Image

Venla Rossin kolumni: Elina Backmanin dekkari jää kevyeksi kesäviihteeksi, vaikka tekijällä olisi tilaisuus pohtia true crimen ongelmia

Venla Rossin kolumni: Elina Backmanin dekkari jää kevyeksi kesäviihteeksi, vaikka tekijällä olisi tilaisuus pohtia true crimen ongelmia
True crime on niin suosittua, että se on alkanut vuotaa kaunokirjallisuuden puolelle, kirjoittaa Venla Rossi.
Julkaistu: 30.6.2021
Bauer Median luovan johtajan Elina Backmanin tie kirjailijaksi alkoi vanhoista helmikorvakoruista, jotka hän sai anopiltaan lahjaksi. Korut olivat peräisin anopin kummisedältä, joka kuoli väkivaltaisesti epäselvissä olosuhteissa Hartolassa 1970-luvulla. Backman alkoi selvittää, kuka korujen entisen omistajan oli tappanut. Hän etsi tietoja vanhoista lehdistä ja oli yhteydessä poliisiin. Arvoitus ei kuitenkaan selvinnyt. Sen sijaan amatöörisalapoliisityöstä sai alkunsa jokin muu: romaani.
Backmanin esikoisteos Kun kuningas kuolee sijoittui myös Hartolaan. Siinä media-alalta potkut saanut Saana alkaa huvikseen penkoa muutaman vuosikymmenen takaista rikosta. Klassinen asetelma, mutta muuten Backmania ei voi syyttää siitä, että hänen teoksensa olisivat vanhanaikaisia. Päinvastoin: sekä viime vuonna ilmestyneeseen esikoisteokseen että uuteen Kun jäljet katoavat -dekkariin on tungettu niin paljon ajankohtaisia ilmiöitä, että lukijaa hengästyttää. Saana tekee true crime -podcastia, sivuhenkilö seikkailee Tinderissä ja toiset käyvät huumekauppaa Tor-verkossa.
Kun kuningas kuolee sai ristiriitaisen vastaanoton. Se voitti sekä Elisa Kirjan Vuoden tulokas -palkinnon että Storytelin Vuoden äänikirja -palkinnon, ja kirjan käännös­oikeudet on myyty jo 12 maahan. Samaan aikaan teos kuitenkin nousi puheenaiheeksi lukuisten faktavirheidensä takia, ja Parnasson päätoimittaja Karo Hämäläinen kutsui sitä blogissaan ”kehnokieliseksi kliseedekkariksi”.
Kun jäljet katoavat on kustantamon mukaan itsenäinen jatko-osa esikoisteokselle. Päähenkilö Saana jatkaa heilastelua KRP:n murharyhmässä työskentelevän Janin kanssa, ja jälleen parivaljakko ajautuu sattumalta tutkimaan samaa rikosvyyhteä. Vaikka Kun jäljet katoavat -teoksessa on miltei 500 sivua, joista merkittävä osa käytetään Saanan ja Janin suhteen kuvauk­seen, jää hahmojen psykologinen ulottuvuus melkoisen ohueksi. Toisaalta ovatko Hercule Poirot tai neiti Marplekaan kovin uskottavia henkilöhahmoja?
Ongelma kuitenkin on, että kirjaan on tungettu mukaan niin paljon romantiikkaa, seksiä ja sekä pää- että sivuhenkilöiden ihmisuhteiden kuvausta, että välillä unohtaa lukevansa jännityskirjallisuutta. Itse rikosjuoni on sinänsä kekseliäs. Itseäni ilahduttaa myös se, että Backmanin kirjoissa tehdään pesäeroa nordic noirin toksisempaan koulukuntaan. Teoksista ei löydy ollenkaan väkivallan tai seksuaalisen hyväksikäytön yksityiskohtaista kuvausta, vaikka molempia juonen tasolla onkin mukana.
Miltä rikoksen uhrin läheisestä oikeasti tuntuisi, jos vain muutama päivä tapahtumien jälkeen hänen ovelleen pelmahtaisi innokas podcast-salapoliisi? Onko oikein muuttaa toisten tragedia viihteeksi?
Backmanin uutta kirjaa lukiessa tulee mieleen, onko se kirjoitettu ääni edellä, eli ensisijaisesti kuuntelijoille eikä lukijoille. Teos koostuu kauttaaltaan muutaman sivun pätkistä, joiden kertoja vaihtuu koko ajan. Tällainen pätkäkerronta on näin laajana kokonaisuutena hieman rasittavaa luettavaa mutta toimii varmaankin äänikirjana mainiosti, jos tarinaa kuuntelee vaikkapa arjen askareiden lomassa.
Kuten päähenkilönsä, Elina Backman tekee true crime -podcastia myös itse (tai virallisesti ”ratkaisemattomiin rikostapauksiin perustuvaa äänikirjasarjaa”). Silti kuvaus podcastin tekemisestä on uuden kirjan epäuskottavinta antia. Sen sijaan, että uhrin omaiset ihmettelisivät ulkopuolisen sekaantumista tapahtumiin, he auttavat Saanaa auliisti.
”Arvostan, että teet podia”, he sanovat. No justiinsa.
Tosielämässä asiat ovat yleensä hieman mutkikkaampia. Backmanin kirjoissa olisi hyvä mahdollisuus pohtia koko ajan yleistyvän ja kasvavan true crime -genren eettisiä ongelmia, mutta tätä hän ei juurikaan tee. Miltä rikoksen uhrin läheisestä oikeasti tuntuisi, jos vain muutama päivä tapahtumien jälkeen hänen ovelleen pelmahtaisi innokas podcast-salapoliisi? Onko oikein muuttaa toisten tragedia viihteeksi? Äskettäin uutisoitiin siitä, että true crimeen erikoistunut Deadline Kustannus julkaisee jo kesäkuussa kirjan Koskelan teinisurmasta. Ennen meillä oli sentään sellainen asia kuin suruaika.
On vaikea olla ajattelematta, että viime vuosien autofiktiobuumi ja true crime -innostus ovat sidoksissa toisiinsa. Eikö kirjallisuus ole enää kiinnostavaa, jos siihen ei liity tirkistelyn mahdollisuutta?
Elina Backman: Kun jäljet katoavat (Otava).
Venla Rossi on helsinkiläinen toimittaja ja kirjallisuuden maisteri, joka on lukenut kaikki Agatha Christien kirjat vähintään kolme kertaa.
Kommentoi »