Apu

Venäjä tahtoo vahvaksi valtakunnaksi



Venäjä tahtoo vahvaksi valtakunnaksi

100 vuotta sitten kaatui tsaarinvalta. 30 vuotta sitten Neuvostoliitto korisi, lopulta kaatui. Vuosituhannen vaihtuessa johtoon asteli tuimakatseinen ex-vakooja. Kymmenen vuotta sitten hän julisti, että Venäjä on jälleen suuri. Mutta mitä Venäjälle tapahtuu Putinin jälkeen?
Teksti Markus Leikola
Kuvat MVphotos, Lehtikuva

Tilastojen mukaan alkoholin kulutus Venäjällä on laskenut. Eikä aivan vähän: hallituksen terveysministeri Veronika Skortsovan mukaan peräti 80 prosenttia. Skortsova ei kertonut lähdettään.

Uutinen sinänsä on hämmästyttävä, mutta se on yksi osa siitä laajasta informaatiovyörystä, joka kertoo, että presidentinvaalit ovat ovella – tai oikeammin, Vladimir Putinin kilven kiillottaminen presidentinvaaleja silmällä pitäen on käynnissä.

Uutinen kansan äkkiraitistumisesta selittyy tyypillisesti: Venäjän tilastokeskus Rosstat laskee myydyn alkoholin kulutusta. Sen mukaan laskua todella oli viimeksi julkaistussa tilastossa eli vuonna 2016, mutta vain 30 prosenttia. Toisaalta kuukausitilasto tammikuusta marraskuuhun vuonna 2017 kertoo kulutuksen jälleen kääntyneen nousuun. Puhtaaksi alkoholiksi muutettuna – joka on kansainvälinen tilastointitapa – venäläiset joivat henkeä kohti 6,6 litraa alkoholia viime vuonna.

Maailman terveysjärjestö WHO sen sijaan kertoo luvun olevan kaksi kertaa isompi, 13,9 litraa henkeä kohti – mutta vain yli 15-vuotiaiden, ei koko väestön keskuudessa. Lisäksi WHO ottaa huomioon pontikankeiton, salakuljetuksen ja muun juomisen ohi virallisen myynnin. Trendi on laskeva, mutta kaukana mistään 80 prosentin laskusta.

Terveysministerin kaltaisia hurjia ulostuloja ihmetilastoista on odotettavissa muitakin sen vuoksi, että Putin on mennyt päättyvän presidenttikautensa aikana lupailemaan yhtä ja toista. Koska viina on ollut ykkössyy eliniän jatkuvaan laskuun Venäjällä, kehitysmaiden tasolle ja alikin, niin Putin lupasi 2015 taistella juopottelua vastaan. Vuoteen 2018 mennessä vastasyntyneiden eliniän odote tulisi nousemaan 71 vuodesta 74 vuoteen.

Venäjällä onkin kiristetty viinan verotusta, rajoitettu mainontaa ja säädetty kellonaikoja myynnille. Joten ei ihme, että – parhaaseen neuvostotyyliin – näillä kaikilla täytyy siis olla myös dramaattinen vaikutus, tässä tapauksessa sanokaamme 80 prosentin kulutuksen lasku.

Presidentti Boris Jeltsin ja Venäjän federaation turval-lisuus­palvelun johtaja Vladimir Putin keskustelivat turvallisuuskokouksen tuloksista Moskovassa heinäkuussa 1999.

Jeltsinin korvaajaksi

Vladimir Vladi­mirovitš Putinia on luonnehdittu kasvottomaksi mieheksi, tai mieheksi, joka ilmestyi tyhjästä – mutta ei koskaan jokamieheksi, harmaaksi kadunkulkijaksi. Maassa, joka koki viime vuosisadan lopulla vähintään yhtä suuren myllerryksen kuin vuosisadan alussa, voi myös kysyä: mistä uuden johtajan olisi pitänyt tulla?

Mihail Gorbatšov ja jopa Boris Jeltsin olivat vielä selvästi vanhan puoluekoneiston kasvatteja. Neuvostoliiton kommunistinen puolue osoittautui hyvin pian vuoden 1917 jälkeen instituutioksi, jonka keskeisin tavoite oli vallan säilyttäminen itsellään ja joka sen turvaamiseksi täydensi itse itseään.

Jeltsinin korvaamisen välttämättömyys kävi 1990-luvun loppua kohden yhä ilmeisemmäksi sekä hänen vastustajiensa että kannattajiensa keskuudessa. Donald Trump tämän päivän Yhdysvaltojen johdossa on itse ennustettavuus ja Hymypoika-patsaan arvoinen verrattuna tuolloiseen Jeltsiniin: milloin hän ei myöhästellyt tai tullut humalassa, hän erotti luottomiehiään ja ennen kaikkea laiminlöi suurvallan johtamisen. Maa, jossa valta oli yhä varsin keskitetty, tarvitsi toimivan ja ennakoitavan johtajan.

Niitä, jotka – lähes sanasta sanaan Trumpin tavoin – kaipasivat suurvallan palauttamista takaisin suureksi, oli Venäjän eliitissä yhä enemmän. Heille pienempi Venäjä merkitsi vähemmän maallista hyvää ja henkistä kunniaa. Venäjä, itsenäistyneet osatasavallat menettäneenäkin, oli kuitenkin edelleen pinta-alaltaan maailman suurin valtio, itse asiassa sadoista kansoista koostuva venäläisten johtama kahdeksan aikavyöhykkeen jättiläisvaltio, jo tsaarien ajoista lähtien lähestulkoon liian iso yhden ihmisen hallittavaksi.

Kun Jeltsin nimitti usean lyhytaikaisen pääministerin jälkeen tehtävään Putinin kesällä 1999, kaikki tiesivät, että tämä on myös testi seuraajaehdokkaalle: onko hänestä ottamaan ohjat käsiinsä. Ensi töikseen Putin käynnisti sodan Tšetšeniassa. Varsin suorasukaiset ja armottomat puheet viestivät kurin kasvamisesta jälleen kerran kiväärin piipusta. Mutta lopputulos oli selvä: Neuvostoliiton hajoamista ei seuraisi Venäjän reuna-alueiden irtoaminen.

Vladimir Putin työskenteli KGB:lle vuosina 1975–1991, kuudentoista vuoden ajan.

Kerran KGB-mies, aina KGB-mies.

Tšetšenian operaatiota edelsi sarja mystisiä kerrostalojen räjähdyksiä Moskovassa; valtaosa asiantuntijoista uskoo näiden olleen KGB:n tahallaan toimeenpanemia provokaatioita eikä kaukasialaisten terroristien aitoja attentaatteja.

Tässäkin on perinteitä, sillä jo – toisella Venäjän rajaseudulla – Mainilan laukaukset 1939 olivat KGB:n edeltäjän käsialaa.

Ja Putin on nimenomaan KGB:n mies. Kun hän pian Saksasta palattuaan 90-luvun alussa ilmoitti esimiehilleen, että häntä on pyydetty Pietarin pormestari Anatoli Sobtšakin työtoveriksi, hänelle sanottiin, ettei se merkitse eroa KGB:stä. Päinvastoin: KGB:hen voi kuulua mainiosti sen lisäksi, että on muualla töissä. Se on jopa suotavaa.

KGB-miesten (ja naisten) ominaispiirteitä ei ymmärrä ilman salaisen poliisin luonnetta. Se ei ole oma erillinen osastonsa, vaan ollut viimeisen sadan vuoden ajan läsnä venäläisen yhteiskunnan jokaisessa solussa, missä näkyvämmin, missä piilevämmin. Turvallisuuspalvelu sekä kerää tietoa että jalostaa sitä vallanpitäjien tarkoituksiin sopivaksi ja levittää sen muokattuna uudelleen. Kaikki keinot ja kaikki välitystavat käyvät, tarkoitus pyhittää keinot.

Vain saksalaiset ovat osanneet tämän lajin paremmin, kun DDR:n Stasin rekisteröitynä ilmiantajana oli parhaimmillaan joka neljäskymmenes itäsaksalainen. Yksi yhdistyneen Saksan tärkeimpiä tehtäviä olikin palauttaa kansalaisten luottamus valtioon avaamalla salaisen poliisin arkistot vaiheittain ja harkitusti. Venäjällä mitään vastaavaa ei missään vaiheessa ole tapahtunut.

Monet instituutiot kaatuivat 80–90-lukujen vaihteessa ryskyen NKP:n viitoittamaa tietä. Valtionrautatiet ja turvallisuuspoliisi olivat lähes ainoat, jotka selvisivät hyrskyistä ja myrskyistä varpaiden ihmeemmin kastumatta. Turvallisuuspoliisi on Venäjän kaltaisissa oloissa kaikille hallitsijoille välttämätön, ja luonteensa mukaisesti sen organisaatiosta tai siitä, kenelle se on lojaali, ei sen itsensä ulkopuolella paljoa tiedetä.

Venäjän presidentti Vladimir Putin ja Venäjän ensimmäinen varapääministeri Dmitri Medvedev sytyttivät kynttilät Novocherkasskin kirkossa helmikuussa 2008. Edessä oli presidentinvaalit, joissa Medvedev valittiin Venäjän presidentiksi 70 prosentin kannatuksella. Vallanvaihto oli täydellinen, kun Medvedev pyysi Putinia Venäjän pääministeriksi.

Voimajengi hallitsee

Toisaalta tiedusteluun kertyy myös paljon monipuolisempaa tietoa kuin muualle suljettuun yhteiskuntaan. KGB solutti omat vakoojansa 80-luvulla Gorbatšovin ja Jeltsinin kaikkiin uudistuselimiin. Joten jos Neuvostoliitossa oli ihmisiä, joille järjestelmän romahdus ei tullut yllätyksenä, on todennäköisintä, että he olivat töissä KGB:ssä.

Kun järjestelmän vaihtuminen alkoi näyttää väistämättömältä, turvallisuuspoliisi teki johtopäätökset ja loikkasi uuteen Venäjän kelkkaan. Se loi nahkansa, nyt nimellä FSB, varsin nopeasti, ja yksi tämän vuosituhannen Venäjän kulmakiviä onkin ollut tiivis Kremlin ja ns. silovikien (”voimaihmiset”) eli turvallisuuspoliisin ja asevoimien johdon yhteistyö. Näiden valtionhallinnon ja maan energiateollisuuden kärkipaikoilla on kierrätetty väkeä ristiin rastiin; tällä on haettu sekä näkökulmien vaihtoa että tehokkuuden lisäystä, mutta myös uskollisuutta saman piirin kesken.

Vielä 90-luvulla öljy-yhtiöt päätyivät sekavassa yksityistämishuumassa vikkelimpien uusien liikemiesten käsiin. Monet näistä olivat taustaltaan yliopistomiehiä tai muuten kiinnostuneita myös liiketoiminnan uusista tuulista. Liikemiesten joukossa – harvainvaltaa kuvaavan sanan mukaan oligarkeiksi kutsuttuja – alkoi olla myös kovan luokan gangstereita. Olihan erilaisten kommunistikauden mustan pörssin kauppiaiden ja KGB:n likaisen työn tekijöiden muita helpompi ponnistaa nopeiden ja röyhkeiden uuteen eliittiin.

Jeltsinin kauden päättyessä mafiosot tappoivat toisiaan 20-luvun Chicagon tyyliin kadulle, eikä heidän kätyriensä tai rötöksistä urhoollisesti raportoineiden toimittajien henkiriepu ollut minkään arvoinen. Juuri tässä tilanteessa Putin Jeltsiniä nuorempana, virkeämpänä ja määrätietoisempana nautti laajaa suosiota. Yhteiskunta oli väsynyt epäjärjestykseen.

Tiettävästi Putin sai organisoitua kilpailevien mafiosojen välille aselevon, jonka yhteydessä sovittiin myös näiden reviirit – ja sinetöitiin mafiajengien hyväksyntä Putinin johtajuudelle. Putinin valtakausi on kuitenkin ollut reviirien jatkuvaa uudelleen tarkastelua. Öljy- ja kaasuala on luisunut kokonaan yhdistelmäksi valtion rahaa ja Putinin kavereiden omistuksia, ja kun vanhoilta gangstereilta oli putsattu yksityisarmeijat pois, silovikien ja energia-alan liiton valtaa ei ole uhannut kukaan eikä mikään.

Pietarin kaupunginjohtaja Anatoli Sobtšak ja Suomen ympäristöministeri Sirpa Pietikäinen neuvottelevat yhteisistä ympäristökysymyksistä, taustalla Sobtshakin seurueeseen kuulunut Vladimir Putin.kouksen tuloksista Moskovassa heinäkuussa 1999.

Kaasuruuvia vääntämässä

Energiateollisuus on Venäjän viennin selkäranka. Öljy- ja kaasutuloilla rahoitettiin elintason kasvu puolitoistakertaiseksi vuosina 2000–2012. Niin kauan kuin kansa, erityisesti Euroopan puoleisten suurkaupunkien keskiluokka, koki Putinin talouspolitiikan hedelmät omassa tilipussissaan, se pysyi tyytyväisenä. Mutta KGB-miehen näkökulmasta se tarkoitti myös, että sen verran oli aikaa käytettävissä vallan keskittämiseen pahan päivän varalle.

Energian vienti on kuitenkin paljon enemmän kuin vain valuuttalähde. Ulkomaankauppapolitiikka on ulkopolitiikan jatke siinä kuin asevoimatkin. Yksinkertaistettuna: niin kauan kuin energian hinta pysyy korkeana, Venäjä pystyy käyttämään öljyä ja kaasua kauppapoliittisena aseena.

Tästä on myös kokemusta viime vuosikymmenen loppupuolelta, jolloin Venäjä katkaisi hetkeksi kaasutoimitukset Ukrainaan maksukiistojen vuoksi. Kriisin ratkaisusankariksi kohosi Putin, mutta testi oli osoittanut, että Venäjä pystyy halutessaan haavoittamaan Ukrainan taloutta ja yhteiskuntaa niin, että tuntuu. Lisäksi Ukrainan pääministeri, kansallismielinen Julija Tymošenko joutui jupakan jälkimainingeissa linnaan väärinkäytöksistä syytettynä. Vasta viime syksynä Ukrainan presidentti Petro Porošenko sanoi julkisuudessa, että kaasulla kiristys on historiaa.

Eikä Suomikaan ole tästä Putinin energiapelistä syrjässä. Hanhikiven ydinvoimalan pääosakas, Fennovoiman takaa löytyvä Rosatom ei ole vain energiayhtiö, vaan suoraan presidentinhallinnon alaisuudessa toimiva ydinase- ja ydinenergiavirasto. Ei ole kauaakaan, kun Fennovoiman kotimaisuusastetta justeerattiin monta kertaa, jotta venäläiselle ydinvoimalalle asetetut ehdot tulisivat täyteen. Lopulta Fortum, jolla on mittavat investoinnit ja intressit Venäjälle, suostui Fennovoiman osakkaaksi – josta oli jo aiemmin kieltäytynyt.

Vaikka Venäjän kansantalouden rakenne tarvitsisi kipeästi painopisteen muutosta raaka-aineista ja raskaasta teollisuudesta kulutustavaroihin, sitä ei ole näköpiirissä. Ensin mainittujen suhdanneherkkien alojen osuus Venäjän viennistä on yhä kolme neljäsosaa.

Vuonna 2005 USA:n presidentti George W. Bush (oik.) ja presidentti Vladimir Putin kävivät neuvotteluiden väliajalla ajelulla Putinin vuoden 1956 Volgalla.

Kauas ruplat karkaavat

Kotimainen elintarviketeollisuus on sentään saanut yllättävän piristeen, kun Putin keksi julistaa EU:n pakotteille vastapakotteet, ja monissa ruokavalmisteissa siihen asti hyljeksityt kotimaiset vaihtoehdot alkoivat myydä kuin ei koskaan ennen. Mutta tuotekehitys ja kuluttajien makumuutosten seuraaminen eivät ole liikkeenjohdon valtavirtaa vieläkään, neljännesvuosisata suunnitelmatalouden päättymisen jälkeen.

Pakotteet ovat seurannaisvaikutuksineen olleet tuhoisia Venäjän taloudelle; sekä vienti että tuonti pieneni kolmasosan Krimin valtauksen jälkeisenä vuonna 2015.

150 miljardin vientitulojen katoamisen lisäksi paljon enemmän on hävinnyt liikemiesten rahaa ulkomaisiin pankkeihin. Venäjän vauraus on ehkä maailman epätasaisimmin jakautunut, ja yhä suurempi osa varallisuudesta makaa arvopapereina ulkomaisissa holveissa sen sijaan, että ne voitelisivat tuotantoon ja tuotekehitykseen sijoitettuina isänmaan kansantaloutta. Eikä kyse ole siitä, että tämä tapahtuu Putinin mahtamatta asialle mitään, vaan hän on yksi miljardööreistä, jotka kärräävät valuuttaa ulkomaille siinä kuin kaverinsakin.

USA:n presidentti Bill Clinton ja Venäjän presidentti Vladimir Putin neuvottelivat aseiden rajoittamisesta Moskovassa vuonna 2000.

Krimin jälkeen malttia

Venäjän ulkopolitiikka on Putinin kolmannella kaudella muuttunut enemmän kuin aikoihin. Vaikka merkkejä kansallisesta uhosta ja suurvalta-aikojen haikailusta on ollut Venäjällä koko kommunismin jälkeisen ajan, vasta Putin on keinoja kaihtamatta halunnut tehdä Venäjästä jälleen suuren. Toisin kuin virkaveljensä Trump, Putin ei pidä suureksi tekemistä abstraktiona, vaan hyvin käytännöllisenä, valtakunnan rajoihin liittyvän asiana.

Venäjän kielessä on ulkomaille kaksi eri sanaa: zagranitsa (rajantakainen) tarkoittaa tavallista ulkomaata, mutta naši blizkie sosedi (meidän lähimmät naapurimme) puolestaan valtioita, jotka olivat aiemmin osa samaa imperiumia. Jälkimmäisistä suurin on Ukraina, joskus Vähä-Venäjäksikin kutsuttu, jonka kieltä kaikki venäläiset eivät edes noteeraa itsenäiseksi kieleksi.

Ukraina pääsi yllättämään Putinin pahan kerran Sotšin olympialaisten aikaan, jolloin maa oli solmimaisillaan EU:n kanssa laajan liitännäissopimuksen. Kremlin tukema presidentti Viktor Janukovitš jarrutti sopimusta ja sai varsinkin nuorista koostuvat mielenosoittajat Maidan-aukiolle riesakseen. Mielenosoitukset tukahdutettiin väkivaltaisesti, mutta lopulta Janukovitš oli se, joka sai mennä.

Putin näki Ukrainan luisuvan kauemmas vaikutusvallastaan, mutta hänellä oli kotimaassa edessä Sotšin talviolympialaiset, joiden aikana sapelinkalistelu olisi näyttänyt maailman silmissä mahdollisimman moukkamaiselta. Niinpä vihreäpukuiset, tunnuksettomat sotilaat valtasivat Krimin heti, kun kisat oli ohi. Varmemmaksi vakuudeksi Venäjän YK-lähettiläs Vitali Tšurkin heilutteli tv-kameroiden edessä kirjettä, jossa Janukovitš oli pyytänyt Venäjää lähettämään sotilaita auttamaan järjestyksen palauttamisessa.

Krim liittyi ja liitettiin osaksi Venäjää lähes verettömästi ja yhdessä humauksessa lännen seuratessa ällistyksellä tämän vuosituhannen ensimmäistä aseellista rajojen muuttamista Euroopassa. Putinin suosio kotimaassa kasvoi, ja voitto oli täydellinen – ja jälleen sitä pohjusti turvallisuuspoliisi, jonka organisoiman propagandan ansiosta Moskovan lehdistö alkoi yhdessä yössä mustamaalata ukrainalaisia.

Putin ei kuitenkaan ollut osannut ennakoida EU:n ja Yhdysvaltojen pakoteohjelmaa, joka puri varsin tarkkaan hänen lähipiiriinsä. Vaikka ulkopolitiikan uusi aggressiivinen linja säilyi, se muuttui Krimin jälkeen varovaisemmaksi, esimerkkinä Itä-Ukrainan jäädytetty konflikti: siellä ei vallitse rauha eikä sota, ja virallisesti Venäjän armeija ei edes ole siellä. Lähi-idässä Venäjä on osallistunut rajoitetusti ja maltillisesti Syyrian sisällissotaan, pitänyt huolta vaikutusvallastaan presidentti Bashar al-Assadiin, mutta myös koordinoinut sotatoimia, ettei se joudu törmäyskurssille kapinallisia tukevien Yhdysvaltojen kanssa.

Sinkkiarkkujen tarkkaa määrää ei tiedä kukaan, koska niitäkään ei virallisesti ole olemassa. Myös puuttumiset huhuilla ja mainoksilla länsimaiden vaalitaisteluihin ovat osa Venäjän valta-aseman palauttamista, jossa lähdetään siitä, että hämmennys ja hajaannus lisäävät lännen heikkoutta ja heikentävät toimintakykyä.

Putin on rakentanut machoimagoaan esiintymällä kuvissa milloin paidatta, milloin tiikerin rinnalla. Kuva Siperian-lomalta 2009.

14 asetusta ja kuinkas kävikään

Putinin kolmas presidenttikausi vuonna 2012 käynnistyi 14 asetuksen ohjelmalla, joiden tähtäimessä oli kunnianhimoinen sosiaalinen kehitys, keskimääräisen eliniän piteneminen vain yhtenä tavoitteena. Asuntojen neliöhintojen oli määrä pudota viidennes ja korkean tuottavuuden työpaikkojen tarkoitus tuplaantua 25 miljoonasta.

Uusi asunto on keskiluokalla yhä kaukaisempi unelma, mutta Putinin mukaan 82 prosenttia näistä tavoitteista on saavutettu. Putin on keskittynyt lukuihin kun samaan aikaan hallinto tuottaa hatusta sopivia lukuja parhaaseen neuvostotyyliin. Johtajia on vaihdettu, jalkaa poljettu, rahaa poltettu, mutta ei keskitytty kasvattamaan tuottavuutta tekemällä rakenteellisia uudistuksia. Eikä rahaa ole määrättömästi, kun pakotteet toivat taas inflaation katukuvaan.

Niinpä yhteiskunnalliset uudistukset kuivuivat kokoon, ja Putin on rakentanut suosiotaan enemmän uhkakuvien torjunnan kuin saavutusten varaan. Milloin homot tai muu länsihapatus uhkaavat Venäjää (joka toisaalta muutoin on suuri ja mahtava), milloin Ukraina ja aina vähintään USA.

Kotimaassa turvallisuuspoliisi pitää huolta ennen kaikkea totuudesta, mikä tarkoittaa sanan ja kuvan hallintaa. Putinin ensimmäiset presidenttikaudet 2000–2008 olivat median omistuksen keskittymistä. Suurimmat lehdet ja yksityiset televisioasemat päätyivät valtion tai Kremliä lähellä olevien liikemiesten haltuun, toimittajat saivat potkuja tai pahimmillaan asemiesten vierailun osakseen. Putinin kolmas presidenttikausi on siirtänyt vaikuttamisen uudelle asteelle niin, että painopiste on valvontaviranomaisten toimissa; medialainsäädäntö on kiristynyt kiristymistään.

Neuvostotyyliin käytössä on kaksoisnormisto. Venäjän perustuslain 29 § takaa, että ”Viestinten vapaus on taattu. Sensuuri on kielletty.” Venäjällä on jopa valtioelimistä riippumaton ihmisoikeusasiamies. Virkaa ovat hoitaneet entiset ihmisoikeusaktivistit ja liberaalit, mutta 2016 sen haltijaksi tuli entinen sisäministeriön poliisikenraali Tatjana Moskalkova. Hänen ansioihinsa kuuluu muun muassa lakialoite julkisen moraalin loukkaamisen tekemisestä rikolliseksi. Nähtäväksi jää, ottaako hän todella tutkiakseen Venäjällä lisääntyneitä homojen ja Jehovan todistajien vainoja.

Vuonna 2015 presidentti Putin sukelsi 83 metrin syvyyteen Sevastopolin läheisyydessä sijaitsevaa muinaista alusta tutkivan retkikunnan mukana. Tutkimusmatka tehtiin Venäjän maantieteellisen seuran 170-vuotisjuhlan kunniaksi.

Vaalien pienet epätavallisuudet

Vaalivilppi on Venäjällä kestoepäilyn aihe, eikä suotta. Venäläiset muistavat Josef Stalinin lausahduksen: ”Ei ole niin väliä, miten äänestetään, vaan kuka laskee äänet.”

Putinin kannatus eri mielipidemittauksissa on viime kuukausina vaihdellut 50 ja 70 prosentin välillä, joten Putin voittaisi vaalit, vaikka ne olisivat normaalit. Kaikenlaista pientä epätavallista on kuitenkin järjestetty, jotta voitto olisi riittävän komea. Vaalien ajankohtaa siirrettiin viikolla eteenpäin, jotta ne osuisivat Krimin Venäjään liittymisen vuosipäiväksi. Putin ei myöskään osallistu vaalikeskusteluihin muiden ehdokkaiden kanssa.

Putinin kampanjakiertue alkoi Krasnojarskista, Siperiasta, missä Putin tarkasti universiadikisojen valmisteluja ja kehui urheilun merkitystä Venäjälle – vain hetkeä ennen kuin muun urheilumaailman huomio kääntyi Etelä-Korean talviolympialaisiin. Niistä Venäjä on suljettu ulos systemaattisen, valtiojohtoisen dopingin vuoksi.

Putinin mielestä dopingskandaali on Yhdysvaltain järjestämä, antidopingjärjestö WADA taas löysi dopingin takaa kirjainyhdistelmän FSB, Venäjän tiedustelupalvelun.

Putinin kampanjavideossa esitellään rakennusprojekteja eri puolilta maata. Siinä vilahtaa Kertšinsalmen silta, joka tuo maayhteyden Krimin ja emo-Venäjän välille.

Kenttäkiertue muistuttaa kovin vähän läntisiä vaalikiertueita. Ohjelmajulistuksia ei ole, lehdistö ei pääse lähietäisyydelle ja protestoijat on siivottu vielä syrjemmälle. Presidentti keskittyy näyttämään presidentilliseltä, kuin viestien: tiedätte mitä saatte.

Muut ehdokkaat ovat veteraanipoliitikot liberaalien Jablokon Grigori Javlinski ja kansallismielisten liberaalidemokraattien Vladimir Žirinovski, kaksi kommunistia ja kaksi pienpuolue-ehdokasta sekä edesmenneen Pietarin pormestarin tytär Ksenija Sobtšak. 36-vuotias Sobtšak on tv-toimittaja ja poliittinen arvoitus, joka liittyi Kansalaisaloite-puolueeseen vasta joulukuussa.

Yksi on poissa: Aleksei Navalnyi, varteenotettavin oppositiopoliitikko, joka sai vuosi sitten sata tuhatta ihmistä kaduille osoittamaan mieltä korruptiota vastaan. Puolueiden ulkopuolinen ehdokas – jollainen Putinkin tällä kertaa on – tarvitsee Venäjällä yli 300 000 nimeä tuekseen, mutta pelkästään vapaaehtoisia Navalnyn kampanjaan ilmoittautui yli 75 000. Lopulta keskusvaalilautakunta eväsi Navalnylta ehdokkuuden tämän rikostuomioiden vuoksi.

Mitä maalisvaaleissa sitten tapahtuu, Putinin valinnan lisäksi? Ainakin Venäjän ulkoministeriössä ollaan trendeissä kiinni: ulkoministeriön tiedottaja kertoi äskettäin, että ”eräät länsimaat yrittävät sotkeutua presidentinvaaleihin ja tähän tullaan puuttumaan tiukoilla vastatoimilla”. On vaikea tietää, itkeäkö vai nauraa, mutta koska kysymys on Venäjästä, molempi parempi.

Tulevaisuus

Jos ja kun Putin hallitsee kautensa loppuun vuoteen 2024 asti, häntä pitempään ovat jättiläisvaltion valtaistuimella istuneet vain harvat: suuret uudistajat kuten Pietari Suuri ja Aleksanteri II, mutta myös sortovaltiaat Iivana Julma, Nikolai I ja Josef Stalin. Ei ole epäilystäkään, etteikö Vladimir Putin halua kuulua samaan joukkoon, kun Venäjän historiaa jälleen kirjoitetaan uusiksi. Kumpaan rivistöön hänet istutetaan, sen näyttää vasta nyt alkava kausi.

Julkaistu: 3.3.2018