Eipä tiennyt Nikolai Gogol kirjoittaessaan Venäjänmaalla vuonna 1835 novelliaan Mielipuolen päiväkirja, että siitä muokataan ajankohtainen näytelmä Suomeen vuonna 2015.

Vaan se on. Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän Gogol-trilogia alkoi vuonna 2009 Päällystakilla (jonka pääroolissa valloitti Martti Suosalo ja sivuroolissa ihastutti vielä julkisuudessa tuntematon Armi Toivanen), ja päättyy nyt Mielipuolen päiväkirjaan.

Näytelmä on pääroolia näyttelevän Vesa Vierikon juhlaa. Rooli on iso, tekstiä paljon ja Vierikko näyttämöllä joka kohtauksessa, sataprosenttisesti läsnäolevana.

Mielipuolen tragikomediassa Vierikko on toimistorotta, excel-osaaja Putkonen, jonka elämän täyttää työ. Yksityiselämää hänellä ei ole, ei naisystävää, ystäviä tai harrastuksia. Säälittävä, kaljupäinen ukko-parka, jonka tukka on lähtenyt karkuteille.

Kaksikko Leskinen Keski-Vähälä leikkaa jälleen kuin kirurginveitsellä palasiksi nykyisen työelämän hullunmyllyn, joka voi tehdä terveestäkin työntekijästä umpihullun tai ainakin loppuunpalaneen. Putkonen on valmiiksi jo niin friikki, että sekoaa firman iänikuisissa organisaatiouudistuksissa ja työssä, jota uudistukset kuormittavat aina vain lisää.

Kun ihminen unohtuu, unohtuu myös inhimillisyys. Hullunhoureissaan Putkonen löytää itsensä yllättäen suuryrityksen toimitusjohtajana. Vierikon maanisesti, hetkittäin miltei tuskaisesti tulkitsema Putkonen saa katsojan kaikki sympatiat puolelleen.

Ja vaikka kaikki on ihmisten tekoa kuten 1970-luvulla Lauri Siparin sanoittamassa ja Kaj Chydeniuksen säveltämässä laulussa Euroopan syrjäkylät laulettiin, niin missä vaiheessa tekniikka alkoi hallita ihmistä ja hänen työtään? Kysyn vaan.

Näytelmän sivurooleissa tyypitellään ronskisti, mutta varsinkin Robin Svartström vetää jälleen kaikki pisteet kotiin. Enpä haluaisi työskennellä hänen esittämänsä Snushuvudin kaltaisen esimiehen alaisena, on se sen verran inha mies sloganeineen ja alati kasvavissa vaatimuksissaan.

Katsojan vieno toive Ryhmäteatterin tuleville produktioille on, että vähempikin videokuvan käyttö riittäisi vallan hyvin. Mielipuolen päiväkirjan intensiivisimmät kohtaukset eletään edelleenkin näyttämöllä, ei kolmella screenillä nähtävissä video-osuuksissa.