Verestä tehtävillä laboratoriokokeilla saadaan luotettavasti tietoa elimistön terveydentilasta. Siksi verikoe on useimmiten ensimmäinen tutkimus, johon lääkäri potilaan lähettää, jos oireiden syy ei selviä pelkän haastattelun ja vastaanotolla tehtävien tutkimusten pohjalta tai jos epäilty diagnoosi kaipaa vahvistusta.

– Veri on diagnostiikassa tärkeää, koska se kuljettaa elimistölle ja sen toiminnoille tärkeitä aineita ja yhdisteitä paikasta toiseen. Erilaisissa sairauksissa niiden määrät saattavat muuttua. Verikoetulosten perusteella voidaan arvella, mitä elimistössä tapahtuu, sanoo yleislääketieteen erikoislääkäri Jaakko Halonen Terveystalosta.

Jokaiselle verikokeelle on määritelty viitearvot, joiden välissä oleva tulos on normaali. Viitearvoihin vaikuttavat ikä ja sukupuoli. Siksi tutkimuksissa tarvitaan omat viitearvot eri-ikäisille lapsille ja aikuisille sekä lisäksi miehille ja naisille erikseen.

– Terveestä väestöstä 95 prosenttia sopii viite­väleihin, mutta viidellä prosentilla veriarvot poikkeavat luontaisesti niistä. Jonkin verran viitearvoa suurempi tai pienempi lukema ei siis tarkoita, että tutkittava olisi sairas. Myös infektiot, raskas liikunta ja tupakointi voivat vaikuttaa ohimenevästi veri­arvoihin.

Verestä tehtäviä tutkimuksia on tuhansia. Joitakin tehdään paljon, joitakin hyvin harvoin. Tavallisimmin tutkitaan laskimoverta, jota otetaan useimmiten kyynärtaipeesta.

Sormenpäästä saatavaa kapillaarisuonten verta otetaan pikatutkimuksia varten, kun halutaan esimerkiksi tietää nopeasti, onko verensokeri koholla. Joskus tutkitaan valtimoverta, jolloin näyte otetaan yleensä ranteen valtimosta.

– Joitakin tutkimuksia ennen pitää paastota tietty aika, koska ruoka voi vaikuttaa tuloksiin. Näytteenotto voi vaatia myös jonkin lääkkeen tilapäistä välttämistä. Ennen verikoetta ei suositella hikoilua aiheuttavaa ruumiillista rasitusta, Jaakko Halonen sanoo.

Tavallisin tutkimus on pieni verenkuva. Siinä selvitetään hemoglobiini sekä veren puna- ja valkosolujen ja verihiutaleiden määrä.

– Pieni verenkuva voidaan ottaa minkä tahansa sairauden epäilyn tai terveystarkastuksen yhteydessä. Se muun muassa kertoo, onko hemoglobiinin tai hematokriitin osuus laskenut. Hematokriitti tarkoittaa, kuinka suuri osuus verestä on punasoluja. Kumpikin laskee esimerkiksi anemiassa, joka voi liittyä moniin sairauksiin, Jaakko Halonen sanoo.

Tavallista hieman korkeampi hemoglobiini ei yleensä anna syytä huoleen. Hemoglobiini on luontaisesti toisilla yli viitearvojen, mutta silti normaali.

– Jos myös punasolumassa on kasvanut, riski verenkierron häiriöille, kuten tukoksille, suurenee. Se voi myös olla merkki jostain taudista, kuten maksan sairaudesta.

Täydellinen verenkuva on nimensä mukaisesti pientä verenkuvaa laajempi tutkimus, jossa lasketaan myös erilaisten valkosolujen määrät ja osuudet veressä. Tutkimus tehdään esimerkiksi silloin, kun valkosolujen kokonaismäärä on pienessä veren­kuvassa muuttunut. Sen avulla selvitetään, mistä lasku tai kasvu johtuu.

– Valkosolujen tehtävä on ennen kaikkea erilaisten tulehdusten torjunta. Etenkin bakteeri-infektioissa elimistö lisää niiden tuotantoa, jolloin veren valko­solumäärä suurenee, Halonen sanoo.

Yksi erittäin tavallinen verikoe on CRP. Se liitetään usein pieneen verenkuvaan, mutta voidaan tehdä myös yksinään. Tutkimuksella mitataan veren ­C-reaktiivisen proteiinin määrää. Terveellä ihmisellä lukema on alle 10, mutta bakteeritulehduksessa se voi nousta jopa useisiin satoihin.

– CRP tutkitaan yleensä silloin, kun halutaan selvittää, johtuvatko oireet bakteerista vai viruksesta tai kuinka raju tulehdus on.

Elimistön tulehdustilaan viittaa myös korkea lasko- eli senkka-arvo.

– Lasko on pitkään käytössä ollut verikoe, joka mittaa punasolujen laskeutumisnopeutta. Se soveltuu pitkäaikaisten tulehdussairauksien, kuten reuman, seurantaan. Lasko voi olla koholla, vaikka CRP olisi matala, Jaakko Halonen kertoo.

Ikääntyessä laskoarvo nousee kaikilla hieman, vaikkei taustalla olisi mitään sairautta. Myös raskaus ja ylipaino voivat kohottaa laskoa.

– Lievästi kohonneista laskoarvoista ei tarvitse huolestua, sillä ne eivät tavallisesti merkitse hoitoa vaativaa sairautta.

Verestä tutkitaan usein myös verensokeri ja veren suolat eli natrium ja kalium, kolesteroli, maksaentsyymit sekä munuaisten toimintaa kuvaava kreatiniini. Tutkimukset määräytyvät aina tapauskohtaisesti sen mukaan, mitä oireiden syyksi epäillään.

– Verikokeilla voidaan myös seurata monien pitkäaikaissairauksien hoitotasapainoa, Jaakko Halonen sanoo.

Lisäksi verikokeilla voidaan selvittää piileviä terveysriskejä. Mikäli suvussa on esimerkiksi sepelvaltimotautia tai diabetesta, voi olla järkevää tutkituttaa kolesteroli- ja verensokeriarvonsa.

Miehillä vaara sairastua näihin tauteihin kasvaa 50:n ja naisilla 60 ikävuoden jälkeen. Huonot elintavat ja ylipaino lisäävät riskiä.

– Terveen ihmisen ei kuitenkaan ole lähtökohtaisesti tarpeen tietää veriarvojaan.

Silti juuri terveet ihmiset ovat kiinnostuneita tutkituttamaan itseään. He saattavat käydä monissa laboratoriokokeissa omin päin ilman lääkärin lähetettä ”ihan vain varmuuden vuoksi”. Tämä on Halosesta turhanpäiväistä etenkin siksi, että verikoe­tulosten tulkinta ei ole maallikolle helppoa.

Tuloksissa voi näkyä poikkeavuuksia, mutta maallikko ei osaa arvioida, ovatko ne merkityksellisiä. Tästä voi koitua turhaa huolta. Maallikko ei liioin useinkaan tiedä, mitä merkityksellisille poikkeavuuksille pitäisi tehdä. Seuraus on, että niille ei välttämättä tehdä mitään.

– Vaarana on myös, että ihminen voi kuvitella olevansa turvassa sairauksilta, jos lukemat ovat normaalit. Hänen elintapansa voivat kuitenkin lisätä sairastumisriskiä merkittävästi. Siksi suosittelen keskustelemaan verikoetuloksista asiantuntijan kanssa – ja luottamaan siihen, että lääkäri lähettää kokeisiin, jos siihen on tarvetta, Jaakko Halonen sanoo.

Joskus verikokeissa tulee dramaattisiakin yllätyksiä. Niistä voidaan saada vihiä jo pienen verenkuvan kautta, jos havaitaan esimerkiksi, että valkosolujen määrä on toistuvasti suurentunut.

– Tällaisessa tilanteessa tutkimuksia tulisi jatkaa täydellisellä verenkuvalla. Se saattaa kertoa, että esimerkiksi lymfosyyttisiä verisoluja on liikaa. Tämä voi viitata krooniseen lymfaattiseen leukemiaan, sanoo kliinisen hematologian erikoislääkäri Mikko Keränen Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin Syöpäkeskuksesta.

Krooninen lymfaattinen leukemia eli verisyöpä on aikuisten yleisimpiä pahanlaatuisia verisairauksia. Valtaosa niistä kehittyy ja etenee hitaasti. Sairauksia ei välttämättä saada parannettua, mutta usein ne saadaan pidettyä hoidolla kurissa.

– Verisyövissä kantasolun perimässä on yleensä jokin virhe, mutaatio. Verisoluja ei muodostu riittävästi, tai sitten niitä muodostuu hallitsemattomasti. Molemmissa tapauksissa normaali veren muodostuminen häiriintyy. Nämä mutaatiot eivät yleensä ole perinnöllisiä, vaan syntyvät ihmisen luuytimessä hänen elämänsä aikana, Keränen sanoo.

Hoitoa kroonisissa verisyövissä tarvitaan usein vasta, kun sairaus alkaa oirehtia. Siihen voi mennä vuosia. Tilanteen kehittymistä seurataan verikokeilla tietyin väliajoin.

– Kroonisissa verisyövissä ei välttämättä ole hyötyä siitä, että ne havaitaan varhaisvaiheessa. Oikeastaan päinvastoin, sillä ihmisestä tulee diagnoosin saatuaan sairas, vaikkei hänellä yleensä ole mitään oireita. Se voi aiheuttaa suurta ahdistusta.

Akuutit leukemiat ovat oma lukunsa. Niissä kypsymättömät verisolut täyttävät luuytimen, jolloin normaalille veren muodostukselle ei jää lainkaan tilaa. Oireet alkavat nopeasti.

– Tavallinen tarina akuutin leukemian taustalla on pitkittynyt flunssa, jonka tutkimusten yhteydessä todetaan poikkeavat verisoluarvot. Hoito on aloitettava nopeasti, koska akuutit leukemiat voivat johtaa kuolemaan. Siksi niitä pelätään eniten. Monet kuitenkin parantuvat joko solunsalpaajahoidoilla tai kantasolujen siirroilla, Mikko Keränen sanoo.

Hyvänlaatuisilla verisairauksilla tarkoitetaan sairauksia, joiden taustalla ei ole pahanlaatuisia muutoksia. Esimerkiksi anemia eli alentunut hemoglobiini on tällainen sairaus, jos sen syynä on ravinto- tai hivenainepuutos, kuten raudan puute tai B12-vitaminin vaje.

Niin ikään veren valkosolujen ja verihiutaleiden määrän muutokset voivat johtua hyvänlaatuisista syistä, kuten immunologisesta trombosytopeniasta.

– Se on autoimmuunisairaus, jossa on alhainen verihiutaletaso. Myös stressi ja tupakointi voivat nostaa valkosolujen tasoa.

Hyvänlaatuisiin verisairauksiin luetaan lisäksi erilaiset verenvuotosairaudet, joista valtaosa on perinnöllisiä. Niissä vika voi olla veren plasmassa olevissa hyytymistekijöissä. Plasmalla tarkoitetaan veren nestemäistä osaa ilman verisoluja.

– Heikentynyt veren hyytyminen johtaa verenvuotoon. Liiallinen hyytyminen taas altistaa verisuonitukoksille eli veritulpille, Mikko Keränen sanoo.

Nykyisin lääkärit kohtaavat työssään yhä enemmän myös sellaisia veren sairauksia, jotka eivät ole tyypillisiä suomalaiselle kantaväestölle. Tämä johtuu maahanmuuttajien määrän lisääntymisestä.

– Maahanmuuttajilla on omat veritautinsa, kuten sirppisoluanemia ja talassemia. Vielä 20 vuotta sitten nämä taudit olivat Suomessa hyvin harvinaisia, mutta nyt niiden määrä on kasvussa, Mikko Keränen kertoo.

Monesti verisairauksien diagnosointi vaatii verikokeiden lisäksi muita tutkimuksia, kuten luuydinnäytteen, kuvantamisen ja koepalan. Kaikki taudit eivät näy veressä lainkaan, jolloin myös tarvitaan muita tutkimuksia.

– Poikkeava verikoetulos ei aina välttämättä kerro, mistä sairaudesta on kyse, vaan ainoastaan poikkeavasta toiminnasta jossain elimistön osassa. Silloin pitää vielä selvittää, mikä on poikkeavuuden lähtösyy, Jaakko Halonen sanoo.

Tämä prosessi voi olla hyvinkin pitkä. Jaakko Halosen mukaan sairaus saattaa oirehtia joskus niin poikkeavasti, ettei sitä osata heti epäillä.

– Siksi diagnoosi ei aina synny ensimmäisellä lääkärikäynnillä.

Asiantuntijat: yleislääketieteen erikoislääkäri Jaakko Halonen, Terveystalo ja kliinisen hematologian erikoislääkäri Mikko Keränen, Hematologia, Syöpäkeskus, HUS