvitse pohtia eikä olla huolissaan kuolemasta”, Vesa sanoo rauhallisesti.

Hän sanoo, että hänellä on ollut aika hyvä elämä. Siinä ei ole ollut suuria pettymyksiä tai kolhuja. Hän on saanut tehdä työtään niin kuin on itse halunnut.

Yksi asia on jäänyt harmittamaan vuosien varrella. Vesa kävi Tampereen klassillista lyseota. Kerran kaiuttimista kuulutettiin, että Vesa Vierikon pitää välittömästi mennä rehtorin kansliaan.

”Ihmettelin, mistä oli kysymys. Rehtori oli kirjoittavinaan pöydän takana jotakin – näytteli sen muuten huonosti – eikä sanonut sanaakaan pitkään aikaan. Lopulta hän nosti katseensa ja sanoi: ’Vierikko, teistä ei koskaan tule yhtään mitään. Voitte poistua.’”

Pojasta, josta ei pitänyt tulla mitään, tuli Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön professori vuonna 2002. Hän toimi virassa kymmenen vuotta. Vesa hymyilee hieman.

”Olisin niin mielelläni soittanut entiselle rehtorilleni ja sanonut, että täällä puhuu professori Vesa Vierikko. Rehtori oli ikävä kyllä jo kuollut. Olisin samalla kiittänyt häntä niistä aikoinaan lausutuista sanoista. Ne olivat minulle kannustin. Olin niiden jälkeen vapaa tekemään mitä halusin.”

“Ihminen on niin koominen, samalla kertaa maapallon älykkäin ja tyhmin.”

Eleiden ja ilmeiden kähveltäjä

Vesa sytyttää savukkeen. Lähestyvä ukonilma jyrisee kumeasti, ja välillä välkähtää salama. Pian alkaa sataa suuria pisaroita. Ohikulkijat juoksevat sadetta karkuun, jokainen tyylillään.

”Ihminen on niin koominen, samalla kertaa maapallon älykkäin ja tyhmin. Kun katsoo luontoa ja eläimiä, näkee sen logiikan, jonka mukaan kaikki menee. Sitten tulee ihminen. Hän taapertaa takaperin huopatossut jalassa ja rikkoo kaiken. Nauran ihmisille, mutta samalla nauran myös itselleni. Kun nauraa itselleen, saa oikeuden nauraa myös muille”, Vesa hymähtää.

Ihmisten toimien seuraaminen on työn kannalta opettavaista. Kun rooli on työn alla, saattaa päähän tarttua esimerkiksi edessä kävelevästä ihmisestä jokin piirre.

”Mitä jos roolihenkilö tekisi juuri noin? Varastan ihmisiltä eleitä ja piirteitä ja jalostan niitä käyttääkseni niitä lavalla.”

Vesa Vierikko katselee salamoiden räiskähtelyä savuverhonsa takaa, ja mieleen muistuu eräs lapsuuden ukonilma.

”Äiti on kertonut, että olin parivuotiaana oppinut juuri puhumaan. Asuimme Lappeenrannan varuskunnassa isän työsuhdeasunnossa. Seisoin illalla ikkunan alla pinnasängyssä ja salamat räiskähtelivät ulkona. Katsoin salamointia ja totesin: ’Mie vain katon, kun valot tyttyy ja tammuu.’ ”

”Sitähän se on edelleen. Näyttämön valot syttyvät ja sammuvat. Kunnes ’vehkeilevä marski poistuu näyttämöltä’. Tuo Shakespearen lause on minulle mieluinen.”

Tällä hetkellä Vesa Vierikolla on työn alla television lastenohjelmien Joulukalenteri.

”Teemme Joulukalenteria jo toisen kerran Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Esko Salmisen kanssa. Nautin siitä. Kerrankin saa näytellä niin isosti kuin ikinä pystyy”, Vesa myhäilee.

Kansallisteatterissa pyörii puolestaan Tuomas Kyrön kirjaan perustuvan näytelmä Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja.

Pääroolin esittäjä Vesa Vierikko ei ole nähnyt Mielensäpahoittaja-elokuvaa. Kirjaakaan hän ei ole lukenut kuin puoliväliin.

”Minulla on esityksen käsikirjoitus, ja se riittää. Ei ole paineita mihinkään suuntaan, olen vapaa tekemään esityksestä omannäköiseni.” 

Teksti: Eija Huusari

Kuvat: Petri Mulari

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 09/2016. Nettiversiota on päivitetty.

Lue arvio Vierikon tähdittämästä näytelmästä Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja!

Julkaistu: 17.11.2016